Puheenaiheet
Apu

Harri Saksala: "Hädänalaisia on autettava ja rasismille sanottava ehdoton ei"

Harri Saksala: "Hädänalaisia on autettava ja rasismille sanottava ehdoton ei"

Muusikko ja juristi Harri Saksala pitää suvaitsevuutta ja tasa-arvoista yhteiskuntaa tärkeänä.
Teksti Juha Heiskanen
Kuvat Lehtikuva
Mainos

Musiikki on kuulunut elämääni syntymästäni saakka. Isäni soitti haitaria, ja vanhemmat kuuntelivat koko ajan musiikkia radiosta ja myöhemmin grammarista. Minut pantiin haitarioppiin Helge Pahlmanin tunneille ollessani kuusivuotias. En nuorempana tajunnut, kuinka paljosta saan kiittää lapsuudenkotiani.

Meillä oli tavallinen duunariperhe. Isä ajoi kaupungin bussia, ja äiti työskenteli räätälinliikkeessä Espalla. Vanhemmat uskoivat kuitenkin koulutukseen ja kannustivat koulunkäyntiin. Elämän evääksi sain sen, että opiskelu on tärkeää.

Taisin olla omassa kaveriporukassani harvinaisuus, sillä pidin koulusta ja menin riemuiten Snellmaninkadun kansakouluun. Olin myös ahkera oppilas.

Koulussa minulle annettiin paljon lauluhommia. Lauloin kaikissa koulun juhlissa. Vanhempien musiikki-innostuksen ja koulun laulukeikkojen ansiosta aloin miettiä, että musiikkia voisi tehdä työkseen.

Neljäntoista ikäisenä kinusin äidiltä rahat Duke Ellingtonin konserttiin Kult­tuuritalolle. Siellä istuin vanhojen äijien keskellä. Jazz täräytti niin, että haitari lensi nurkkaan ja tilalle tuli tenorisaksofoni. Duke Ellington muutti koko musiikkitieni.

Olin onnekas, kun sain elää nuoruuteni 1960- ja 70-lukujen kulttuurin ja yhteiskunnan murroksessa. Koko musiikkimaailma muuttui, tulivat Renegadesit, Beatlesit ja Rollarit. Niiden innoittamana perustimme Topmost-bändin. Keikkailimme ympäri maata.

Lukion jälkeen menin ensin opiskelemaan musiikkitiedettä Helsingin yliopistoon, mutta vaihdoin sen parin vuoden päästä oikeustieteelliseen. Siellä oli siihen aikaan hyvin vähän pakollisia luentoja. Pystyin yhdistämään bändin ja opiskelun. Keikkabussissa kannoin oppikirjoja mukanani. Aluksi bändikaverit naureskelivat. Pitkällä keikkamatkalla pohjoiseen ehdin lukea lakikirjoja hyvän aikaa.

Heräsin nuorena myös yhteiskunnal­lisesti. Jo teininä olin ihmetellyt Vietnamin sotaa ja sitä, miksi mustat eivät saa Yhdysvalloissa käydä samoja kouluja kuin valkoiset. Olin mukana vasemmistolaisessa opiskelijaliikkeessä, mutta en kuulunut mihinkään puolueeseen. Musiikin kautta tutustuin sen ajan tärkeimpiin kulttuurityöntekijöihin. Yhteys on vuosien mittaan poikinut paljon hyvää.

Pidän tärkeänä toimimista suvaitsevuuden ja tasa-arvoisen yhteiskuntakehityksen puolesta. On autettava hädänalaisia ja sanottava rasismille ehdoton ei.

Minulla on kuusi lastenlasta. He opettavat vaarilleen päivittäin, mitä on avoimuus ja rehellisyys. Olen oppinut heiltä, että kravattia ei pidä vetää liian kireälle.

Kun vietimme 70-vuotisjuhliani, ­lapsenlapset vaativat, että vedetään yh­dessä Stand by me. Yksi lapsenlapseni ­soitti pianoa, toinen kontrabassoa, minä lauloin. Onneksi tunsin biisin. Se oli upea hetki.

Stadin slangi on paikalliskulttuuriani, katujen kieli, jonka keskellä olen kasvanut. Se on tärkeä osa identiteettiäni. Olen nyt Stadin slangi ry:n bamis eli bamlausdirika, puheenjohtaja.

Tiivistän elämänasenteeni slangilla: ”Ku elämä stikkaa etees skrubuja, niin älä jää stondaan, lungisti eteenpäin vaan!”

Julkaistu: 29.6.2018