Nyt on muotia tunnustaa häpeävänsä, mutta ovatko tunnustusten aiheet vain tapa imarrella itseään?

Minulla on häpeällinen salaisuus, jota olen piilotellut pitkään. Olen kerännyt vuosien ajan rohkeutta, jotta uskaltaisin puhua asiasta. Nyt on kuitenkin tullut aika lopettaa vaikeneminen ja alkaa puhua. Se on tietysti vaikeaa, mutta jos tarinani auttaa vähentämään muiden häpeää edes "rahtusen", se kannattaa.

Kärsin nimittäin moikkaushäpeästä.

Moikkaushäpeä on terminä hieman harhaanjohtava, sillä oikeastaan kyse on itse asiassa päinvastaisesta, moikkaamattomuudesta.

Antakaa, kun selitän.

Suurin heikkouteni ihmisenä on aina ollut se, että rakastan liikaa. Se on samalla sekä supervoimani että kryptoniittini. Minulla on suunnattoman laajat verkostot ja jopa liikaa ystäviä ja aivan uskomattoman antoisia, täyteläisiä ja runsaita ihmissuhteita, jotka rikastuttavat elämääni kuin miljonäärit. Ilmiön ikävä kääntöpuoli on se, että saan olla koko ajan halailemassa, kohtaamassa ja – kyllä, arvasitte oikein – moikkailemassa.

Henkinen kovalevyni, joka myös aivoina tunnetaan, alkaa kuitenkin olla täynnä ”dataa”, jota tuttaviksikin kutsutaan. Sen seurauksena en aina tunnista ihmisiä, jotka tulevat vastaan kadulla, kutsuilla tai uimahallissa, vaikka heistä kaikista suunnattomasti välitänkin. Aivan ”vastikään” tervehdin ihmistä, jonka nimeä en muistanut.

Kyllähän se hävettää, myönnetään.

Mutta palataan siihen myöhemmin.

Vaikeina ja hankalina hetkinä saan voimaa siitä, etten ole häpeäni kanssa yksin.

Pitkään häpeällisistä aiheista vaiettiin, mutta ei enää. Vaikenemisen tilalle on tullut äänekäs vaikerointi.

Naistenlehdet ovat paiskineet vuosikymmeniä ”hartiavoimin” töitä häpeäpuheen normalisoimiseksi, ja lopultakin työ on alkanut kantaa hedelmää. Vihdoin myös päivälehdet ovat alkaneet julkaista julkisten ja tavallisten ihmisten häpeällisiä tunnustuksia. Seisomme jättiläisen harteilla, kuten tavallista. Olemme niin kiinnostuneita häpeästä, että kuvittelemme, että koiriakin hävettää.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa toimittaja tunnusti helmikuussa olevansa luksuslomia harrastava ”kermapyllyturisti” ja kirjoitti, ettei häpeä sitä ”hiukkaakaan”. Se oli tärkeä puheenvuoro. Olemme antaneet lentohäpeän jo liiaksi kahlita haluamme tuhota planeettaa.

Toinen toimittaja tunnusti häpeävänsä kynsien pureskelua, kolmas humoristista festariasuaan. Lehden haastattelema unettomuudesta kärsivä vaikuttaja puolestaan potee unihäpeää, eli ei aina kehtaa sanoa menevänsä mieluummin kotiin nukkumaan kuin ulos valvomaan. Sami Sykkö ja Jorma Uotinen puolestaan ovat kertoneet Iltalehdessä avoimesti ja rohkeasti tilanteista, joissa he ovat hävenneet suomalaisia.

Ymmärrän heitä. Toisinaan näitä kertomuksia lukiessa hävettää olla olemassa, mutta olenkin aina ollut liiankin empaattinen ja herkkä ihminen. Heikkous on uusi vahvuus.

Koen esimerkiksi itse myös treenihäpeää, joka kumpuaa siitä, että urheilen viidestä viiteentoista kertaa viikossa ja olen sen seurauksena helvetin hyvännäköinen. Kaikilla tällaista mahdollisuutta ei ole, ja siksi omat etuoikeudet nolottavat, niin vaikeaa kuin sitä onkin myöntää.

Siksikin oli erityisen tärkeää, että Sanna Marin julisti tanssikohunsa johtuneen siitä, että hän oli liian seksikäs. Olen hänelle siitä syvästi kiitollinen. Liian seksikkäät ihmiset ovat joutuneet kamppailemaan seksikkyyden tuoman häpeän ja syrjinnän kanssa jo liian pitkään.

Toisinaan mieleen saattaa kuitenkin hiipiä epäilys: ovatko häpeän aiheet ja tunnustukset kuitenkin vain keino imarrella itseään julkisuudessa? Harvemminhan ihmiset tunnustavat julkisesti mitään, minkä tunnustamisessa olisi oikeasti riski joutua julkisen häpäisemisen kohteeksi.

Emme kuule tarinoita miehistä, jotka pissaavat hotellisänkyihin ihan vain "läpällä", masturboivat siskojensa kuville tai varastavat naapurin pyykkejä haistelutarkoituksiin.

Entä missä viipyvät haastattelut naisista, jotka ovat parisuhteessa koiran kanssa, askartelevat kuukautisverestään kynttilöitä ja miettivät joka ilta, olisiko parin vuoden vankeustuomio kahden melkoisen rasittavan lapsen heitteillepanosta sittenkin "ihan hyvä diili"?

Häpeä on sosiaalisen kontrollin väline, eikä se ole pelkästään huono asia. Monia asioita, kuten Temusta tilaamista, puolison pettämistä ja siviilien pommittamista on syytäkin hävetä. Nyt kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan.

Häpeän tunnustaminen on moderni Vapaudut vankilasta -kortti. Häpeän myöntämisen katsotaan vaativan rohkeutta, eikä rohkeudesta kummunneita tekoja, sanoja tai ajatuksia saa kritisoida, olivat ne kuinka typeriä tai vähäisiä tahansa.

Mutta miten kävi tunnistamattoman tuttavan kanssa?

Jatkoimme molemmat suuntiimme. Hetken häpeä korvensi poskiani kuin märkivä tulehdus. Itsesyytökset kihisivät kuin bakteerit haavassa.

Sitten muistin filosofi Frank Martelan viisaat sanat: Häpeä estää ihmisyyttämme kukoistamasta.

Ja vähitellen, askel askeleelta, häpeä muutti muotoaan joksikin muuksi.

Myötähäpeäksi.