Harri Kirvesniemi ja hyvän miehen hybris oli peräti kansallista Väinö Linna -kuvastoa – viimeisen kerran kellokortti olisi pitänyt jättää leimaamatta
Harri Kirvesniemi oli kerran Suomen rehellisimmän miehen maineessa, luottomies vailla vertaa. Jos Kirvesniemi olisi lopettanut uransa hyvän sään aikana, suhtautuisimme miehen urheilulliseen perintöön aivan eri tavalla, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Aition Pioneerit-juttusarja avaa uusia näkökulmia suomalaisen urheilun suuriin nimiin. Mistä kumpusi heidän menestyksensä? Mikä teki heistä poikkeuksellisia? Sarja etsii vastauksia legendojen todelliseen perintöön ilman nostalgian verhoa.
Miksi kukaan haluaa ryhtyä huippu-urheilijaksi? Pakottaa itsensä hirvittävään rääkkiin, jonka tulokset ovat epävarmat? Lajissa kuin lajissa menestyminen mittakaavassa, joka ilahduttaisi penkkiurheilijoita, on äärimmäisen epätodennäköistä.
Syitä on varmasti yhtä monia kuin tosissaan urheilevia, mutta uskon yhden syyn olevan muita yleisempi, vaikka sitä kaikki eivät kehtaa myöntääkään. Se on halu jättää nimensä historiaan, toivo siitä että kaikesta työstä jäisi jonkinlainen perintö jälkipolville.
Äärimmäinen kunnianhimo ja suorituspaineet saattavat johtaa ihmisen harhaan, myös huippu-urheilijan. Surullisenkuuluisissa Lahden MM-kisoissa 2001 kuusi suomalaista hiihtäjää jäi kiinni dopingin käytöstä: Jari Isometsä, Mika Myllylä, Janne Immonen, Virpi Kuitunen, Milla Jauho – ja Harri Kirvesniemi.
”Hän oli kuin ilmetty Väinö Linnan romaanien sivuhenkilö, maan suolaa jos kukaan.”
Minulle hiihtofanina suurin shokki oli löytää näiden kuuden nimen joukosta viimeksi mainittu. Jari Isometsä oli sutki Lapin mies ja Mika Myllylän hurskaudessa oli aina jotain epäilyttävää, joten heidän päätymisensä käyttämään kiellettyjä aineita oli toki pettymys, mutta jälkikäteen psykologisesti ymmärrettävissä. Harri Kirvesniemen, joka tuolloin oli jo 42-vuotias, jopa kestävyysurheilijaksi viittä vaille ikäloppu, en sen sijaan olisi ikinä uskonut käyttävän dopingia.
Olihan juuri Harri Kirvesniemessä kaikki klassisen suomalaisen miehet perushyveet. Hän oli ahkera, työteliäs, vaatimaton, älykäs ja itsestään suurta numeroa tekemätön mies, joka teki kaikkensa varjellakseen maailmaa omilta särmiltään, jos hänessä sellaisia edes oli. Hän oli kuin ilmetty Väinö Linnan romaanien sivuhenkilö, maan suolaa jos kukaan.
Mika Myllylän elämä päättyi traagisesti, mutta kaikista kärynneistä surullisin kohtalo oli juuri Harri Kirvesniemen perinnöllä. Kirvesniemi voitti urallaan 14 arvokisamitalia, mutta hänen arvostuksensa ei koskaan ole noussut niiden sanelemalle tasolle.
”Hänellä oli jopa älykön maine, sillä olihan hän opiskellut liikuntatieteitä, vaikka maisterin arvo oli jäänyt tekemättömän gradun päähän.”
Suomalaiset rakastavat lukea huippuhiihtäjien elämäkertoja, joten siksi sellaisia ilmestyykin melkein vuosittain. Vuosi 2024 näki teokset Krista Pärmäkoskesta (kirjoittajana Laura Arffman) ja Sami Jauhojärvestä (tekijänä Karo Hämäläinen). Silti kirjastojen hyllyissä osastossa 79.12 on Harri Kirvesniemen kokoinen ammottava aukko. Sitä yrittää täyttää Jorma Mannisen kirjoittama Poika, sinusta tulee vielä hiihtäjä!, jossa hän varsin teknisin sanakääntein ja laajalti sanomalehtiä siteeraten kertoo vuosistaan Harrin valmentajana 1971—1982. Se on varmasti monelle hyödyllinen kirja, mutta ei se paljon kohteestaan kerro.
Toisen teoksen Marja-Liisa ja Harri (Art House, 2000) on kirjoittanut Mauno Saari, joka ennen ryhtymistään Suomen eturivin putinistiksi oli varsin sujuvakynäinen toimittaja. Nimien järjestys ei ole sattumaa – kuten ei Jari Tervonkaan romaanissa Eeva ja Aatami --, sillä Marja-Liisa ja Harri on selkeä jatko-osa Saaren aikaisemmin kirjoittamalle menestysteokselle Marja-Liisa. Harrista kertovia jaksoja saa uudemmasta kirjasta hakea aika tiheällä kammalla.
Ymmärrän Saaren prioriteetit, sillä onhan Marja-Liisan tarina niin paljon dramaattisempi ja kullanhohtoinen kuin entisen aviomiehensä. Vaikka nuori Marja-Liisa oli voittanut viestikultaa jo Lahden MM-kisoissa, häntä ehdittiin pitää jo ikuisena epäonnistujana, hiihtäjänä joka kulkee arvokisoissa vuodesta toiseen pääsemättä henkilökohtaisilla matkoilla edes lähelle pistesijoja. Kaikista ankarimmin suomalaiset penkkiurheilijat kohtelevat niitä, joilta jää oma potentiaali saavuttamatta.
Marja-Liisan tarina kuitenkin teki U-käännöksen Sarajevon kisoissa vuonna 1984, jolloin hän jo 28 vuoden ikään ehtineenä voitti kaikkien yllätykseksi kolme henkilökohtaista olympiakultaa ja vielä viestipronssin kyytipojaksi.
”Se on halu jättää nimensä historiaan, toivo siitä että kaikesta työstä jäisi jonkinlainen perintö jälkipolville.”
Harri Kirvesniemen urakehitys oli hyvin toisenlainen. Jo ensimmäisissä arvokisoissaan, Lake Placidin olympialaisissa 1980, hän hiihti avausosuuden pronssia tuoneessa viestijoukkueessa ja sijoittui 15 kilometrillä kahdeksanneksi. Näin syntyi pohjapiirros Harri Kirvesniemen 80-luvulle: pronssimitaleita (useimmiten viestissä) ja pistesijoja henkilökohtaisilla matkoilla.
Marja-Liisa saattoi epäonnistuneen suorituksen jälkeen tiristää itkua haastattelijalle, mistä häntä nykypäivän näkökulmasta hyvin julmasti saatettiin pilkata sketsiohjelmissa, kun taas Harri esiintyi aina kilpailujen jälkeen rauhallisesti, analyyttisesti ja kilpailutuloksen jo hyväksyneenä. Hänellä oli jopa älykön maine, sillä olihan hän opiskellut liikuntatieteitä, vaikka maisterin arvo oli jäänyt tekemättömän gradun päähän. Tämä tietenkin kertoo enemmän urheilumaailmasta kuin Harrista itsestään.
Penkkiurheilijat alkoivatkin uskoa, että niin luottomies kuin Harri Kirvesniemi olikin, hän ei ollut voittajatyyppiä. Hänestä ei ollut tappajaksi. John Carpenterin Halloween-kauhuelokuvassa mykkä murhamies Michael Myers saattoi kallistaa päätään uhriaan tutkien hetki ennen kuolettavan iskun antamista, mutta kun Harri Kirvesniemi ilmestyi metsän seasta kameroiden eteen väliaikapisteelle, hänen tavaramerkillisesti kenossa oleva päänsä toi enemmän mieleen harkitsevan timpurin, joka koetti katsoa onko talon tukipilari varmasti valettu pystysuoraksi.
Harri Kirvesniemestä kertoo paljon hänen olympiamitaliensa saldo: kuusi pronssia, joista viisi viestistä. Yhdelläkään urheilijalla koko maailmassa ei ole useampia olympiapronsseja. Suomalaisessa talviurheilussa hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa oli Jari Puikkonen, jota pidettiin teknisesti maailman lahjakkaimpana mäkihyppääjänä mutta johon paha kaatuminen Planicassa vuonna 1981 istutti rahtusen väärää varovaisuutta.
Siinä missä Matti Nykänen omasta turvallisuudestaan välittämättä venytti hyppynsä aina äärimmilleen, Puikkonen saattoi vaistonvaraisesti nipistää omasta suorituksestaan pari metriä kriittisen pisteen jälkeen. Joukkuekultamitaleja Puikkoselle kuitenkin sateli, koska Suomi oli tuolloin maailman paras mäkihyppymaa.
”Hän oli se jääkiekkojoukkueen puolustavin puolustaja, jonka pistesaldon saattoi kauden lopussa laskea metsurin sormilla mutta jonka plus—miinus-saldo oli aina lämpimän puolella.”
Lahden kotikisat vuonna 1989 huipensivat sekä Kirvesniemen että Puikkosen uran. Tutut ladut suosikkimatkalla ja lähtöportin säätäminen tarpeeksi alas auttoivat molemmat miehet heidän uransa henkilökohtaisiin kultamitaleihin, joista kaikki kilpakumppanit onnittelivat heitä poikkeuksellisen vilpittömästi.
Puikkonen jäähdytteli vielä pari vuotta ennen lopettamistaan, mutta kolmekymppisellä Kirvesniemellä oli uraa jäljellä vielä yli kokonainen vuosikymmen. Takaa ja ohikin puski uusi mieshiihtäjien sukupolvi, johon kuuluivat muun muassa Jari Isometsä ja Mika Myllylä, jolloin Kirvesniemelle luontevasti lankesi joukkueen isähahmon, veteraanin ja viestin luottomiehen rooli. Muut saivat räiskyä ja viihdyttää mediaa yhtä lailla voiton kuin tappion päivänä, mutta Harriin saattoi luottaa. Hän oli se jääkiekkojoukkueen puolustavin puolustaja, jonka pistesaldon saattoi kauden lopussa laskea metsurin sormilla mutta jonka plus—miinus-saldo oli aina lämpimän puolella.
Jonnekin 90-luvun loppuvuosille ura olisikin ollut hieno lopettaa. Mutta on toisaalta helppo ymmärtää, kuinka yli nelikymppiselle veteraanille edessä siintäneet kotikisat näyttäytyivät osuvana epilogina mahtavalle uralle ja hienona kunniakierroksena. Kun vielä keväällä 2000 Kirvesniemi voitti Holmenkollenin 50 kilometrin kilpailun, hän ei lähtenyt viimeisiin MM-kisoihinsa hakemaan vain todistusta osanotosta.
”Tummaa vettä sillan alla.”
Lahdessa sitten kävi miten kävi. Tummaa vettä sillan alla. Harri Kirvesniemi ei jäänyt häpeäänsä vellomaan. Apu-lehden 60-vuotishaastattelussa vuonna 2018 hän kertoi selviytymisestään näin: ”En esimerkiksi jäänyt päiväksikään sisätiloihin piileskelemään, vaan rupesin elämään saman tien normaalia elämää”. Tähän normaaliin elämään kuului muun muassa työskentely menestyvässä suksifirmassa, ja nykyään Kirvesniemi on hiihtomaailman arvostetuimpia asiantuntijakommentaattoreita.
Mutta se urheilu-uran perintö! Se jota englannin kielessä kutsutaan sanalla ”legacy”. Harri Kirvesniemi teki uransa loppuvaiheessa rikkeen, joka vei hänen uraltaan suuren osan sen ansaitsemaa kunniaa. Se surettaa minua.
Menestyminen vaatii aina lahjakkuutta, onnea ja uhrauksia, mutta ensimmäinen vaatimus on aina saapua työpaikalle. Harri Kirvesniemi oli hiihtäjä, joka leimasi kellokorttinsa joka ikinen päivä yli 20 vuoden ajan. Hän olisi ansainnut siitä kohteliaiden aplodien sijasta serpentiiniä ja seisovat suosionosoitukset.
