Olosuhteet ovat ihanteelliset, tavallaan: lunta on latupohjalla tarpeeksi, sauvan piikki ei nirhaise maata hangen läpi. Lämpotila on juuri pakkasen puolella, mutta lumi on miinuksella jo parin kolmen asteen verran. Kun sitä koettaa kädellä, se ei tunnu jäiseltä ja vetiseltä. Laitan sukseni jalkaan, ensiksi oikean, sitten vasemman; pujotan kädet sauvan lenkkeihin ja ryhdyn hiihtämään.
Kun työnnän itseni vauhtiin vahvoilla tasatyönnöillä, luon katseen kohti sinistä taivasta. Mutta sitä ei ole, se on varastettu, tilalla on neljän metrin korkeudella roikkuva katto. Vierelläni lounaissuomalaista maisemaa näkyy vain seinälle rakennetuista ikkunoista – ne antavat likaisenvihreään harmauteen, jolla ei pitäisi olla mitään tekemistä helmikuun kanssa jota kalenteri väittää meidän paraikaa käyvän läpi kuin laskupinoa.
Molemmilla puolillani ovat seinät, matkaa niiden välillä on kuusi metriä. Myös horisontti, tuo lempeä viiva suomalaistalven värien, valkoisen ja sinisen, välillä on hävinnyt, kielletty minulta. Edellä on vain kaartuvaa tunnelia, joka kiertää 700 metriä ja saattaa minut sitten takaisin tähän, samaan pisteeseen.
Jos olisin Veikko Hakulinen (seitsemän olympiamitalia 1952–60), Eero Mäntyranta (seitsemän olympiakultaa 1960–1968) tai edes vuonna 1970 MM-kisoissa 50 kilometriä MM-kisoissa voittanut ”Susi-Kalle” Oikarainen, tämä olisi surrealistis-futuristinen painajainen, josta heräisin omaan huutooni. Mitä jää kun ottaa etenemiseen suuntaavasta urheilusta mahdollisuuden päästä pisteestä a pisteeseen b: pelkkä orava pyörässä.
Mutta minä en ole Hakulinen, Mäntyranta tai Oikarainen, tämän jo lihakseni paljastavat minulle. Olen kirjoittaja, joka on ajanut Espoosta 120 kilometriä Paimiossa sijaitsevaan Paippi-hiihtoputkeen. Täällä matalassa, maisemaan piiloutuvassa rakennuksessa on välinevuokraamo, pukuhuoneet, sauna, kahvila – ja ennen kaikkea 700 metrin verran sitä, mitä ei ole ympärillä satoihin kilometreihin, lunta. Paippi on yksi Suomen viidestä hiihtoputkesta, ja kuudes on nyt suunnitteilla Espooseen.
Se mikä alkoi avaran pohjoisen taivaan alla, tapahtuu nyt pommisuojan väreillä sisustetussa umpiossa, kuin salaseurassa. Kiitäessään samaa lenkkiä ympäri viidettä kertaa tajuaa, ettei Osama Bin Ladenia tajuaisi kukaan etsiä täältä – tai hiihtomaailman vastinetta persona non gratalle, Kaisa Varista.
Väkisinhiihto. Rimpuilu. Murtsikka. Ei niin rakkaalla lapsella sitä vasta nimiä riittääkin.
Miksi välittää enää murtomaahiihdosta nyt, vuonna 2008? Tämän vuoden tammikuussa suurimmassa osassa maata keskilämpötila oli noin viisi astetta vuosien 1971-2000 keskilämpöä korkeampi. Vaikka Virpi Kuitunen on tätä kirjoitettaessa vahvasti kiinni maailmancupin voitossa, ainoa suomalaisia puhuttanut hiihtäjä on ollut toista kertaa dopingista kiinnijäänyt Kaisa Varis. Keskiverto kaduntallaaja puolestaan pystyisi yhtä todennäköisesti nimeämään jonkun raanutaiteilijan kuin yhä aktiivisen suomalaisen mieshiihtäjän.
Lajille etsittiin lisää näkyvyyttä valtamediassa (siis pääkaupungin viestimissä) järjestämällä tammikuussa SM-hiihdot Vantaalla, vaikka se nykyoloissa on yhtä mielekästä kuin pitää rantavolleyn MM-kisat Inarinjärvellä. Itse kilpailutapahtumia enemmän mediaa kiinnosti saadaanko kisat pidetyksi neljän asteen vesisateessa, kyllä, ei, kyllä, ei; ja lopulta kisat olivat kuin Eppu Normaalin uusi levy, niiden tapahtuminen on kiinnostavampaa kuin sisältö.
Kauas on edetty niistä päivistä, jolloin Olarin yläasteen veistoluokka jämähti opettajan luvalla katsomaan, kuinka Kari Härkönen voitti vuonna 1985 Seefeldin MM-kisoissa 15 kilometrillä kultaa, ensimmäisenä suomalaismiehenä viiteentoista vuoteen. Opettajani innostui voitosta niin, että demonstroidessaan kisan jälkeen sirkkelin käyttöä hän sai kädensyrjäänsä vuolaasti vuotavan haavan.
Oma suhteeni murtomaahiihtoon on ollut kieroutunut jo pienestä saakka. Olen nimittäin harrastanut sitä jo 10-vuotiaasta lähtien intohimoisesti.
Kahdeksanvuotiaana voitin Espoon koulujen kulttuurikilpailujen sarjan runoillani, joiden keskiössä oli eeppinen sarja Lahden MM-kisoista 1978. Se oli täynnä luovia ja pakottoman tuntuisia riimittelyratkaisuja: ”Sitten ladulle ampaisi Hilkka Riihivuori / joka muiden edestä mitalit kuori” on jäänyt erityisen piinaavana säeparina mieleeni.
Luistelusta en koskaan oppinut pitämään. Se kuinka luistimet puristivat jalkaa ja nilkat lonksuivat sinne tänne; kuinka niitä nauhoja piti aina palelevin sormin kiristellä jääradan kopissa; jään kylmä kovuus kun siihen kaatuu kyynärpää edellä. Ja ennen kaikkea se kentän pienuus: luistinrata on vain iso jäätynyt lätäkkö, ja kun se päättyy, se päättyy; sen reunalta ei pääse minnekään, se on yhtä aikaa suljettu tila ja aukean paikan kammoa ruokkiva avoin alue. Jääkiekkoa vasta kammosin: se on kova ja vihamielinen esine, maalissa seisominen oli kuin olisi ollut kivitettynä jostakin, jota pidetään rikoksena vain jälkijättöisissä ja fundamentalistisissa maissa.
Niinpä jo varhain tein liikunnanopettajani kanssa erikoissopimuksen. Koska en halunnut luistella, sain mennä hiihtämään aina niillä tunneilla, joilla muut pojat pelasivat lätkää. Opettaja oli pyynnöstä niin silmin nähden hämmentynyt, ettei hän osannut kuin suostua: olinhan selvästi kolmisenkymmentä kiloa katoavaa kansanperinnettä, lajinsa viimeisiä, pieni poika, joka halusi hiihtää. Sen epääminen olisi ollut samaa kuin olisi ehdoin tahdoin taittanut uhanalaiseksi julistettuja kasveja.
Muuten ei koulussa koskaan hiihdetty, eipä tietenkään. Suurella osalla pojista ei edes ollut suksia, vielä harvemmilla niiden hiihtokuntoon saamikseksi tarvittavia voiteita. Eikä parempaa keinoa vieroittaa lasta hiihdosta ole kuin pakottaa tämä ladulle lipsuvilla suksilla.
Itselläni oli oikein asianmukaiset hiihtohaalarit, sellainen sinivihreä makkarankuori, jonka olisi ehkä ylivilkkaalla mielikuvituksella voinut kuvitella jonkun 70-luvun kulahtaneen glamrokkarin humalapäissään tekemäksi hätäratkaisuksi lavavaatetusta valittaessa. Kovin huonosti se kuitenkin istui senaikaisten suosikkiyhtyeideni, Duran Duranin ja Human Leaguen, ympärilleen luomaan kosmopoliitin dekadenttiuden tuntuun. Olin tyylistä sen verran huolissani, että ymmärsin aina poistua hiihtohaalareineni koulun takaovesta, joka periaatteessa oli vain talonmiehen käytössä.
Muiden kymmenvuotiaiden poikien temmeltäessä jäällä, kenties eläessä omaa NHL-unelmaansa, minä hiihdin Olarin metsissä ja ajattelin latuprofiileja, väliaikapisteitä, sadasosasekunteja, voitelutaktiikoita.
Tunsin olevani myös osa laajempaa ajan kerrokset läpäisevää traditiota, sillä kuinka kunniakasta onkaan hiihdon esihistoria! (Koska tein äidinkielen esitelmän aiheesta, tiedän kaiken tämän:) Vanhin löydetty suksi on kaivettu esiin Ruotsista ja siitepölytutkimuksen perusteella sen on arveltu olevan peräisin vuoden 2500 eKr paikkeilta. Ensimmäiset historialliset merkinnät on kirjattu jo viisisataaluvulla bysanttilaisen Procopiuksen goottilaissotien historiaan. Parisataa vuotta myöhemmin lombardialainen Paulus Diaconus puolestaan kertoo uljaista ”critofinneistä”, joilla oli liki ylimaallinen taito hyppiä lumen yli taivutetut puut jalkojensa alla. Now: how cool is that?
12-vuotiaasta pojasta se kuulosti sekoitukselta viikinkejä ja Erittäin salainen -elokuvassa roistoja suksilla pakenevaa James Bondia.
Lapsena jostakin syystä rakkaimpia kirjojani oli Tapani Nikusta kertova teos Murtomaata, jossa suomalaisen hiihtohistorian ensimmäinen olympiamitalisti kertoo uransa vaiheista juuri sillä tavalla lakonisesti ja eleettömästi kuin vanhan kansan hiihtosankarien kuuluukin. Tuon mitalinsa, Chamonix’n 18 kilometrillä voitetun pronssin, Niku saavutti siitä huolimatta, että oli kolme päivää aikaisemmin katkaissut kaksi kylkiluuta kaaduttuaan 50 kilometrin kilpailussa. (Nykyisin jos hiihtäjältä katkeaa sauva, hän yleensä tarvitsee kriisiterapiaa).
Vielä 80-luvun alussa hiihdossa sankaruus oli kohdallaan. Hiihtäjät tekivät, mitä heidän odotettiinkin tekevän, he hiihtivät. He eivät avautuneet lehdille, esitelleet vaatekaappiaan tai lanseeranneet omia nimiään kantavia tuotesarjoja.
Seksuaalista vetovoimaa heissä ei ollut. Ja kuinka olisikaan voinut olla, he olivat naapurin poikia ja tyttöjä seudulta, jossa naapurissa ei ollut huvipuistoa vaan hehtaari jäistä peltoa ja sen takana toinen punamullattu mökki. Pipo päässä, posket punaisina kuin talviomenat ja varsinkin miehillä kasvot jääpuikkohimmelien peitossa; kukaan ei näytä silloin parhaimmaltaan, eikä heidän tarvinnutkaan, koska he olivat saapuneet paikalle hiihtämään, ei sen kummempaa.
Kuvaavaa on, että tuolloin – aikana ennen Marja-Liisa Kirvesniemeä ja hänen ainutlaatuista puhenuottiaan, jonka voi saavuttaa vain hiihtämällä liian kylmässä liian paljon – suomalaisen naishiihdon legenda oli Siiri Rantanen (syntynyt 1924 Tohmajärvellä, ehkä maailman vähiten seksikkäin paikannimi ikinä), joka toi naisten ensimmäisen talviolympialaismitalin Oslon kisoissa vuonna 1952. Rantanen aloitti uransa Wärtsilän Teräksessä, mikä oli kuvaavaa, sillä hiihtouransa jälkeen hän voitti vielä nelikymppisenä Suomen mestaruudet maastojuoksussa ja maantiepyöräilyssä; Finlandia-hiihdossa hän oli nopein nainen vielä 52-vuotiaana.
Siiri Rantasen lempinimi oli ”Äitee”. Silti hänestä ei tullut mielikuvaa pullantuoksuisesta äidistä vaan pikemminkin naisesta, joka olisi kutonut ensin teräsvillasta sen uunin, jossa paistettaisiin itse kaadetun hirven paisti.
Tuohon aikaan urheilijat vielä älysivät myös vetäytyä julkisuudesta täytettyään tehtävän, jota varten he olivat paikalle saapuneet. Kukapa tietää, mitä esimerkiksi Helena Takalolle (muun muassa kaksi MM-kultaa Lahdessa 1978) nykyisin kuuluu? Tai Aki Karvoselle (kolme mitalia Sarajevosta 1984). Naishiihtäjät myös usein vaihtoivat nimiä kesken uran, kuten Hilkka Kuntola/Riihivuori, Marjut Lukkarinen/Relander tai Marja-Liisa Hämäläinen/Kirvesniemi; siinä ei huolestuttu oman urheilijabrändin heikkenemisestä nimenvaihdoksen takia, niin vain siihen aikaan tehtiin, otettiin miehen sukunimi, kun mentiin naimisiin.
Ja kaikista suurin oli tietysti Juha Mieto. Mieto näytti aina luonnonoikulta, liian isolta mieheltä ladulle, aivan kuin hän taistelisi kilpakumppaniensa lisäksi luontoa vastaan. Rehottava parta ja kulmakarvat jäätä roikkuen hän näytti aina maaliin tullessaan kuin oman henkilökohtaisen helvettinsä läpikäyneeltä. Vuoden 1978 Lahden kisojen 50 kilometrille hän lähti mitalitoivona, mutta voitelun mentyä pahasti pieleen hän saapui maaliin vasta sijalla 44 ja 26 minuuttia voittajalle hävinneenä. Mutta silti saapui maaliin ja sieltä suoraan saunaan, sukset jalassa.
Oman todellisen kuolemattomuutensa Mieto kuitenkin saavutti perisuomalaisella tavalla: häviämällä. Jäämällä vain sadasosan Thomas Wassbergista Lake Placidin olympiakisoissa 1980 Mieto hävisi ehkä kultamitalin mutta voitti paljon enemmän: maineen miehenä, joka ei nujertunut epäreilusta kohtalostaan, todellisena suomalaisena heeroksena, joka jatkaa vaikka suo olisi jäässä ja kuokka katki.
Silloin hiihtokisojen katsominen oli parasta mitä tiesin. Tämä oli aikaa, jolloin luisteluhiihto oli vasta tuloillaan: ei ollut mitään yhteis- tai parilähtöjä, väkisinkin eläviltä tilkkutäkeiltä näyttäviin ruuhkiin ja rykelmiin päättyviä takaa-ajokisoja. Kun kaikki lähtivät puolen minuutin välein, siinä oli ihan eri draamaa: kuten elämässä, jokainen lähti liikkeelle yksin, ja matka saneli saapuiko maaliin samalla tavalla tai rinta rinnan jonkun toisen kanssa.
Plus tietty väliaikapisteiden abstrakti, liki matemaattinen draama! Ladun vieressä huojuva kitukasvuinen kataja tai laiskasti liehuva Norjan lippu latautui esineenä kohtalokkuudella ja merkityksellä, kun tiesi että siitä oli ihan täsmälleen 37 sekuntia väliaikapisteeseen. Samalla saattoi myös tuntea tervettä ylemmyyttä selostajia kohtaan, jotka eivät ryhtyneet ikinä yhtä tarkkoihin visuaalisiin mittauksiin; he arvioivat aina jäljellä olevan matkan liian pitkäksi tai lyhyeksi.
Vasta myöhemmin tajusin, että se saattoikin olla tietoista draaman rakennusta. Mutta vain saattoi.
Kahdeksankymmentäluvun loppu: kaikki kaverini hengailivat täysi-ikänsä juuri antamien valtuuksien turvin helsinkiläisissä yökerhoissa Arkadiassa ja ”Kynällä”, kävivät laskettelumatkoilla Keski-Euroopassa kuin olisivat pyörähtäneet Peuramaalla (kävinhän Tapiolan lukiota, joka veti Espoon elintasoteinejä magneetin lailla) ja pohtivat, mikä olisi tarpeeksi cool osa Yhdysvaltoja tuhlata vaihto-oppilasvuotensa.
Minä puolestaan kokosin huoneessani palapelejä, luin Stephen Kingin kirjoja, kuuntelin Smithsiä ja Pet Shop Boysia – ja valmentauduin joka vuoden maaliskuiseen Pirkan hiihtoon. Se alkoi Niinisalosta kello kuusi yöllä ja päättyi Tampereelle, välimatkaa tuli 90 kilometriä ja minun taidoillani aikaa kului kahdeksan-yhdeksän tuntia, riippuen kelin vauhdikkuudesta.
Finlandia-hiihdosta en piitannut. Toki olin senkin kerran hiihtänyt, samalla tavalla kuin käydään kerran huonossa suositussa lomakohteessa, ihan vain, jotta sitä voi auktoriteetilla dissata. Olihan se vain 75 kilometriä, ja massatapahtuma; se oli sitä, mitä vuosikymmentä myöhemmin Jokerit oli HIFK:lle, maallikon valinta. Pirkan hiihto oli epäseksikkäämpi, alkoi hankalasta paikasta ja sisälsi Kyröskosken ja Rokkakosken nousut, joista on hiihdon nettisivujen mukaan tullut ”harrastajien keskuudessa käsite”. Jos eufemismi on kiertoilmaus, jolla korvataan potentiaalisesti kirosanoja sisältävä tai kirvoittava asia, tämä on eufemismi jos mikään.
Ylioppilaskevääni vuonna 1989 oli suomalaisen hiihdon kulta-aikaa. Tein Pirkan hiihdossa oman ennätykseni, alitin kahdeksan tuntia. Lahden MM-kisoissa suomalaiset kahmivat viisitoista mitalia, kolmanneksen kaikista. Niiden joukossa oli Harri Kirvesniemen, tuon suksille nostetun Pisan tornin, ensimmäinen henkilökohtainen kultamitali. Naiskolmikko Marja-Liisa Kirvesniemi, Pirkko Määttä ja Marjo Matikainen otti kaksi kolmoisvoittoa – ja heistä Matikainen edusti uutta hiihtäjätyyppiä: kaupunkilaista ja kouluttautunutta, joka viidessä vuodessa kävi voittamassa niin paljon kuin ehti, mutta sitten päätti hankkia oikean ammatin, aivan kuin koko hiihto olisi ollut nuoruuden oikku, jotain farkkumissikisoihin verrattavaa.
Matikainen myös harjoitteli Olarin läheisellä hiekkakuopalla, ravasi jyrkkää rinnettä ylös alas, ylös alas. Kokeilkaapa joskus. Se on kuin iskisi itsään palleaan, toistuvasti, suurilla hanskoilla. Saatoin jopa joskus tuntea välkähdyksen seksuaalista halua Matikaista kohtaan. Näin jälkikäteen kiellän kaiken, luonnollisesti.
Olen hiihtänyt Pirkan hiihdon kymmenen kertaa, ensimmäisen kerran 14-vuotiaana ja viimeisen kerran vuonna 1998. Sen jälkeen tulivat lapset, työkiireet, oman urheilullisen kunnianhimon ekonomisointi, tunne siitä, ettei ehkä koskaan enää halua herätä lauantaiaamuna kello kaksi lähteäkseen hiihtämään liki Helsingin ja Hämeenlinnan etäisyyttä vastaavan matkan.
En kaipaa sitä, kun 55 kilometrin kohdalla – ja se oli aina 55 kilometrin kohdalla, ilman mitään maastollista syytä – keho yhtäkkiä tajuaa hiihtäneensä jo yli maratonin verran ja että jäljellä on silti vielä yhtä paljon. Sen jälkeen jokainen kilometri merkitsee sitä, että jokainen metri painaa kilon. Tai sitä kun vähän myöhemmin vatsa alkaa mennä sekaisin, syynä liika energiajuoma, mustikkakeitto, lihaliemi, kaikki nautittu nestemäinen ja energiapitoinen.
Mitään tätä en enää kaipaa, en hetkeäkään. Vai kaipaanko kuitenkin?
Vielä 90-luvulla hiihdin kovasti, parhaina talvina jopa yli tuhat kilometriä. Laskin kilometrejä kuin Erno Paasilinna, ne jotenkin oikeuttivat kaikki ponnistukset loskaksi liian usein taittuvalla lumella ja tappelut voiteluliisterien kanssa, jotka näyttivät enemmän kemialliseen sodankäyntiin kuin suksien voiteluun sopivalta tahnalta.
Enää en vain ladun varrella kuvitellut väliaikapisteitä, selostajien hurmaa, kun nousen tulosluettelossa alkumatkan kymmenenneltä sijalta kohti mitalitaistoa kuin huurteella koristeltu luotijuna.
Vieraalta tuntui myös suomalaishiihtäjien uusi sukupolvi. Mika Myllylä ja Jari Isometsä ryhtyivät ensimmäisinä hiihtäjinä brändäämään itseään. He kutsuivat itseään karpaaseiksi ja ryhtyivät kauppaamaan omalla nimellään sinappia –maistettuani sitä kerran olisin ollut valmis laittamaan kabanossilleni mieluummin Rexin vesikelin hopealiisteriä. (Ja joskus ihmettelen, missä kaikki myymättömät karpaasisinapit ovat? Upotettu peruskallioon? Onko niitä jossakin kokonainen siilollinen, joka tulee hämmentämään tulevia sukupolvia yhtä paljon kuin inkojen temppelit.)
Kaikki tämä suorastaan enteili tulevaa tuhoa. Siitä, kun myy omilla pärstillään karpaasipuhelinkortteja (joita on yhä kaupan Huuto.netissä euron hinnalla), on vain lyhyt matka sellaisen pöydän ääreen, jolla on mitalikahvien mansikkakakun sijasta edessä vain syyttävästi osoittavia mikrofoneja ja vissyvettä laseissa, joihin kukaan ei uskalla tarttua käsien tärinän vuoksi.
Lahden vuoden 2001 MM-kisojen doping-katastrofi oli viimeinen kerta, kun hiihto yhdisti suomalaiset. Mutta yhteisen ilon sijasta se vihki kaikki häpeään, tyrmistykseen, epäuskoon.
Sen jälkeen uusi dopinginjälkeinen hiihtäjäpolvi on ollut entistäkin enemmän hukassa. Hiihtäjien yritykset pysyä mukana julkisuuspelissä eivät vain vakuuta. Enää ei riitä hokea Marjo Matikaisen tavaramerkiksi muodostunutta fraasia, teen parhaani ja katson mihin se riittää. Fraasilla oli ihan eri tavalla todistusvoimaa silloin, kun se paras riitti lähes järjestelmällisesti palkintopallille. Se, mikä sijoja 30-40 hätyyttelevän hiihtäjän suusta olisi kuulostanut vässykkämäiseltä, tuli Matikaisen suusta ulos itsevarmuutena, joka oli kooltaan ja vakaudeltaan niin mannerlaattamaista, ettei se tarvinnut minkäänlaisia erikoistehosteita vakuuttaakseen.
Marraskuussa 2007 nuoremman polven lupaus Sami Jauhojärvi luetteli Helsingin Sanomille tavoitteitaan vuoteen 2015 mennessä: kaksi olympiakultaa, vähintään yksi MM-kulta ja muita MM-mitaleita, maailmancupin voitto. Vaikka 26-vuotiaalla Jauhojärvellä on ansioluettelossaan jo tukku kunniakkaita pistesijoja maailmancupin osakilpailuista, miehen tavoitteissa on silti samanlaista epätoivoista yliyritystä kuin kaikilla niillä moppitukkaisilla brittibändeillä, jotka Oasiksen suurisuisen menestyksen vanavedessä kerskuivat itsekin kasvavansa vielä Beatlesiakin merkittävämmäksi popyhtyeeksi.
Erään ystäväni kanssa meillä on merkillinen fanitussuhde Teemu Kattilakoskeen ja Olli Ohtoseen, kahteen hiihtomaajoukkueen vakiojäseneen. Kattilakoski on sentään kerran ollut MM-kisoissa kymmenen joukossa, Ohtosen paras yksittäinen sijoitus maailmancupin kilpailussa on 16:s. Kun helmikuun alussa Ohtonen sijoittui Otapään cupkilpailussa sijalle 60 (70 kilpailijan joukosta), lähetimme toisillemme surkuttelevia tekstiviestejä. Miltä tuntuu liki kolmekymppisestä miehestä, joka vuodesta toiseen kyntää häntäsijoja marginaalilajissa; lajissa jossa juuri meidän suomalaisten pitäisi olla hyviä.
Onko se luuseriutta jos mikä, pään hakkaamista seinään, jonka takana ei edes ole mitään? Vai onko Olli Ohtonen oman latunsa kulkija enemmän kuin kukaan muu meistä?
Paimion Paipissa kyykistyn ja irrotan siteet. Viisitoista kierrosta saa riittää, kilometreissä se tekee kymmenen ja puoli. Se ei ole hiihtolenkiksi paljon, mutta tällä kertaa inhimillisesti riittävä. Putken mittasuhteet ovat alkaneet ahdistaa, käydä päälle; tiedostan kiertäväni ympyrää matalassa rakennuksessa, joka ilmasta käsin näyttää siltä kuin joku olisi pursottanut lounaissuomalaiseen maisemaan silmukallisen mätitahnaa.
Ehkä tämä on silti hiihdon tulevaisuus. Eihän kukaan luistele jäätyneitä jokiakaan pitkin muissa kuin vanhoissa satukirjoissa. Eikä uimahallissa ketään häiritse uida samaa matkaa edestakaisin, kilkata puolelta toiselle kuin stressilelun heiluripallo.
Jos hiihdolla ei ole muuta tulevaisuutta, ainakaan eteläisemmässä Suomessa, olkoon sitten tämä. Koska minusta se on edelleen paras ja ergonomisin liikuntamuoto: siinä jalat ja kädet ovat harmoniassa, kun saa hyvän rytmin päälle, tuntee kulkevansa kuin raiteilla kohti loistavaa tulevaisuutta, aurinkoa joka säteilee hangen yli kuin suuri elämää valava tulipallo, joka se on. Siinä liikkuu yhtä aikaa pakoon kaikkea, minkä haluaa jättää taakseen ja kohti kaikkea tavoittelemisen arvoista: hirveä, palkintopesukonetta, kupillista lämmintä kaakaota lenkin päässä.
