Venla Rossin hankala olo helpotti vasta, kun hän ymmärsi, että Anni Kytömäen Mirabilis on satu
Juuri satuja luontokadosta kuuluukin kirjoittaa, kun muutakaan ratkaisua ei ole keksitty, kirjoittaa Venla Rossi.
Harva kirjailija on niin uskollinen samalle aihepiirille kuin hämeenkyröläinen Anni Kytömäki. Hän on kirjoittanut jokaisessa teoksessaan ennen kaikkea luonnosta: linnuista, pallograniitista, luonnonsuojelun synnystä – ja vuonna 2020 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittaneessa Margaritassa tämän syksyn kuumasta puheenaiheesta eli raakuista.
Uudessa romaanissaan Kytömäki levittää historiallisen tarinansa entistä laajemmille alueille. Syyskuun alussa ilmestynyt Mirabilis on suuri teos riippumatta siitä, tarkoitetaanko kirjan fyysisiä vai tarinallisia ulottuvuuksia. Miltei 700-sivuista romaania kuljetetaan 1700-luvulta 1930-luvulle. Maantieteellisesti liikutaan Suomesta Siperiaan ja Yhdysvalloista Norjaan. Suurteos tuo globaaliudessaan mieleen Elisabeth Gilbertin aateromaanin Tämä kokonainen maailmani. Siinäkin kuljettiin mannerten ja vuosisatojen välillä, ja yksi päähenkilöistä oli luonnontieteilijä kuten Kytömäelläkin.
”Teoksen miespäähenkilöt ovat tutkimusmatkaajia, jotka ottavat luontoa ja maailmaa haltuun ja hyödyntävät sitä joko liiketoimissa tai tiedemaailmassa.”
Mirabilis on toki myös kirja ihmisistä. Silti henkilöhahmotkin nähdään ennen kaikkea suhteessa luontoon. Näkökulma siihen kuitenkin vaihtelee sukupuolen mukaan.
Teoksen miespäähenkilöt ovat tutkimusmatkaajia, jotka ottavat luontoa ja maailmaa haltuun ja hyödyntävät sitä joko liiketoimissa tai tiedemaailmassa. He lajittelevat, analysoivat ja hallitsevat. Naishenkilöt taas kuvataan ennen kaikkea kehollisina olentoina, jotka ovat monella tavalla yhtä luonnon kanssa. Tällainen binäärinen jaottelu tuntuu hieman vanhahtavalta. Ehkä erityisesti siksi, että samaan aikaan Kytömäki rikkoo teoksissaan muita perinteisiä normeja, esimerkiksi vanhemmuuteen liittyviä.
Romaanin molemmat naispäähenkilöt, Iso-Riikka ja hänen tyttärensä Ella, ovat olemassa ennen kaikkea ruumiinsa kautta. Toinen naisista on harvinaisen suurikokoinen ja väkivahva työläinen, toinen taidoiltaan ylivertainen voimistelija ja akrobaatti. Tarinan mittaan sekä äidin että tyttären luontosuhde muuttuu ja venyttää todellisen maailman rajoja.
Vaikka Kytömäki on hyödyntänyt myös aikaisemmissa teoksissaan sadunomaisia tapahtumia, mennään Mirabiliksessa vielä pidemmälle. Erityisesti Iso-Riikan kohdalla teoksen tyylilaji tuntuu jopa vaihtuvan. Suomalaissiirtokunnan mukana Siperian Amurinmaalle muuttava Riikka on aluksi maailmaan ja kanssaihmisiinsä käytännönläheisesti suhtautuva henkilö, joka toivoo elämältä lähinnä mahdollisuutta tehdä sukupuolestaan huolimatta fyysistä työtä. Amurinmaalla hän menee kuitenkin jotenkin sekaisin luonnosta, metsästä ja lähistöllä elävästä siperiantiikeristä. Tiikeri saa Iso-Riikasta henkisen otteen. Eläimen ja naisen kohtalot kietoutuvat lähtemättömästi yhteen.
”Olisiko se sitten biologista omimista, että ihminen ensin tuhoaa maapallolta jonkin eläinlajin ja sitten vielä asettuu sen asemaan kertomaan, että miltä tuntui.”
Tärkeimmässä roolissa Mirabiliksessa eivät kuitenkaan ole ihmiset vaan eläimet, tarkemmin sanottuna Amurinmaalla satoja vuosia sitten sukupuuttoon tapetut beringinhylje ja isomerimetso. Ne ovat romaanissa myös henkilöhahmoja, jotka kuvailevat ihmisten julmaa toimintaa omasta näkökulmastaan. Nämä jaksot on sijoitettu romaanin alkuun ja loppuun, mikä alleviivaa tarpeettomankin paljon näkökulman ideologisuutta.
Ymmärrän hyvin, että omasta läheisestä luontosuhteestaan haastatteluissa kertonut Anni Kytömäki haluaa herätellä ihmisiä samaistumaan myös toislajisten kokemuksiin. Silti eläinten suulla kerrotut jaksot herättävät ainakin minussa lukijana ristiriitaisia tunteita. Viime vuosina on puhuttu paljon kulttuurisesta omimisesta eli siitä, kenellä on oikeus kertoa kenenkin tarinoita. Olisiko se sitten biologista omimista, että ihminen ensin tuhoaa maapallolta jonkin eläinlajin ja sitten vielä asettuu sen asemaan kertomaan, että miltä tuntui.
Hankala olo helpottaa vasta, kun ymmärrän, että Mirabilis ei oikeastaan olekaan historiallinen romaani, aateromaani tai edes psykologinen tutkielma ihmisistä aikakausien melskeissä. Sen sijaan se on satu. Ihmesatu, jossa hylkeet puhuvat eivätkä ihmisetkään ole mitään tavallisia tallukoita, vaan voimanaisia ja akrobaattikaksosia. Jossa päähenkilöt selviytyvät mahdottomista tilanteista luonnon salaperäisten voimien avulla.
Havainnon jälkeen tuntuu ilmiselvältä, että juuri satuja luontokadosta täytyykin kirjoittaa. Toistaiseksi kun ei ole keksitty muutakaan ratkaisua, kuten teoksen historiallinen päähenkilö, luonnontutkija Leonhard Stejneger yhdessä vaiheessa tarinaa toteaa:
“Monelle sukupuutto on liian raskas ymmärtää, Stejneger sanoo.
“Kaikki näkevät eläinten hupenevan, mutta viimeisten kuoltua aletaan huhuta, että ehkä jotkut sittenkin selvisivät.”
