Oliko hamstraajaisäni sittenkin oikeassa? Suomi on huolestuttavan riippuvainen meritse tuoduista tarvikkeista – kaikissa talouksissa pitäisi olla kotivara
Isäni lapsuudessa hamstraus oli selviytymisen edellytys. Sota-aikana oli välttämätöntä paikata vaatteet, rakentaa huonekaluja itse ja säilöä oman maan kasvikset talvea varten. Tavara toi turvaa, kirjoittaa Laura Saarikoski.
Mihin ihminen voi tarvita arkullista käytettyjä rättejä? Kymmeniä nysiksi kuluneita lyijykyniä? Irtileikattuja metallipurkin kansia?
Tätä olen miettinyt tyhjentäessäni kesämökkiä rakkaan isäni roinasta. Edesmennyt isäni oli nikkaroija, keksijä ja hamstraaja, joka ei malttanut heittää edes nuoruutensa vaatteita pois. Hän säilöi ne mökille.
Kuten myös rikkinäiset matkalaukut, joilla hän täytti käytöstä poistetun ulkohuussin lattiasta kattoon. Kuten myös 1980-luvun videonauhurit ja kasettisoittimet, joita löytyi sänkyjen alta. Kuten myös vanhat ruokapöydät, joita säilöttiin pinossa parvekkeella ja joilla ruokitaan nyt juhannuskokkoa.
Kokkoon päätyi myös se paketissa ostettu huvimaja, jonka muurahaiset söivät ennen kuin se ehdittiin pystyttää.
Siivotessani mökkiä yritän ymmärtää 78-vuotiaana kuollutta isääni. Tätä surutyötä käyvät läpi tuhannet ikätoverini, joiden vanhemmat kuuluivat suuriin ikäluokkiin eli suureen hamstraussukupolveen.
Nykyisin pakonomainen hamstraus luokitellaan mielenterveyden häiriöksi. Silloin tavaroiden poisheitto aiheuttaa niin voimakasta ahdistusta, että myös turhat ja rikkinäiset esineet säästetään.
Isäni lapsuudessa hamstraus oli kuitenkin selviytymisen edellytys. Sota-aikana oli välttämätöntä paikata vaatteet, rakentaa huonekaluja itse ja säilöä oman maan kasvikset talvea varten. Tavara toi turvaa.
Isäni työuran aikana Suomi nousi köyhyydestä hyvinvointivaltioksi. Sitten tuli globalisaatio, jonka ansiosta aasialaista elektroniikkaa tai työkaluja sai äkkiä puoli-ilmaiseksi. Kirves oli ollut arvotavara – ja nyt niitä saattoi ostaa kerralla vaikka viisi! Ei ihme, jos puutteessa kasvanut sukupolvi meni halpahalleissa vähän sekaisin.
Syy elektroniikan säilömiseen saattoi olla myös avuttomuus uuden teknologian kanssa. Kun läppäri tuntui monimutkaiselta, tuntui viisaalta säilyttää vanhat kirjoituskoneet (kolme). Puhumattakaan tietosanakirjasarjoista (viisi)!
Isäni oli myös luova ja käsistään kätevä. Hänellä oli jatkuvasti monta projektia kesken. Siinä missä minä näin peltipurkin kansia, hän näki ehkä kasvimaan linnunpelättimen.
”Myöhemmin juuri 2000-luvun alku voi näyttäytyä sinä poikkeuksellisena aikana, jolloin globaali kauppa oli vapaata ja työ Aasiassa lähes ilmaista.”
Kaiken tämän seurauksena teen kuolinsiivousta mökillä jo neljättä vuotta. Tutut ovat ihmetelleet, enkö voi vain tilata pihaan roskalavaa. Mutta ehkä haluan edes yrittää nähdä maailman isän silmin.
Raivaamisen myötä mökin käyttötarkoitus vaihtuu. Entinen telakka, verstas ja varasto muuttuu lepopaikaksi, jonka sydän ovat grilli, riippumatto ja laituri. Ellen osaa remontoida kylmäkellaria itse, tilaan muurarin.
Oma ikäluokkani näytti tietysti isän silmissä avuttomalta ja hemmotellulta. Erottautuminen tehdään nykyisin laadulla, ei määrällä. Yltäkylläisyyden aikana halpahalleille nyrpistellään.
Mutta entä jos isäni olikin oikeassa?
Myöhemmin juuri 2000-luvun alku voi näyttäytyä sinä poikkeuksellisena aikana, jolloin globaali kauppa oli vapaata ja työ Aasiassa lähes ilmaista. Nyt maailmalla pystytetään jälleen tulleja, ja elintasoerojen tasoittuminen tasaa myös hintoja.
Lisäksi Suomi on huolestuttavan riippuvainen meritse tuoduista tarvikkeista. Kaikissa talouksissa pitäisi olla kotivara.
Ehkä säästän sittenkin pari radiota, ehjät työkalut ja yhden tietosanakirjasarjan. Eihän sitä koskaan tiedä.
