Apu

Hannu Hautala kuvaa kauniisti kaamosta



Hannu Hautala kuvaa kauniisti kaamosta

Pro Finlandia -mitalilla palkittu luontokuvaaja Hannu Hautala kertoo Avun luontojutussa kaamoksesta.
Teksti Jorma Lehtola
Kuvat Hannu Hautala

Kaamosta kutsutaan polaariyöksi, koska sen luullaan olevan pitkää pimeää. Mitä vielä. Pohjoisen keskitalvi on rauhoittavaa sinisenhämärää aikaa yön ja päivän rajalla.

Aurinko ei napapiirin pohjoispuolella nouse horisontin ylle, mutta lumi heijastaa heikompaakin valoa. Kuu ja revontulet pääsevät oikeuksiinsa.

– Etelässäkin on sininen hetki, mutta se kestää vain 15 minuuttia, pohjoisessa melkein tunnin, sanoo luontokuvaaja Hannu Hautala.

Maan pohjoisimmassa kolkassa kaamos kestää 51 vuorokautta. Talvipäivänseisaus joulun alla kääntää pohjoisen elämän takaisin kohti valoa. Kaamoksen raja kulkee Sodankylän eteläpuolella.

– Se on aivan oma maailmansa. Joulukuun kuvia ei voi ottaa enää tammi–helmikuussa. Aurinkoiset päivät ovat joulukuussa äärettömän harvoja. Kesällä voi yhdessä vuorokaudessa tuottaa saman määrän kuvia kuin talvella yhdessä viikossa.

Mutta laadusta ei tarvitse tinkiä, kun seisoo jossain Posion Korouoman laidassa talvea mittaamassa.

– Metsässä saattaa olla 80 prosenttia sinistä varjoa, ja johnakin pilkahtaa valo. Se on hyvin riemukasta nähdä, Hautala sanoo.

USKONNOT JA KULTTUURIT ovat painottaneet valoa elämän, voiman ja jumaluuden lähteinä. Kaamos on koettu enemmän pelottavaksi ja elottomaksi.

Ihmisten maailmassa, jossa tulosta on tehtävä ympäri vuoden, kaamos voi merkitä jopa masennusta tai väsymystä. Joillakin se on perinnöllistä.

Toisin on eläinkunnassa. Punatulkku ei tarvitse etelänmatkoja piristyäkseen, eikä myyrä valohoitoa hangen alla.

Luonto on sopeuttanut pohjoiset asukit niin talven pimeyteen kuin kesän loputtomaan valoon, kuten viimeaikaiset tutkimukset porosta osoittavat.

Poron kullankeltainen silmä muuttuu kaamoksessa syvänsiniseksi, jolloin sen näkökyky pimeässä paranee jopa yli tuhatkertaiseksi – sitä ei peto varjoista yllätä. Tutkijat pitävät ilmiötä nisäkkäillä ainutlaatuisena. Poro näkee myös ultraviolettivaloa, toisin kuin ihminen.

Kesän tullen poron silmä alkaa jälleen nähdä paremmin myös muita värejä, ja näön terävyys kasvaa.

KESKITALVELLA ELÄMÄ metsissä muuttuu vallan toiseksi. Valtaosa linnuista on muilla mailla. Punatulkuilla ja talitiaisilla on tilaa nauttia talvesta.

– Hiirien, myyrien, jäniksen ja ketun jälkiä voi nähdä, mutta muuten on aika juhlallista. Elämä on säästöliekillä, mutta elää kuitenkin. Korpit lentelevät kaatopaikalta yöksi pesäänsä. Kettu kulkee riekkojen ja jänisten perässä, Hautala sanoo.

Saukko tekee talvellakin pitkiä vaelluksia toiseen vesistöön, melkein samoja jälkiä talvesta toiseen. Yömatkailusta ovat muistona vain jäljet.

– Jos on hyvä myyrävuosi, myyrät liikkuvat hangen alla. Kun ne tulevat ilmaa haukkaamaan, siellä on hiiripöllö odottamassa. Ehkä kerran kymmenessä vuodessa on semmoinen myyrätalvi, että hiiripöllöjä voi tykkymetsässä olla, Hautala sanoo.

Hirvelle paksu ja kova lumi on niin rasittava, että se hakeutuu alamaihin, tiheämpiin metsiin. Poron tavoin sillä on onttokarvainen turkki, joka pitää sen pakkasella lämpimänä.

TYKKYLUMI ON luontokuvaajalle riemun paikka. Sitä ei tule joka talvi, mutta kun tulee, niin onhan se komeata katsottavaa: valtaisia veistoksia vaarat väärällään. 

– Parhaana tykkytalvena, jona olen Kuusamossa asunut, kirjanpitoni mukaan 16. tammikuuta mentiin pakkasen puolelle ja 12. maaliskuuta ensimmäisen kerran lämpöisen puolelle. Silloin oli kerta kaikkiaan mahdottomat tykyt, Hautala sanoo. 

Tykky on jääkiteen ja lumen sekoitusta, joka muurautuu hyvin tiukasti puuhun. Hautalan kotiseutu on suorastaan tykyn ydinaluetta. 

– Selitys on siinä, että Kuusamosta on kohtalaisen lyhyt matka Vienanlahdelle, joka on Golfvirran vaikutuksesta läpi talven sulana. Kun itä- tai koillistuuli tuo Jäämerestä nousevan kosteuden, me olemme kuin pilven sisässä, Hautala sanoo.

– Kun pilvi vaeltaa jonnekin Posion Riisitunturille, sen kosteus törmää puihin tai muihin esteisiin ja jäätyy sekunnin murto-osissa. Muodostuu pitkää jääkidettä, joka tarttuu hyvin voimakkaasti, ja päälle sataa lunta. Tykyn hyvä tuntomerkki on, että kun menee katsomaan isoa puuta, niin sen sisälläkin on jääkiteitä.

Korkea tykky suojaa, mutta myös katkoo latvoja. Lumi kurittaa puita, männyistä tulee kruunupäitä, kun lumi painaa latvaosia. Kapeat ”kynttiläkuuset” ovat sopeutuneet talviseen lumeen ja kestävät sen painon paremmin.

– Lyhyemmät oksat keräävät vähemmän lunta. Kuusessa voi olla kymmenen tonnin lumikuorma, vaikka on kapeammat oksat. Leveä ei menestyisi. Se on sopeutuma talveen.

Jäniksen elämääkin helpottaa, kun tykkylumi painaa koivuja kaarelle ja herkulliset latvanorkot ovat ihan lumen pinnassa.

KOSKAAN AURINKO ei täysin hylkää pohjoista. Pimeimpänä keskitalvena se tuottaa arktisen alueen ihmeellisimmät näyt – revontulet. 

Kun aurinkotuulten hiukkaset iskeytyvät maan ilmakehään, kaamostaivas syttyy tuleen ja hulmuttaa värikkäitä huntujaan yli taivaankaaren. Yleensä se tapahtuu pohjoisessa, mutta joskus – kuten viime syyskuussa – avaruussäämyrsky voi roihauttaa niitä myös eteläisemmille taivaille.

Moni sanoo kuulleensa revontulista huminaa, ja onpa tiedekin sitä äänittänyt, mutta äänien alkuperä ei ole täysin ratkennut. Jossakin revontulia alempana se nähtävästi syntyy.

Vain kolme prosenttia maailman kansoista voi nähdä revontulia kotikulmillaan. Manner-Euroopassa revontulivyöhykkeelle osuu vain pohjoisin Fennoskandia.

ÄÄRIOLOSUHTEISSA linnut ovat haluttomia lentämään. Metsokin muuttuu vastahakoiseksi. Kylmä käy ikävästi sen ohueen höyheneen siiven alustassa, joten se istuu mielellään puunlatvassa nokkimassa männynneulasia, 400 grammaa päivässä, ja menee yöksi lumikieppiin.

Tilhetkin alkavat rivakassa pakkasessa olla melko kesyjä ja pörröisiä.

– Kuvasta pystyy päättelemään, onko ollut 30 astetta pakkasta. Silloin on linnun kaulahöyhenissä jo kuuraa, kun se lentää puuhun. On niin hyvä lämpöeristys. Kuukkelin naamakin on kuurassa, ja harakka istuu pallona yhdellä varpaalla puunlatvoissa, Hautala sanoo.

Kuollutta aikaa kaamos ei ole. Kun Enontekiön Hetassa takavuosina laskettiin talvilintuja, niitä oli ainakin 22 eri lajia viherpeiposta punatulkkuun, riekkoon ja lapintiaiseen.

– Kuusamon tykkymetsissäkin tavoittaa kolmisenkymmentä lintulajia, urpiaisia, metsäteeriä, koskikaroja, käpytikkoja, Hautala sanoo.

Niille urhoollisille, jotka eivät syksyisin karkaa etelään, kaamos on enemmän hidaste kuin este. Elämä on vaativaa, mutta löytänyt omat nokkelat uomansa.

Ja aina hangen alla odottaa seuraava kevät. 

Julkaistu Avussa 48/2014. Hannu Hautalan kuvia myös Avun seinäkalentereissa 2014 ja 2015.

Aurinko langettaa viistot säteensä keskitalven pakkashuuruiseen erämaahan. Korpit ihastelevat harvinaista, lähes viininpunaista valoa Koillismaan vaaroilla. Maakotka nauttii liikelounaan Posion Korouoman tykkyisessä maisemassa.
Julkaistu: 3.12.2014