Laulaja Hanna Pakarinen eli nuorena parisuhteessa, jossa vihan näyttämisestä olisi tullut rangaistus
Kirkon naapurissa lapsuutensa viettänyt laulaja Hanna Pakarinen on havahtunut pohtimaan henkistä hyvinvointiaan vasta aikuisena terapiassa. Istutimme hänet rippituoliin ja kysyimme, mitä seitsemän kuolemansyntiä hänelle merkitsevät.
Hanna Pakarinen, 43, tuli julkisuuteen vuonna 2004, kun hän voitti Suomen ensimmäisen Idols-laulukilpailun. Ihailtu tosi-tv-tähti poikkesi muista kilpailijoista amiksen käyneenä rempseänä trukkikuskina, joka pukeutui rokisti ja lausui kursailematta miet ja siet kotikaupunkinsa Lappeenrannan murteella.
Ylpeys
”On hyvä olla hyvillään siitä, mitä on itse tehnyt. Tunnen suurta ylpeyttä, jos olen tehnyt jonkin käsityön. Samoin siitä, että mie olen jonkun mielestä niin tärkeä ihminen, että miusta kannatti tehdä kirja. Sen sanominen ääneen miun taustallani on vaikeaa, koska tulen itäsuomalaisesta duunariperheestä.
Silloin ylpeys on paha asia, kun se estää tekemästä asioita tai muuttamasta omia oletuksia. Mikään ei ole siistimpää kuin kääntää takki. Kun joku osoittaa vääräksi oman olettamuksen, voi oman ylpeytensä niellä ja todeta, että tämä asia onkin paremmin näin.
Tulin musabisnekseen ja massiiviseen julkisuuteen suoraan Lappeenrannasta, kun voitin Idols-kilpailun 22-vuotiaana. Tällä alalla arvotetaan herkästi, kuka on kuuminta hottia, ja kuka ei. Silloin kohtasin muiden taholta väärää ylpeyttä, kun vanhemmat herrasmiehet alalla tulivat tytöttelemään, että ’älä sinä tyttö kerro, mitä sinä haluat, minä tiedän paremmin, mitä sinun pitää haluta’. Se tyyli on onneksi väistymässä.
Muutama vuosi sitten mie olin levy-yhtiön palaverissa, joka lähti vähän käsistä. Joku toi viiniä ja lopulta tanssimme pöydillä. Miulla meinasi onnen kyyneleet tulla siinä hetkessä, kun huomasin, että huoneessa on musiikkibisneksen porukkaa eri portailta, ja me kaikki olemme naisia. Kuinka turvallinen oma ala nyt onkaan!
Kun mie tulin kentälle kaksikymmentä vuotta sitten, meininki oli toisenlainen. Toisaalta silloinkin kaikki tekivät parhaansa. Mie tulin pystymetsästä ja miun pitikin kuunnella konkareita sen suhteen, miten asiat tehdään.
Kun nyt naisasiaan kerran päästiin, niin mie koen, että tässä maailmassa mie saan olla ylpeästi nainen.”
”Kroppani ei kuulu muille. Se on yksinkertaista.”
Ahneus
”Miun mielestä ahneus on synti. Se on lähtökohtaisesti paha. Ahneuden vuoksi maailma on pulassa. Kuulun 1980-luvulla kasvaneeseen sukupolveen, joka kuuli uutisia otsonikadosta, mutta havahtui kierrättämiseen ja ilmastonmuutokseen vasta aikuisena.
Tulen kolmilapsisesta perheestä. Äitini oli siivooja. Lama iski, kun aloin tulla teini-ikään. Vanhempani erosivat, mutta saivat onneksi pitää työpaikkansa. Vuonna 1992 olin 11-vuotias ja yhtäkkiä meillä ei ollut mitään ylimääräistä. Pennin venyttäminen oli tarkkaa, mutta kyllä meillä ruokaa oli.
Olen elänyt aikuisuuteni freelancerina ja tottunut jännitykseen, että tuleeko seuraavassa kuussa mistään rahaa. Miun filosofiani on, että kaikki käytetään, mitä tulee. Olen kokenut senkin, kun rahaa tulee ovista ja ikkunoista. Idols-voittoni aikaan myytiin vielä levyjä ja miulla oli keikkoja ihan hirveitä määriä. Olin urani huipulla, se oli ihan kummallista.
Onneksi olin järkevä. Ostin ensiasunnon, enkä tuhlannut rahojani. Olen aina pyrkinyt kohti turvaa.
Aloitin puolitoista vuotta sitten lukion, jota ei tullut nuorena käytyä. Rakastan yleistietoa, historiaa ja yhteiskuntaoppia. Maantiedon tunneilla kuulen uusinta tietoa maailman tilasta. Ei mikään ihme, että nuoriso voi niin huonosti. Se on karua, kun kuulee, mitä maapallolle kuuluu. Itsekin välillä ajattelen, että onko missään enää mitään järkeä.
Asuntoa lukuun ottamatta en kerää materiaa. Lapsenakin olin ihan tuskissani, kun kaikilla muilla oli jokin keräilyharrastys. Aikuisena miekin yritin keräillä astioita, mutta ei siitä tullut mitään. Miulle on lopulta ihan sama, mistä mie veteni juon.”
”Sanon kovaan ääneen, jos joku taputtelee pyllyä.”
Himo
”Lavalla en vierasta valjastaa himoani. Siellä yleisön kanssa flirttailu on täysin ok. Nuoret miehet rakastavat minua ja syövät kädestäni, kun esiinnyn. En vierasta käyttää sitä valtaa, koska lavalla koen olevani täysin vapaa.
Sitä, olenko seksikäs tai intohimon kohde, en oikeastaan halua edes ajatella. Nykyään olen myös hirveän tarkka siitä, miten kehoani kosketaan. Enää kukaan ei tule taputtelemaan pyllyä. Niinä hetkinä, kun sellaista on ollut, mie olen aina sanonut kovaan ääneen, että käsi pois perseeltä. Sanon sen niin kovaa, että kaikki varmasti kuulevat. Tiedän, että kaikki eivät pysty siihen. Mie koen saavani sillä tavalla taisteltua itselleni tilanteeseen tietyn auktoriteerin, vaikka se sitten tekisi miusta jonkun mielestä hankalan ihmisen.
Olen intohimon vietävissä. Kun innostun jostakin, se lähtee viemään ihan täysillä. Jos saan vaikka idean siitä, että keittiöön pitää saada uusi taso, en saa rauhaa, ennen kuin olen tehnyt sen. Mieheni ei välttämättä näe tason tarpeellisuutta, mutta mie otan porakoneen esiin, kun lapsi nukkuu ja mies on töissä. Jatkan hommia yötä myöden niin kauan, että taso on valmis. Silloin mieskin näkee, kuinka hyvä se on.
Olen onnellinen, kun saan luovan ajatuksen. Rakastin tehdä Youtubea, koska sain ideoida, kuvata, käsikirjoittaa, keksiä tarinoita, editoida ja tehdä kaiken itse. Sitten minusta tuli äiti, enkä enää voinutkaan editoida tubevideoita kahdeksaa tuntia päivässä.
Radiotyössäkin sain toteuttaa luovuuttani. Saatoin nousta aamuviideltä kirjoittamaan muillekin spiikkejä, koska kuvittelin, ettei kukaan toinen osaisi toteuttaa visiotani. Sillä tyylillä väsähtää nopeasti. Se on intohimon toinen puoli.”
Kateus
”Miekin olen ollut kateellinen toisille ihan ihmeellisistä asioista, kuten vaikka siitä, että kollega käy esiintymässä keikkapaikoissa, joissa itsekin haluaisin esiintyä. Tai jos joku on saanut esitettäväkseen hyvän biisin. Joskus mie olen ollut kateellinen jonkun hiuksistakin.
Miun mielestä kateus kulkee käsi kädessä masentuneisuuden ja pahan olon kanssa. Kun ihminen voi hyvin, hän ei ole kateellinen oikein kenellekään.
Toisten ihmisten kateus on näkynyt joskus töykeytenä ja ilkeytenä. Ihmiset vihasivat sitä, että ensin ajoin trukkia jossain Lappeenrannassa ja sitten yhtäkkiä lauloin, esiinnyin, tein levyjä ja pampatipampati. En mie sentään ihan pystymetsästä tullut, olin jo tehnyt musiikkia, laulanut ja ollut töissä. Siihen aikaan musabisneksessä kuitenkin pelättiin, että tosi-tv-tähdet tulevat ja vievät työt.
Viihde- ja musiikkialalla lähtee helposti vertailemaan itseään toisiin. Jos en tee sitä itse, joku muu tekee. Minulla on viisivuotias poika. Siinä iässä kateuden tunteet ovat voimakkaita. Opettelen itse samoja asioita, joita äitinä opetan pojalleni. Että muistaisi, kuinka hyvältä tuntuu niinä hetkinä, kun itse voittaa, ja välillä on jonkun toisen vuoro. Silloin pitäisi yrittää pinnistellä niin, että tuntisi aitoa iloa toisen puolesta. On hänen hetkensä loistaa.”
Ylensyönti
”Mie oon elänyt sen kummallisen ajan 1990-luvulla, kun ihannoitiin dieettejä ja kevyttuotteita. Se oli todella myrkyllistä ja kehoa vihaavaa aikaa, jonka jälkiä yritetään korjata vielä tänä päivänäkin.
Mie tein jo nuorena sellaisen päätöksen, että mie en kommentoi julkisuudessa kehoani millään tavalla. Silloin en anna kenellekään toisellekaan lupaa kommentoida sitä. Kroppani ei kuulu muille. Se on hirveän yksinkertainen asia.
Syömisestä mie en haluaisi syntiä tehdä. Se pitää meidät hengissä. Kuka sen määrittelee, millainen määrä syömistä on liikaa, jumalako? Eihän se edes syö mitään!
Alkoholiin miulla on vekkulimainen suhde. Muistan, kun 14-vuotiaana pukeuduin äidin silmälaseihin ja toppatakkiin, koska kävin kaupassa ostamassa kavereillekin kaljaa. Keräsin 60 keskikaljapulloa ostoskoriin ja kävelin kassalle. Ystävät olivat opastaneet minua laittamaan vain yhden pullon kassahihnalle ja kertomaan, kuinka monta pulloa ostoksessa yhteensä on. Siinä oli oma jännityksensä, kun se onnistui. En käyttänyt vääriä papereita tai tehnyt sillä tavalla mitään laitonta, mitäs myivät.
Eräs ystävämme tuo maahan samppanjaa. Sitä voi pitää vähän elostelunakin, mutta minusta on ihanaa välillä ottaa mieheni kanssa lasilliset samppanjaa. Se on mieletöntä arjen luksusta. Eihän sitä koskaan tiedä, milloin täältä lähdetään.”
Viha
”Suhteeni vihaan on huono. Miun pitäisi vihata enemmän. Elämässäni on ollut paljon ongelmia, koska en ole osannut suuttua tarpeeksi. Olen antanut kohdella itseäni huonosti, koska en ole antanut vihan tulla ulos, vaan sulkenut asioita sisääni.
Miulla oli nuorempana traumaattinen parisuhde. Silloin en voinut näyttää vihan tunteita, koska siitä olisi voinut tulla rangaistus. Oli oltava hiljaa ja kuunnella. Olen aina ollut kovaääninen laulaja. Luulen, että silloin olen huutanut pahaa oloani pois.
Nykyään yritän löytää terveempää suhdetta vihaan, mutta se on vasta työn alla. Minulla on diagnosoitu post-traumaattinen stressihäiriö. Trauma on määritellyt tekemisiäni sellaiset kaksikymmentä vuotta. Sen ajatteleminen saa minut todella surulliseksi.
Trauman takia olen neuroottisuuteen saakka pyrkinyt elämään niin, ettei minua vain voida syyttää mistään, enkä tekisi mitään väärin. Se on hiton raskasta.”
Laiskuus
”Lempisyntini on laiskuus. Luovuus vaatii sitä. Jos makaan sohvalla ja tuijotan kattoa, se ei välttämättä ole laiskuutta, sillä luovana ihmisenä aivoni raksuttavat koko ajan.
Miulla on ollut jo kaksi diagnosoitua burnoutia ja tiedän, etten ole millään tasolla laiska ihminen. Päinvastoin. Minun tulisi oppia vain olemaan.
Nykyään kaikki vaikuttavat suorittavan jotakin. Ei elämän niin kuulu mennä. Laiskuus kunniaan!”
Hanna Pakarinen
- Syntyi: 17.4.1981 Lappeenrannassa.
- Asuu: aviomiehensä ja poikansa kanssa Helsingissä.
- Ammatti: muusikko, luovan alan sekatyöläinen.
- Ajankohtaista: Hanna Pakarisen ja Anu Räsäsen kirjoittama kirja Hanna Pakarinen – Elämä naurattaa julkaistiin keväällä. Esiintyy syksyllä Vain elämää -ohjelmassa.
Veimme Hanna Pakarisen ajelulle. Uudessa Autorippituoli-videopodcastissa julkisuuden voimanaiset paljastavat syntejään. Katso, kuuntele, vaikutu.
