Hamy Ramezan teki elokuvan kaikesta siitä, mikä kasvatti hänet – Nyt kun Ensilumi on valmis, hän pelkää kadottaneensa identiteettinsä
Ensilumi kertoo perheestä, joka elää elämäänsä vastaanottokeskuksessa, ehkä käsittämättömissä olosuhteissa, mutta elää.
Hamy Ramezan olisi voinut tehdä kertomuksen pakolaisista uhreina. Tarinan viranomaisten runtelemasta, hajoavasta perheestä. Painajaisen, jossa julmat univormupukuiset ihmiset ja rasistit käyvät päälle.
Nyt elokuvaohjaaja kokee, että jotkut odottivat juuri sitä. Koska sellaisiahan pakolaisten tarinat ovat.
”Jotkut fiksutkin ihmiset ovat loukkaantuneet siitä, että se pakolaiselokuva ei vain ala”, Ramezan kuvailee.
Ensilumi kertoo kuvitteellisen Mehdipourin perheen elämästä ennen ja jälkeen kirjeen, jossa viranomainen ilmoittaa heidän tulevaisuudestaan.
Se kertoo perheestä, joka elää elämäänsä vastaanottokeskuksessa, ehkä käsittämättömissä olosuhteissa, mutta elää.
”Mediasta voi tulla käsitys, että pakolaisuus on identiteetti. Ei se ole. Mä halusin kiinnittää huomion ihmisiin.”
”Yksi päivä sä peset aamulla hampaat. Jotain aivan kauheaa tapahtuu. Mikään ei ole entisellään. Mutta sen jälkeenkin sä joka aamu peset hampaat.”
Niin: pakolainen ei ole poliittinen olento vaan ihminen.
Ramezan, 40, teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa noin kahdeksan vuotta, jos puhutaan työstä.
Oikeastaan hän on prosessoinut tätä elokuvaa siitä alkaen, kun hän kymmenvuotiaana saapui Suomeen. Ensilumesta tuli lempeä kertomus, joka varoittaa ajatuksesta, että kaikki on pysyvää.
Elokuvan eräs englanninkielinen työnimi oli The Oasis of Now. Juuri tämä ohikiitävä hetki epävarmuuksineen ja jännitteineen voi sittenkin olla se keidas, johon loppuikäsi haluat vain palata.
”Toivon, että ihmiset vaikka pari viikkoa Ensilumen näkemisen jälkeen hetken ajan miettivät, että tämähän voi tapahtua heille.”
Elokuvan Mehdipourit ovat aika keskiluokkaisen oloisia, eivät kulttuurisilta tavoiltaan kovinkaan vieraita. Katsoja voi samastua vuorotellen kuhunkin heistä, äitiin, isään, tyttäreen, poikaan, joka aloittaa uudessa koululuokassa – vaikka kaikki voi päättyä minä tahansa päivänä.
Eräs toistuva teema liittyy perheen hampaidenpesuun. Rutiini on täynnä merkityksiä. Ne aukeavat enemmän katsojalle kuin henkilöille.
”Yksi päivä sä peset aamulla hampaat. Jotain aivan kauheaa tapahtuu. Mikään ei ole entisellään. Mutta sen jälkeenkin sä joka aamu peset hampaat.”
Iranilainen perhe tuli Suomeen 1989. Hamy oli 10-vuotias, sisko 7-vuotias.
Pakolaiseksi Hamy koki olonsa matkalla ja Jugoslaviassa, jossa perhe oli karuissa oloissa vastaanottoleirillä – maassa, joka oli pian luisumassa raakaan sisällissotaan.
Suomessa isä ja äiti pääsivät pian töihin ja perheellä oli oma asunto.
Perhe sopeutui nopeasti niin suomalaiseksi, että muutamassa vuodessa lääkäri-isä innostui ostamaan kesämökin. Hamy kävi koulua Malmilla ja myöhemmin Kauniaisissa.
Parikymmentä vuotta myöhemmin Ramezan alkoi kirjoittaa ensimmäistä pitkää elokuvaansa nojaten tapahtumiin, jotka muisti. Olla piilossa rekassa, ihmissalakuljettajien armoilla. Olla pakolaisleirillä ilman tietoa huomisesta, tuntea olonsa lainsuojattomaksi. Kuunnella isää, joka väänsi pelottavimmillakin hetkillä makaaberia huumoria, jolle kaikki nauroivat. Ihailla äidin urheutta. Ihailla äidin kykyä peittää epäilyksensä, kun isän vahva kuori alkoi murtua.
Ja etenkin uskoa isän hienostuneeseen näytelmään, jolla hän pyrki kätkemään pessimismin ja tekemään epävarmasta elämästä rutiinien ja leikkien arkea. Ikään kuin oltaisiin menossa eteenpäin, varmaan määränpäähän.
Pitkään Ensilumea tehtiin nimellä B-kansalainen, Citizen B. Silloin päähenkilö oli 11-vuotias poika, Hamyn eräänlainen omakuva, josta oli kirjoitettu tuhopolttaja. Pojan teot voisivat tuhota perheen tulevaisuuden. Tuota versiota sambialais-walesilaisen Rungano Nyonin kanssa kirjoittaessaan Ramezan purki päähenkilöön kokemaansa omaa syntiään, epäsopivuuttaan.
Hän oli tekemässä elokuvaa ihmisen pahuudesta.
”Mä kirjoitin sinne asioita, kokemuksiani, jotka olivat totta, mutta paperilla ja siinä yhteydessä ne eivät enää tuntuneet uskottavilta tai merkittäviltä. Piti löytää emotionaalinen totuus. Mutta mistä”, Ramezan sanoo.
”Miten kukaan voi tappaa itseään, kun on nähnyt elokuvan siitä, miten makuelämys voi pelastaa itsemurhaa hautovan hengen?”
Esikoiselokuvan päälle ehti jo kasautua poikkeuksellisia odotuksia. Ei vain siksi, että sitä tuotti Jussi Rantamäen vetämä Aamu, sama yhtiö, joka teki Juho Kuosmasen Hymyilevän miehen, josta tuli Cannes-voittaja. Ramezan oli tehnyt palkittuja ja kansainvälisesti erittäin laajasti levinneitä lyhytelokuvia.
Ramezanille tärkein niistä on Paratiisin avaimet (2013), joka kertoi kodittomista pojista sotaa käyvässä Iranissa 1980-luvulla. Se voitti vuonna 2014 Tampereen elokuvafestivaaleilla peräti neljä merkittävää palkintoa.
Viimeisin oli Kuuntele (2014), jolle povattiin Oscar-ehdokkuuttakin, jota tosin ei tullut.
Ramezan ohjasi Kuuntele-elokuvan yhdessä Nyonin kanssa. Kävi niin, että Nyonikin sai esikoispitkänsä valmiiksi jo 2017. I Am Not a Witch pääsi Cannesin viralliseen ohjelmistoon, valkokangaslevitykseen useisiin maihin ja siitä löytyy Google-haulla toista sataa pelkästään englanninkielistä arvostelua.
Ramezan hahmotteli yhä Ensilumen käsikirjoitusta. Hän yritti myös tehdä mainoksia.
”Tein ne vasemmalla kädellä. Ja mulle ei sovi, että teen vasemmalla kädellä.”
Pitkän elokuvan prosessi kesti ja kesti.
”Vanhempani alkoivat ihmetellä, että mihin mä oikein aikani käytän.”
Kun Ramezan puhuu elokuvastaan ja tunnekuohuistaan vallilalaisessa kaksiossaan, hän on silminnähden jännittynyt. Lempeä, ystävällinen, mutta rauhaton.
Ramezan puhuu tauotta.
Asunto on täydellinen kuin viiden tähden hotellin vastamaalattu huone.
Nurkassa on bändin kamoja, eri soittimia telineissään, ja suuri uudehko televisioruutu.
Olohuoneessa ei ole pölyhiukkastakaan, kaikki on sijoillaan, tarjoilupöydän avaamaton keksipussikin. Ramezan tarjoaa pähkinöitä ja teetä.
Pöydällä on kaksi pulloa ja kaksi lasia.
Tunnin jutustelun kohdalla Ramezan avaa konjakkipullon sinetin ja kaataa lasiinsa annoksen.
Hän maistaa juomaa, sanoo että aivan sama, jos hänestä puhuttaisiin alkoholistina, ja elokuvapuhe alkaa taas. Enempää hän ei juo, vaikka keskustelu jatkuu pari tuntia. Juoma saa väljähtyä lasiin.
Ramezan korostaa, ettei hän ole suunnitellut koskaan mitään elämässään. Elokuvaohjaajaksi hän ”päätyi”.
Ramezan teki monenlaisia töitä, ennen kuin päätyi opiskelemaan elokuvaa Englantiin 25-vuotiaana, vuonna 2005.
”Olin tehnyt asioita ja saanut hylsyjä: Hamy, sä olet väärässä paikassa. Elokuva yhdisti kaiken, mitä olin tehnyt.”
Elämänsä paras työpaikka, edelleen, hänellä oli ahtaajana. Siinä työssä sai olla kuulokkeet korvilla, kuunnella musiikkia ja olla puhumatta kenellekään.
Elokuvantekoa inspiroi iranilainen ohjaaja Abbas Kiarostami ja etenkin hänen mestariteoksekseen sanottu Kirsikan maku, joka voitti Cannesin elokuvajuhlien Kultaisen palmun. Siinä mies etsii maaseudulla avustajaa, joka hautaisi hänet itsemurhan jälkeen. Elämänhalunsa menettäneelle kerrotaan tarina, joka saattaa muuttaa kaiken.
”Kun sä teet elokuvan hyvin, jumalauta sillä on vaikutusvaltaa”, Ramezan sanoo.
”Miten kukaan voi tappaa itseään, kun on nähnyt elokuvan siitä, miten makuelämys voi pelastaa itsemurhaa hautovan hengen?”
Kun Kiarostami tuli Sodankylän elokuvajuhlien päävieraaksi 2007, Ramezan järjesteli itsensä hänen autonkuljettajakseen.
”Mä olin kotona, oksensin ja ajattelin, että tämä oli tässä. Mulle soitettiin, mä sain ystäviltä apua. Se oli se pommi. Elokuva kääntyi tummasta kohti valoa.”
Taiteilijana Kiarostamista oli jo tullut todellinen minimalisti. Sodankylässä hän näytti läppäriltä Ramezanille tulevaa elokuvaansa.
”Sitä, jossa kananmuna kelluu merellä. Kuva kestää ja kestää. Mä mietin, että mitä mä tästä sanon”, Ramezan muistelee ja nauraa.
”Hiljalleen Kiarostami siirtyi ihmisistä puihin ja maisemiin.”
Yhdeksän vuotta myöhemmin, juuri kun Ensilumen käsikirjoitus alkoi näyttäytyä kirjoittajalle itsetarkoituksellisena synkistelynä ja itseluottamus mureni, Kiarostami kuoli.
Ramezan näki uutiskuvaa hautajaisista. Ne olivat Iranissa tapahtuma, joka kesti monta päivää.
”Siellä oli mies, jonka kyltissä luki: Kiarostami tiesi, missä on ystävän koti.”
Sitä hän jäi miettimään.
Kiarostamin kuolema, vuoden 2015 pakolaistilanne ja median tapa kirjoittaa siitä sekä isyys olivat asiat, jotka veivät Ensilumen uusille raiteille.
”Oma lapsi tuo mukanaan kysymyksen, kuolenko mä kohta. Isyyteen liittyi tällainen katoamisen pelko, joka ei ole sama kuin kuolemanpelko. Ajattelen, että olen iässä, jossa voi saada sydänkohtauksen.”
Hetket, joissa Ramezan sai Ensilumen pelastavan oivalluksen, liittyivät myös suuriin yksityiselämän murroksiin.
”Mä olin kotona, oksensin ja ajattelin, että tämä oli tässä. Mulle soitettiin, mä sain ystäviltä apua. Se oli se pommi. Elokuva kääntyi tummasta kohti valoa.”
Kun Ramezan kirjoitti elokuvaa synkästä näkökulmasta, hän kertoi etenkin omista patoumistaan. Hahmoista tuli pelinappuloita, joita hän kohteli tahallisen kaltoin.
”Jussi kysyi, onko tämä se kuva, jonka haluat asiasta antaa, onko tämä moraalinen näkemyksesi. Myönsin, että en mä itsekään pysty lukemaan käsistä kerralla kuin kymmenen sivua.”
Ramezan oli itse kertonut matkastaan vanhempien kanssa positiivisesti. Se oli pojalle seikkailu. Pahimmissakin tilanteissa oli ollut hyvä olla, sillä vanhemmat olivat niin vahvasti tukena ja läsnä, eikä huumori loppunut koskaan vaan kävi vain ylikierroksilla vaikeimmissa paikoissa.
”Miksi muistin matkan hyvällä? Koska vanhemmat rakensivat mulle sen turvallisen maailman.”
Kun Ramezan makasi lattialla ja oksensi, hän oivalsi tavoittelevansa elokuvaa perheen dynamiikasta ja rakkaudesta, ei pelokkaasta pakolaispojasta. Elokuvan nimi ja käsikirjoituksen kaikki sivut menivät vaihtoon.
Prosessi oli terapiaa, jopa siinä määrin, ettei ohjaaja enää itse kestä katsoa Ensilumea. Hän sanoo kokevansa liikaa ikävää kuvitteellista perhettä Mehdipoureja kohtaan.
”Ajoittain todella haluaisin takaisin heidän luokseen.”
Sen lisäksi, että Ensilumi on ensiluokkainen ja merkillisellä tavalla optimistinen elokuva, siinä on eräs järisyttävä voima.
Miespääosaa, perheen isää näyttelee Shahab Hosseini. Hän on paitsi yli 80 miljoonan asukkaan Iranin suurimpia tähtiä, myös eräs viime vuosien kiitetyimmistä näyttelijöistä koko maailmassa.
Hänet on palkittu parhaana näyttelijänä sekä Berliinin että Cannesin elokuvajuhlilla. Lännessä hänet tunnetaan nuo palkinnot tuoneista Asghar Farhadin elokuvista Nader ja Simin: ero ja The Salesman.
Hosseini on elävä todiste suurten elokuvatähtien selittämättömästä karismasta, magneettisesta läsnäolosta: kuin suomalaiselokuvaan olisi tullut Javier Bardem tai Benicio del Toro. Tai Marlon Brando. Eikä hän silti jyrää kohtauksia. Hän luo pienin elein Mehdipourien perheen hiljaisen selkärangan, joka alkaa taittua.
”Shahab on runoilija, kuin Jim Morrison”, Ramazan sanoo.
Helppoa se ei ollut. Nykyään Yhdysvalloissa asuva Hosseini tuli Suomeen myöhään, vain yhtä viikonloppua ennen kuvauksia. Hän haastoi esikoisohjaajan heti.
Hetken Ramezanista vaikutti, ettei Hosseini ihan tiedä, minne ja mihin elokuvaan on tullut.
”Ensimmäisten tapaamispäivien jälkeen sanoin suoraan, että olen varmaan vanhentunut viisi vuotta kahdessa vuorokaudessa. Shahab sanoi, että no sehän tuotti tulosta.”
Mutta kun kamera kävi, Shahabin ego hävisi.
”Hän nappaa yhden jutun, johon hahmoa rakentaa, uskoo siihen ja toteuttaa sen.”
Näin syntyi elämää suurempi roolihahmo, joka vielä paperilla oli versio Ramezanin isästä.
Ohjaaja häkeltyi seuratessaan, miten näyttelijä löysi totuuden, jota hän oli käsikirjoituksessa vain etsinyt. Isä tekee perheen turvattomia hetkiä turvallisiksi. Hän salaa asiat, jotka voisivat satuttaa lapsia. Hän naurattaa, kun se helpottaa.
”Ja kun Shahab tanssii hiljaa... ihan kuin faijalla oli tapana.”
Toisenlaisessa maailmassa Ramezanin kalenterissa olisi ollut syksyllä lentoja merkittävimmille elokuvafestivaaleille ja kansainvälisen median haastatteluja.
On kohtalon ivaa, että välitilasta, optimismin ja synkkyyden balanssista kertova Ensilumi valmistuu aikaan, jossa elokuva on välitilassa. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu.
Maaliskuussa 2020 kaikki näytti todella hyvältä. Elokuva menisi Cannesiin tai Torontoon, isolle elokuvafestivaalille, jossa se noteerattaisiin – kenties samansuuntaisesti kuin Hymyilevä mies neljä vuotta sitten, vaikka niin loistavaa vastaanottoa ei olekaan lupa toivoa.
Sitten tuli pandemia.
Pieni, ensikertalaisen ohjaajan farsin- ja suomenkielinen draamaelokuva ei nouse kansainvälisesti esiin, ellei siitä puhuta, ellei synny kollektiivista innostusta. Siksi festivaaleja tarvitaan. Koronan myötä festivaalit peruttiin.
”Kun tajusin, mitä on tapahtumassa, menin selvitymismodeen.”
Ramezan kiemurtelee.
Hän pelkää, että Ensilumi katoaa. Jää rakojen väliin. Sitä tapahtuu, erittäin hyvillekin elokuville, joiden momentum onkin vain pienen hetken pituinen, väärässä paikassa, väärään aikaan.
”Mä haluaisin päästä Mehdipourien kanssa myös tuonne maailmalle, jonnekin näyttämään elokuvaa.”
Nyt takki on tyhjä.
Ensilumen valmistumisen myötä Ramezan kokee vajonneensa taiteilijana tyhjiöön.
Ramezanilla ei ole aavistustakaan, mitä hän seuraavaksi tekisi.
”Mä olen elämyshakuinen. Elokuvantekeminen on elämys, joka vie”, hän sanoo.
”Alussa se on sitä, että sulla on haava, joka vuotaa. Saat liinan, jolla pysäyttää veren. Kun elokuvantekemisestä tulee ammatti, sä voit piirtää sillä verisellä liinalla kuvioita, vaikka kakan kuvia, jos tunteet ovat kipeät. Mutta mä ymmärsin, että voin piirtää ruusunkin.”
Hän vertaa elokuvantekoa huumeeseen.
”Nyt olen vetänyt kaiken, enkä tiedä, mitä elämälläni teen. Kuka mä olen seuraavaa elokuvaa varten?”
Jännitys Ensilumen tulevaisuudesta jatkuu. Tuottaja Rantamäki on lohduttanut ohjaajaa: elokuva on hyvä, se kyllä vielä hetkensä saa.
Siinä vaiheessa, kun Cannesin elokuvajuhlat peruttiin, Ramezan alkoi pohtia elokuvan, siis elokuvataiteen, loppua. Elokuvateatterit ovat vaikeuksissa. Mitä jos ihmiset eivät ylipäänsä enää löydä saleihin? Mitä jos valkokankaat jäävät vain erikoisuudeksi suoratoistopalvelujen maailmassa?
”Mä olen saanut aina kaikkialta potkut. Konkreettisesti. Jos mä saan elokuvaohjaajan ammatista potkut, en ole enää yhteiskuntakelpoinen”, Ramezan sanoo ja näyttää siltä, että hän on täysin tosissaan.
”Ehkä cinemalla, elokuvataiteella, ei olekaan merkitystä, ja tärkeintä on tarina. Mietin sitä Kiarostamin kirsikkaa. Se on tärkeää. Ei se elokuva siinä ympärillä”, hän sanoo.
”Mä mietin Kiarostamin prosessia. Sitä, että hän alkoi kuvata maisemia, ei ihmisiä.”
Sosiaalinen eristäytyminen on hellittänyt, mutta poikkeustila jatkuu. Ramezan on punninnut, muuttuuko ihminen uudessa maailmassa herkemmäksi vai viekö teknologian kehitys ihmiset etäämmälle toisistaan.
”Kuolemanpelko on yksi asia. Sitä mä mietin, onko tämä mun ensimmäinen ja viimeinen elokuva.”
Ramezan nauraa.
”Kestikö mulla niin kauan tehdä elokuva, että elokuvateatterit suljetaan ja elokuva kuolee?”
