Hamasin hyökkäys ja Israelin vastahyökkäys repivät railon yliopistooni – Miksi ääriajattelu yleistyi amerikkalaiskampuksella?

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu julkaistiin alun perin maaliskuussa 2024.

Yksi tuutoreista tietojenkäsittelytieteen kurssillani, Hamza El Boudali, on sitä mieltä, että presidentti Joe Biden pitäisi tappaa. ”En odota kenenkään siviilin tekevän sitä, vaan mielestäni armeijan pitäisi tehdä se”, sanoi 23-vuotias Stanfordin yliopiston opiskelija pienelle mielenosoittajien joukolle viime kuussa. ”Olisin iloinen, jos Biden kuolisi.”

Hänen mielestään Stanfordin yliopisto on osallinen siihen, mitä hän kutsuu palestiinalaisten kansanmurhaksi, kun taas Biden ei ole vain osallinen vaan myös vastuussa siitä.

”En kehota ketään ottamaan oikeutta omiin käsiinsä”, hän tarkensi myöhemmin, ”mutta väitän, että hän on syyllistynyt joukkomurhaan ja että häntä tulisi kohdella samalla tavalla kuin häntä tummaihoisempaa terroristia kohdeltaisiin (ja me kaikki tiedämme, että tummaihoiset terroristit joutuvat yleensä amerikkalaisten lentokoneiden pommittamiksi tai drooni-iskujen kohteiksi).”

El Boudali on myös todennut, että hänen mielestään Hamasin 7. lokakuuta tekemä hyökkäys oli oikeutettu vastarintaisku ja että hän itse asiassa toivoisi, että Hamas hallitsisi Yhdysvaltoja maan nykyisen hallituksen sijaan (tosin hän selvensi myöhemmin, että hän ”ei tarkoita, että Hamas olisi täydellinen”). Kun häneltä kysyy, mihin hän tällä kaikella pyrkii, hän vastaa: ”Rauhaan.”

Siirryin toiselle tietojenkäsittelytieteen kurssille.

Israel sijaitsee 12 000 kilometrin päässä Stanfordin yliopiston kampuksesta, missä opiskelen toista vuotta. Etäisyydestä huolimatta Hamasin hyökkäys ja Israelin vastahyökkäys ovat repineet railon opinahjooni, paikkaan, jossa tyypillisesti keskitytään vähemmän geopolitiikkaan ja enemmän pääomarahoituksen saamiseen viimeisimmälle opiskelija-asuntolassa perustetulle teknologia-alan start-up-yritykselle.

Harvat opiskelijat vaativat Bidenin päätä vadille (näin uskon), mutta monet niistä nuorista, jotka vaativat rauhaa Gazaan, eivät näytä ymmärtävän, että he itse asiassa puolustavat väkivaltaa. Ääriajattelu on pyyhkäissyt läpi luokkahuoneiden ja asuntoloiden, ja opiskelijoiden häirinnästä ja uhkailusta heidän uskontonsa, taustansa tai ulkonäkönsä vuoksi on tullut arkipäivää. Jos opiskelija käyttää kipaa, häntä saatetaan haukkua kansanmurhan lietsojaksi, tai jos hän pukeutuu palestiinalaishuiviin, häntä syytetään terrorismin tukemisesta.

Yhdysvaltain itärannikon Ivy League -yliopistoissa rehottava ääriajattelu ja antisemitismi ovat herättäneet niin paljon huomiota tiedotusvälineissä ja Yhdysvaltain kongressissa, että kaksi huippuyliopiston rehtoria on menettänyt työnsä. Mutta kovinkaan moni ei ole huomannut, millaista kulttuurisotaa Kalifornian kampuksellamme käydään.

Neljän kuukauden ajan kaksi kilpailevaa mielenosoittajaryhmää, joita erotti kapea pyörätie, ottivat mittaa toisistaan Stanfordin yliopiston palmujen peittämällä kampuksella. Opiskelijat pystyttivät leirin nimeltä ”Istumamielenosoitus kansanmurhaa vastaan” lokakuun puolivälissä, jo ennen kuin Israelin joukot olivat edenneet Gazaan, ja vaativat yliopistoa katkaisemaan taloudelliset kytköksensä Israeliin ja tuomitsemaan Israelin toimet. He kiinnittivät julisteita, joissa Hamas rinnastettiin Ukrainaan ja Nelson Mandelaan. Istumamielenosoitusta vastapäätä kilpaileva ryhmä Israelia kannattavia opiskelijoita pystytti pian ”Sinivalkoisen teltan”, joka tarjosi erään aktivistin sanoin ”turvallisen tilan”, jossa sai olla ”ylpeä juutalainen kampuksella”. Pian myös sen ympärille kohosi useita muita telttoja, joissa oli esillä valokuvia Hamasin uhreista. Niitä vastapäätä oli Gazan raunioita esittäviä kuvia sekä pitkä (ja epätäydellinen) lista surmattujen palestiinalaisten nimiä, joita istumamielenosoituksen opiskelijat esittelivät.

Joinakin päivinä kilpailevissa leireissä näkyi vain muutamia ihmisiä, mutta aurinkoisina arki-iltapäivinä heitä saattoi kerääntyä paikalle kymmenittäin. Suurimman osan ajasta ryhmät sietivät toisiaan. Mutta eivät aina. Kummankin leirin opiskelijoiden päälle oli kuuleman mukaan syljetty, heille oli huudeltu ja heidän omaisuuttaan tuhottu. (Tekijät olivat ilmeisesti usein ulkopuolisia aikuisia, joilla ei ollut mitään tekemistä yliopiston kanssa, kertoo eräs vartija.) Yliopisto otti käyttöön ympärivuorokautisen vartioinnin, mutta kun jotain oikeasti tapahtui, kukaan ei ollut varma, mitä pitäisi tehdä.

Yön yli leiriytyminen on kielletty Stanfordin kampuksella, mutta yliopisto ei valvonut säännön noudattamista moneen kuukauteen, koska se ”halusi tukea sananvapauden rauhanomaista ilmaisua niillä tavoilla, joilla opiskelijat haluavat tätä ilmaisunvapautta käyttää”. Lisäksi, kuten koulun johto kertoi alumneille, yliopisto pelkäsi, että opiskelijoiden vastustaminen vain pahentaisi konfliktia. Kun koulu viime kuussa lopulta määräsi, että telttaleirit piti purkaa, määräys johti valtaviin protesteihin yliopiston johtoa ja Israelia vastaan.

”Emme halua kahta valtiota! Haluamme palata vuoteen 1948!” opiskelijat huusivat kannattaen Israelin valtion lakkauttamista ja sen korvaamista yhdellä arabivaltiolla. Palestiinan liput liehuivat kirkkaanväristen ”Tervetuloa!” banderollien vieressä, jotka olivat jääneet paikoilleen uusien opiskelijoiden orientaation jälkeen. Nuori nainen piti puheen, joka tuntui kiteyttävän monen opiskelijan tunteman innostuksen ja vallan tunteen. ”Me olemme Stanfordin yliopisto!” hän huusi. ”Me päätämme asioista!”

”Olemme nähneet mielenilmauksia ennenkin”, huomautti yliopiston väliaikainen rehtori Richard Saller marraskuussa. Opiskelijat ovat osoittaneet mieltään ympäristöasioista, apartheidistä ja Vietnamista. Mutta niinä kertoina opiskelijat eivät ”nousseet toisiaan vastaan” niin kuin tämän konfliktin aikana.

Olen keskustellut Rooman historiaan erikoistuneen Sallerin kanssa muutaman kerran viimeisen puolen vuoden aikana työssäni opiskelijalehden toimittajana. Tapasimme ensimmäisen kerran syyskuussa, muutama viikko sen jälkeen, kun hän oli aloittanut virassaan. Hänen edeltäjänsä Marc Tessier-Lavigne oli eronnut tehtävästään sen jälkeen, kun artikkelini The Stanford Daily -lehdessä paljasti väärinkäytökset hänen tutkimustyössään. (Tessier-Lavigne ei vetänyt takaisin tekaistuja tietoja sisältäviä artikkeleita 20 vuoden ajalta. Eroilmoituksessaan hän kiisti syytökset petoksesta ja väärinkäytöksistä; Stanfordin omassa tutkinnassa todettiin, ettei hän ollut manipuloinut tietoja itse tai määrännyt niiden manipulointia, mutta että oli useita tapauksia, joissa hän ei ollut ”korjannut määrätietoisesti ja välittömästi virheitä”, joita hänen laboratorionsa oli tehnyt.)

Ensimmäisen tapaamisemme aikana Saller kertoi minulle, että kaikki ”haluaisivat jo jättää taakseen” Tessier-Lavignen skandaalin. Rehtori vaikutti hilpeältä ja toiveikkaalta. Hän tiesi, ettei hän olisi virassa pitkään; hän ei ollut edes vaivautunut muuttamaan hiljattain vapautuneeseen rehtorin kartanoon. Joka tapauksessa kampuksella vallitsi tuolloin rauhallinen ilmapiiri. Sitten, viikkoa myöhemmin, koitti 7. päivä lokakuuta.

Hyökkäys oli ilmiselvä testi, jolla mitattiin Lähi-idän konfliktin tilaa. Hamasin kapinalliset tekivät yllätysiskuja koteihin ja eräälle musiikkifestivaalille tavoitteenaan teurastaa mahdollisimman monta siviiliä. Jotkut uhrit raiskattiin ja silvottiin, kuten useissa riippumattomissa tutkimuksissa on käynyt ilmi. Satoja panttivankeja vietiin Gazaan, ja monia on kidutettu.

Tämä oli tietenkin paha juttu. Se, että iskua kutsutaan pahaksi, ei mitätöi tai väheksy palestiinalaisten Gazassa ja muualla kokemia vääryyksiä ja kärsimystä. Omasta ideologiasta huolimatta jokaisen pitäisi pystyä sanomaan, että tämä oli paha juttu. Mutta iso osa Stanfordin kampuksesta reputti tämän yksinkertaisen kokeen.

Kun oli kulunut kaksi päivää iskusta, joka oli holokaustin jälkeen tuhoisin juutalaisten joukkomurha, Stanford julkaisi muutamia epävarmoja lausuntoja, joissa puhuttiin ”suuria tunteita herättävästä hetkestä”. Yliopisto myös ilmoitti olevansa ”syvästi huolissaan Israelin ja Palestiinan kriisistä”. Virallisissa lausunnoissa ei mainittu sanallakaan Hamasia tai väkivaltaa.

Koska oppilaitos ei reagoinut tilanteeseen riittävän voimakkaasti, jotkut opettajat ottivat ohjat omiin käsiinsä. Ensimmäisen vuosikurssin pakollisessa seminaarissa 10. lokakuuta luennoitsija nimeltä Ameer Loggins luopui tuntisuunnitelmastaan ja kertoi sen sijaan opiskelijoille, että palestiinalaisten ”sotilaallisten joukkojen” toimet olivat oikeutettuja, että israelilaiset olivat kolonisoijia ja että holokaustin merkitystä oli korostettu liikaa, kertovat haastattelemani opiskelijat, jotka olivat kyseisellä tunnilla. Sitten Loggins pyysi juutalaisia opiskelijoita astumaan esiin. Hän määräsi yhden heistä ”seisomaan kasvot ikkunaan päin, ja sitten hän tavallaan potkaisi opiskelijan tuolin pois”, eräs paikallaolija kertoo. Logginsin mukaan hän yritti vain havainnollistaa, kuinka Israel kohteli palestiinalaisia. (Loggins ei vastannut kommenttipyyntöön; Stanfordin tiedottajan mukaan kyseisen tunnin opiskelijoilla on ”erilaisia muistikuvia siitä, mitä tarkalleen ottaen tapahtui”.)

”Opiskelemme yliopistossa vasta kolmatta viikkoa ja meitä pelottaa olla täällä”, kolme tunnilla ollutta opiskelijaa kirjoitti samana iltana sähköpostissaan yliopiston johdolle. ”Ei Stanfordin pitänyt olla tällainen.” Logginsin opettama kurssi on nimeltään COLLEGE, joka on lyhenne sanoista ”Civic, Liberal, and Global Education”, eli ”Kansalais-, liberaali ja globaali kasvatus”. Kurssikuvauksen mukaan kurssin tavoitteena on oppia ”taitoja, jotka voimaannuttavat meitä ja auttavat meitä elämään yhdessä”.

Loggins pidätettiin virastaan, ja tapauksesta käynnistettiin tutkinta. Tämä suututti Palestiinaa kannattavat aktivistit, ja he laativat vetoomuksen, johon kertyi yli 1 700 allekirjoitusta ihmisiltä, jotka vastustivat virasta pidättämistä. Vetoomuksen laatijoiden pamfletissa väitettiin, että Loggins ei käyttäytynyt sopimattomasti tilanteessa.

Kyseisen tunnin jälkeisenä päivänä Stanford julkaisi Sallerin ja yliopiston provosti Jenny Martinezin laatiman lausunnon, jossa Hamasin hyökkäys tuomittiin voimakkaammin. Uusi lausunto aiheutti välittömän vastareaktion.

Palestiinaa kannattavat aktivistit valittivat siitä samana päivänä järjestetyssä tilaisuudessa, joka oli ensimmäinen useista konfliktia käsittelevistä ”opetusmielenosoituksista”. Opiskelijat kokoontuivat yhteen Stanfordin asuntoloista ”todistaakseen kamppailua dekolonisaation puolesta”. Palestiinalaisten opiskelijoiden kuvailemat vääryydet ja tuska olivat aitoja. He kertoivat syrjinnästä ja väkivallasta, peloissaan olevista perheenjäsenistä, jotka joutuivat selviytymään ankarissa olosuhteissa. Äänekkäimmän reaktion yleisössä sai kuitenkin aikaan nuori nainen, joka julisti: ”Kysytte meiltä, tuomitsemmeko me Hamasin? Haistakaa vittu!” Hän lisäsi olevansa ”hyvin ylpeä vastarinnastani”.

Vertailevan kirjallisuudentutkimuksen professori David Palumbo-Liu, joka on erikoistunut postkolonialistiseen tutkimukseen, oli yksi opetusmielenosoituksen puhujista. Hän selitti yleisölle, että ”eurooppalaiset siirtolaiset” olivat tulleet ”korvaamaan” Palestiinan ”alkuperäisväestön”.

Palumbo-Liu tunnetaan älykkäänä ja kannustavana professorina ja hän on suosittu opiskelijoiden keskuudessa, jotka kutsuvat häntä hänen nimikirjaimillaan DPL. Halusin tietää lisää hänen roolistaan opetusmielenosoituksessa, joten tapasimme eräänä päivänä kahvilassa noin sadan metrin päässä telttaleireistä. Kysyin, voisiko hän selittää, mitä hän tarkoitti puhuessaan tilaisuudessa Palestiinan alkuperäisväestöstä. Hän selitti asian mielellään: Tämä oli ”niitä aiheita, joista voisi keskustella loputtomiin. Kuka on oikeasti alkuperäisasukas? Missä vaiheessa alkuperäisyys raukeaa? Et ole ollut alkuperäinen X määrään vuosia, joten…” Hänen mukaansa loppujen lopuksi kyse on siitä, että ”on olemassa kaksi kansakuntaa, joista kumpikin kokee olevansa oikeutettu samaan maahan”, ja ”niiden täytyy elää yhdessä. Kummankin osapuolen on luovuttava jostakin.”

Hänen mielestään Stanfordilla on vaikeuksia ”löytää keino käydä avointa keskustelua, jossa ihmiset saavat yhä olla eri mieltä asioista”. On totta, että Stanford on epäonnistunut surkeasti yrityksissään edistää hedelmällistä vuoropuhelua. Mutta minun oli silti vaikea sovittaa DPL:n sanoja yhteen hänen julkisten Israel-lausuntojensa kanssa; hän oli äskettäin todennut Facebookissa, että Israelin pitäisi olla ”maailman vihatuin valtio”. Hän kirjoitti myös: ”Kun sionistit sanovat, etteivät he tunne oloaan ’turvalliseksi’ kampuksella, olen ymmärtänyt sen johtuvan siitä, että he eivät enää tunne olevansa immuuneja kritiikille Israelia kohtaan.” Hän jatkoi: ”Kuten sanonta kuuluu, paras tottua siihen.”

Sionisteilla ja kaikkia poliittisia kantoja edustavilla juutalaisopiskelijoilla onkin syytä pelätä turvallisuutensa puolesta. Heitä on seurattu, ahdisteltu ja solvattu halventavilla rasistisilla nimityksillä. Ainakin yhdelle on sanottu, että hän on ”likainen juutalainen”. Opiskelijoiden ovista on ainakin kahdesti revitty mezuza-koteloita ja asuntoloissa on piirretty hakaristejä. Myös arabi- ja muslimiopiskelijoihin on kohdistunut huolestuttavia uhkauksia. Tietojenkäsittelytieteen tuutori ja Palestiinaa kannattava aktivisti El Boudali kertoo, että hän tuntee olevansa ”henkilökohtaisesti turvassa”, mutta hän tietää ihmisiä, jotka eivät tunne samoin: ”Joillakin on kuulemma tunne, että heitä seurataan. Näin kokevat erityisesti hijabia käyttävät naiset.”

Vihamielisyydestä ja häirinnästä on tullut hämmästyttävän lyhyessä ajassa arkipäivää, hyväksytty osa kampusaktivismia. Tammikuussa juutalaiset opiskelijat järjestivät tilaisuuden antisemitismin kitkemiseksi. Se oli yksi Sallerin ensimmäisistä julkisista esiintymisistä tänä vuonna. Tilaisuuden teema ei kuulostanut kiistanalaiselta, ja arvelin, ettei se aiheuttaisi juurikaan vastareaktioita.

Protestit kuitenkin alkoivat ennen paneelikeskustelun alkamista, ja aktivistit asettuivat luentosaliin johtavien portaiden reunoille. Tapahtuman aikana heidän huutonsa (vaatimukset tulitauosta) hukuttivat alleen keskustelijat, joista yksi oli Israelin erikoislähettiläs antisemitismiä vastaan. Kun tilaisuuden osallistujat alkoivat valua ulos hämärään iltaan, tilanne muuttui rumaksi.

Kasvonsa palestiinalaishuiveilla tai maskeilla peittäneet aktivistit ottivat yhteen osallistujien kanssa. ”Menkää takaisin Brooklyniin!” nuori nainen huusi juutalaisille opiskelijoille. Yksi mielenosoittajista, ryhmän johtajaksi noussut nainen, julisti, että hän ja hänen toverinsa ”vievät teidän paikkanne ja varmistavat, että Israel kaatuu”. Hän käski osallistujia ”häipymään helvettiin kampukselta” ja alkoi ladella salaliittoteorioita siitä, miten juutalaiset ovat sekaantuneet ”lapsikauppaan”. Kun eräs rabbi yritti poistua tilaisuudesta, mielenosoittajat seurasivat häntä huutaen: ”On vain yksi ratkaisu! Intifadan vallankumous!”

Eräässä vaiheessa jotkut ryhmän jäsenistä kohdistivat huomionsa muutamaan Stanfordin työntekijään, joihin kuului toinen rabbi, imaami ja pappi, ja sanoivat heille: ”Tiedämme teidän nimenne ja missä olette töissä.” Joukon johtaja lisäsi: ”Saamme pian selville, missä te asutte.” Uskonnolliset johtajat muodostivat suojamuurin juutalaisten opiskelijoiden eteen. Rabbi ja imaami näyttivät itkevän.

Saller vältti mielenosoittajat poistumalla toisesta ovesta. Varhain sinä aamuna hänen yksityisasunnollaan oli tehty ilkivaltaa. Mielenosoittajat sanovat hänelle usein, että hän ”ei voi piiloutua” ja huutavat hänet esiin. ”Syytämme sinua kansanmurhasta!” he hokevat ja vaativat Stanfordia luopumaan taloudellisista kytköksistä Israeliin. (Kysyttäessä, onko Stanfordin yliopistolla todella kytköksiä Israeliin, tiedottaja vastasi, että lukuun ottamatta pieniä riskejä passiivisissa rahastoissa, jotka seuraavat S&P 500:n kaltaisia indeksejä, yliopiston säätiöllä ”ei ole suoria omistusosuuksia israelilaisissa yrityksissä tai suoria omistusosuuksia puolustusalan yrityksissä”.)

Kun yliopisto lopulta ilmoitti, että mielenosoittajien telttaleirit oli purettava, opiskelijat reagoivat syyttämällä Salleria sananvapauden rajoittamisesta. Tämä on luultavasti viimeinen syytös, jonka rehtori odotti saavansa osakseen. Saller toimi aikoinaan provostina Chicagon yliopistossa, joka tunnetaan tiukasta institutionaalisesta puolueettomuudestaan, jolla pyritään varmistamaan, että opiskelijoilla on vapaus perehtyä asioihin itse. Saller on uskonut koko ikänsä Yhdysvaltain perustuslain ensimmäisen lisäyksen oikeuksiin, kuten sananvapauteen. Mutta tämä usko puolueettomaan korkeakouluhallintoon on ristiriidassa Stanfordin viime vuosien toiminnan kanssa. Vaikka monet opiskelijat eivät ennen tätä vuotta näyttäneet olevan kovin kiinnostuneita uutisotsikoista, Stanfordin johto on vuosien varrella ottanut useasti kantaa poliittisiin kysymyksiin ja tapahtumiin, kuten Pariisin ilmastokokoukseen ja George Floydin murhaan. Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Stanfordin Hoover Tower -rakennus valaistiin sinikeltaisin värein, ja koulu julkaisi solidaarisuutta ilmaisevan lausunnon.

Kun tapasimme ensimmäisen kerran, viikkoa ennen lokakuun 7. päivää, kysyin Sallerilta aiheesta. Oliko Stanfordin yliopistolla moraalinen velvollisuus tuomita esimerkiksi Ukrainan sota tai uiguurimuslimien etninen puhdistus Kiinassa? ”Kansainvälisissä poliittisissa kysymyksissä sellaista velvollisuutta ei ole”, hän vastasi. ”Yliopisto kokonaisuutena, instituutiona, ei ole velvollinen tekemään niin.”

Mutta kun Saller yritti soveltaa puolueettomuuslinjaansa ensimmäistä kertaa rehtorina, kymmenet henkilöstön jäsenet tuomitsivat reaktion, monet Israel-mieliset alumnit olivat raivoissaan, lahjoittajat keskustelivat yksityisesti rahoituksen perumisesta, ja eräs israelilainen yliopisto lähetti avoimen kirjeen Sallerille ja Martinezille, jossa luki: ”Stanfordin johto on pettänyt meidät.” Alkuperäisessä lausunnossa oli yritetty korostaa, että koulun puolueettomuus ei koskenut pelkästään Israelia. Siinä todettiin, että yliopisto ei myöskään ottaisi kantaa Vuoristo-Karabahin kiistaan (jossa armenialaisiin kohdistuu etninen puhdistus). Mutta viesti ei mennyt perille.

Sallerin täytyi joko perääntyä tilanteesta kiusallisesti tai altistua juuri sellaiselle julkiselle nöyryytykselle, jollaisia hänet oli väliaikaisena rehtorina oletettavasti palkattu välttämään. Hän keksi kompromissin, joka oli jossain näiden välillä: Hamasin ”sietämättömät julmuudet” tuomittiin yksiselitteisesti ja samaan aikaan julkaistiin lausunto, jossa tuotiin selkeästi ilmi, että Stanford sitoutuisi jatkossa institutionaaliseen puolueettomuuteen.

”Israelin ja Gazan tämän viikon tapahtumat ovat vaikuttaneet moniin opiskelijoihin kampuksellamme ja saaneet heidät liikkeelle tavoilla, joilla monet muut tapahtumat eivät ole”, lausunnossa todettiin. ”Tästä syystä koemme, että meidän täytyy sekä käsitellä näiden tapahtumien vaikutuksia kampukseemme että selittää, miksi yleinen käytäntömme olla antamatta lausuntoja uutisaiheista, jotka eivät suoraan liity kampukseen, on rajoittanut tähänastisten kommenttiemme laajuutta, ja miksi meiltä ei kannata odottaa säännöllistä kommentointia jatkossakaan.”

Kysyin Sallerilta, miksi hän oli muuttanut linjaansa Israelin suhteen, mutta ei Vuoristo-Karabahin. ”Mielestämme meidän ei tulisi antaa lausuntoja joka ikisestä sotarikoksesta tai julmuudesta”, hän vastasi. Tämä jo itsessään tuntui lausunnolta.

Näitä päätöksiä tehdessään Saller tekee tiivistä yhteistyötä Stanfordin provostin, Martinezin, kanssa. Satuin haastattelemaan myös Martinezia muutamaa päivää ennen lokakuun 7. päivää, pian sen jälkeen, kun hänet oli nimitetty tehtäväänsä. Kun tiedustelin, millaisia toiveita hänellä on työnsä suhteen, hän vastasi, että ”tärkeintä on luoda ympäristö, jossa sananvapaus ja akateeminen vapaus on turvattu.”

Keskustelimme niin kutsutusta Leonardin laista. Kyseessä on ainoastaan Kaliforniassa voimassa oleva säännös, jonka mukaan yksityisiä yliopistoja koskevat samat perustuslain ensimmäisen lisäyksen oikeudelliset suojat kuin julkisia yliopistoja. Tämä rajoittaa Stanfordin oikeutta rangaista ihmisiä näiden puheista ja asettaa sen tiukempaan liekaan kuin Harvardin tai Pennsylvanian yliopistot tai muut yksityiset huippukorkeakoulut, jotka voivat päättää kampuksella noudatettavista säännöistä vapaammin (riippumatta siitä, ovatko ne tehneet niin vai eivät).

Niinpä yllätyin, kun yliopisto ilmoitti joulukuussa, että teoreettisetkin kehotukset kansanmurhaan ”ovat selkeitä rikkomuksia Stanfordin perusstandardeja vastaan, eli kaikkien yliopiston opiskelijoiden yhteisiä sääntöjä vastaan”. Lausunto oli vastaus kohuun, joka syntyi kolmen yliopiston rehtorin kongressille antamista todistajanlausunnoista. Kohu johti lopulta siihen, että kaksi heistä, Harvardin yliopiston Claudine Gay ja Pennsylvanian yliopiston Liz Magill, irtisanoutuivat. Gay ja Magill, joista kummallakin oli aiemmin ollut virka Stanfordissa, eivät sitoutuneet rankaisemaan ihmisiä kehotuksista juutalaisten kansanmurhaan.

Asiantuntijoiden mukaan Stanfordin linjaa on mahdotonta toteuttaa käytännössä. Saller myönsi sen itsekin maaliskuun haastattelun aikana.

”Liz Magill on hyvä ystäväni”, Saller sanoi ja lisäsi: ”Kun näin, mitä Harvardissa ja Pennissä tapahtui, tuntui viisaalta” ilmoittaa julkisesti, että Stanford ei hyväksynyt kehotuksia kansanmurhaan. Mutta sen sanominen, että moiset puheet ovat sääntöjen vastaisia, ”ei ole sama asia kuin sen sanominen, että me voimme oikeasti rangaista niistä”.

Stanfordin johto yrittää ilmeisesti tehdä parhaansa ja sopeutua tilanteeseen reaaliajassa. Sekava viestintä on kuitenkin saanut aikaan puolueettoman linjan, joka ei tunnu puolueettomalta lainkaan.

Kun tapasimme marraskuussa, yritin saada Sallerin avautumaan siitä, millaista on johtaa oppilaitosta keskellä myllerrystä. Miltä tuntuu tietää, että niin moni opiskelija pitää häntä, 71-vuotiasta lempeäluonteista klassisten kielten tuntijaa, joka harrastaa swing-tanssia antropologivaimonsa kanssa, sodanlietsojana? Saller oli suorapuheisempi kuin odotin, kenties suorapuheisempi kuin yksikään maineikas yliopiston rehtori oli siihen mennessä ollut. Istuimme samassa kokoushuoneessa, jossa olimme istuneet syyskuussa. Sää ei ollut juurikaan muuttunut. Silti minusta tuntui kuin edessäni olisi ollut aivan eri ihminen. Hän istui kumarassa ja näytti uupuneelta, ja hänen äänensä murtui, kun hän puhui menetetyistä ihmishengistä Gazassa ja Israelissa ja ”siitä, että olemme sotkeutuneet siihen kaikkeen”. Saller on pätevä johtaja, jolla on vuosikymmenten kokemus, mutta hän vaikutti suorastaan neuvottomalta. ”Tämä on ollut melkoista vuoristorataa, jos ihan rehellisiä ollaan.”

Hän sanoi, ettei hän ollut odottanut sähköpostien tulvaa, ”joissa minua syytetään moraalisen rohkeuden puutteesta”. Kaikki, mitä yliopisto sanoo, on väistämättä väärin: ”Jos sanon, että meidän kantamme on, että suremme viattomien ihmishenkien menetystä, sekin herättää vihamielisiä reaktioita.”

”Minun on todella vaikea navigoida tässä tilanteessa”, hän huokaisi.

Hänen näkemyksensä näyttivät vahvistuneen maaliskuuhun mennessä. Hän sanoi olevansa tietoinen siitä, että hän oli ”kohde”, mutta että häntä ei voitaisi pakottaa antamaan enää enempää lausuntoja. Pitkittynyt kriisi näyttää antaneen hänelle uusia näkökulmia asiaan. ”Olen varma, että sillä mitä sanon, ei ole merkittävää vaikutusta Gazan sotaan.” Siihen on vaikea väittää vastaan.

Ihmisillä on tapana syyttää kampussodista kahta roistoa: heikkoja johtajia ja radikaaleja opiskelija-aktivisteja. Mutta yliopistoissa on aina ollut heikkoja johtajia ja radikaaleja opiskelija-aktivisteja. Minun mielestäni nimenomaan tavalliset opiskelijat ovat muuttuneet.

Huippuyliopistot vetävät puoleensa tietyntyyppisiä opiskelijoita: ylisuorittavia työmyyriä, jotka ovat ansioituneet elämässään juuri oikeanlaisissa asioissa. Onko se niin yllättävää, että nuoret, jotka on kasvatettu tavoittelemaan jatkuvasti täysiä pisteitä, luulevat, että heidän on suhtauduttava maailmaan ikään kuin se olisi sarja monivalintakysymyksiä, joihin on olemassa selkeät oikeat ja väärät vastaukset? Tai onko yllätys, että he luulevat voivansa pelillistää poliittisen aatteen samaan tapaan kuin he saavat standardoidusta kokeesta huippupisteet?

Kaikki tietävät, että ainut varma keino päästä Stanfordin kaltaiseen oppilaitokseen on se, että osaa esittää todella hyvää todella taitavasti. Yliopistoon päästyään opiskelijat tietävät, että eräs helppo keino näyttää jatkossakin hyvältä on olla mielenosoittajien enemmistön puolella ja tuomita Israel.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö Gazan tapahtumat herättäisi aitoa vihaa ja ahdistusta – kyllä ne herättävät, ja se on täysin perusteltua. Tiedän, että mielenosoittajien joukossa on monia, joita asia koskettaa henkilökohtaisesti. Mutta he eivät ole enemmistöä. Väkijoukkoja ei ole saanut liikkeelle niinkään periaatteellinen omistautuminen Palestiinalle tai pasifismin aatteelle, vaan heitä ajaa ennemminkin halu osallistua kollektiiviseen liikehdintään, sopeutua joukkoon omaksumalla tämän hetken trendikäs aate, ikään kuin vuosisatoja jatkuneessa konfliktissa, jossa molemmat osapuolet ovat varastaneet ja tappaneet, voisi muka olla kyse mistään niin yksinkertaisesta kuin oikeasta ja väärästä. Pyrkiessään todistelemaan omaa moraalista paremmuuttaan monet vähiten asiaan perehtyneistä mielenosoittajista ovat itse asiassa joukon äänekkäimpiä ja tinkimättömämpiä.

Nykyiset opiskelijat varttuivat Trumpin aikakaudella, jolloin väkivaltaisesta retoriikasta tuli normaali osa poliittista diskurssia ja aktivismi oli yhtä helppoa kuin infografiikan jakaminen somessa. Monet nuoret ovat alkaneet uskoa, että vihaisuus riittää muutoksen aikaansaamiseksi. He ovat raivoissaan maailman epäoikeudenmukaisuuksista ja etsivät epätoivoisesti suoraviivaista keinoa ilmaista tämä raivo, eivätkä he tunnu olevan kiinnostuneita mistään monimutkaisemmasta toimintamuodosta kuin puhtaan sankarin tukemisesta ja pahan vihollisen tuomitsemisesta. Heitä ei näytä aina kiinnostavan edes totuus.

Viime kuussa järjestetyssä mielenilmauksessa, jonka tavoitteena oli estää istumamielenosoituksen purkaminen, Naisten marssin vaaleanpunaiseen ”pilluhattuun” pukeutunut aktivisti huusi, ettei Hamas raiskannut ketään 7. lokakuuta. ”Näistä raiskaussyytöksistä ei ole mitään todisteita”, eräs opiskelija kertoi minulle erillisessä keskustelussa ja kritisoi Sinivalkoista telttaa siitä, että se levitti hänen mielestään valheellista tietoa seksuaalisesta väkivallasta. (Maaliskuussa YK:n raportissa todettiin, että on ”perusteltuja syitä uskoa, että konfliktiin liittyvää seksuaalista väkivaltaa”, kuten ”raiskauksia ja joukkoraiskauksia”, esiintyi useissa paikoissa 7. lokakuuta, ja on olemassa myös ”selkeitä ja vakuuttavia tietoja”, joiden mukaan panttivankeja on ”raiskattu ja kidutettu seksuaalisesti”.) Opiskelijan mielestä Hamasin ympärillä pyörivän ”propagandan määrä on jotain aivan uskomatonta”.

Stanfordin todellinen tarina ei kerro pahantahtoisista henkilöistä, jotka kannattavat seksuaalista väkivaltaa ja murhaa vastarinnan muotoina, vaan niistä, joiden passiivisuus tekee tällaisesta toiminnasta mahdollista, koska he uskovat, ettei heidän osapuolensa voi tehdä mitään väärää. Asiaa ei tarvitse ymmärtää, jotta sitä voi kannattaa. Ei tarvitse tietää, mistä joesta tai mistä merestä on kyse, jotta voi huutaa iskulausetta ”joelta merelle”. Tällainen tietämättömyys selittää sen, miksi yksi ystävistäni, homoaktivisti, voi puolustella Hamasin toimia, vaikka järjestö tappaisi silmänräpäyksessä meidät molemmat, suorapuheisen queer-aktivistin ja juutalaisen toimittajan. Samanlaista mentaliteettia on nähtävissä myös kiistan toisella puolella: olen kuullut opiskelijoiden vakuuttavan, että Israel toimii ehdottoman oikeamielisesti, mutta heitä ei näytä kiinnostavan lainkaan se, millaista elämä on Gazassa.

Tiedän, millaisia paineita suorituskulttuuri aiheuttaa; olenhan itse saman järjestelmän tuote. Ihastuin Stanfordiin seitsemänvuotiaana, kun makoilin lattialla itärannikolla sijaitsevassa kirjastossa ja kuvittelin kaikkea sitä hienoa teknologiaa, jota länsirannikon nerot kehittelivät. Itkin, kun sain opiskelupaikan yliopistosta. Vietin seuraavat kuukaudet selaten kurssiluetteloa, innosta kihisten. Halusin oppia kaiken.

Opin enemmän kuin luulinkaan. Ensimmäisen viikon aikana joku kysyi minulta: ”Miksi kaikki juutalaiset ovat niin rikkaita?” Vuonna 2016, kun Stanfordin opiskelijasenaatti oli keskustellut antisemitismin vastaisesta kannanotosta, yksi senaatin jäsenistä väitti, että käsitys siitä, että ”juutalaiset kontrolloivat mediaa, taloutta, hallintoa ja muita yhteiskunnallisia instituutioita” on ”täysin validi keskustelunaihe”. (Hän pyysi myöhemmin anteeksi, ja kannanotto hyväksyttiin.) Viime vuonna eräs opiskelija asuntolassani pohti juutalaisuuttaan ääneen ja heräsi seuraavana aamuna siihen, että hänen oveensa oli ilmestynyt hakaristejä ja Hitlerin muotokuva.

Sain maallisen kasvatuksen eikä minulle muodostunut vahvoja siteitä juutalaiseen kulttuuriin. Kun sain teini-iässä tietää, että jotkut esivanhemmistani olivat salanneet identiteettinsä lapsiltaan ja että kymmeniä sukulaisiani oli kuollut holokaustissa (jota yksikään elävä sukulaiseni ei ollut kokenut), tunsin pienen värähdyksen identiteetissäni. Kun näin useiden tuttujeni huutavan iskulauseita lokakuun 7. päivän jälkeen, tunsin jotain voimakkaampaa. Tiedän, että vastaavanlaisia kokemuksia on muillakin. Jopa eräs professori lähetti minulle tekstiviestin kertoakseen, että hän tunsi olevansa juutalainen aivan eri tavalla kuin ennen.

Mutta turhautumiseni kampuksen konfliktiin ei liity juuri lainkaan omaan identiteettiini. Lukuisten tätä juttua varten käymieni keskustelujen ja tuntikausien muodollisten haastattelujen aikana panin merkille niiden anti-intellektualistisen sävyn. Olen nähnyt monien opiskelutovereideni suhtautuvan kuolemaan niin välinpitämättömästi, että mielenosoitus saattaa olla vain eräänlaista lämmittelyä ennen illan bileitä. Itse asiassa kahdesta Stanfordissa pidetystä juhlasta tehtiin syksyllä valitus yliopistolle, koska juhlijoita oli kuulemma vaadittu sanomaan ”Helvettiin Israel” tai ”Vapaa Palestiina” päästäkseen ovesta sisään. Yliopiston tiedottajan mukaan koulu ”ei voinut vahvistaa väitteiden todenperäisyyttä”, mutta että yliopisto oli ”tavannut molempien osapuolten opiskelijoita ja tehnyt selväksi, että Stanfordin syrjimättömyyspolitiikka koskee kaikkia osapuolia”. Ystäväni lähetti minulle vähän aikaa sitten sähköpostin: ”Paikasta, jonka pitäisi olla turvapaikka tällaiselta järjettömyydeltä, onkin tullut sitä suoltava tehdas.”

Lukijoiden tekee kenties mieli jättää Stanfordin tapahtumat omaan arvoonsa. Monen mielestä asialla ovat loppujen lopuksi vain etuoikeutetut nuoret, jotka tekevät samaa kuin aina ennenkin: omaksuvat pintapuolisen radikalismin yliopistossa ennen kuin siirtyvät töihin finanssiteknologian tai konsultoinnin pariin. Jotkut saattavat ajatella, että nämä opiskelijat eivät edusta Yhdysvaltoja.

Mutta he edustavat silti jotakin: he edustavat käyttäytymistä, jollaista monet sukupolveni lahjakkaimmista opiskelijoista ovat alkaneet sietää, ja sitä, mitä se tarkoittaa maamme tulevaisuuden kannalta. Ihailen aktivismia. Tarvitsemme ihmisiä, jotka ovat valmiita protestoimaan näkemiään vääryyksiä vastaan ja vastustamaan syvälle juurtuneita sortojärjestelmiä. Mutta meidän tulisi myös lukea, oppia, keskustella, hyväksyä harmaat alueet, tukea monenlaisia ajatuksia ja asettaa tiukkoja vaatimuksia omille liittolaisillemme. Tarvitsemme enemmän kuin koskaan yliopistoja, jotka opettavat nuorille, kuinka tämä kaikki tehdään.

Jonkin aikaa näytti siltä, että Stanford oli jumissa hankalassa pattitilanteessa. Sitten, helmikuun alussa, myrsky pyyhkäisi kampuksen yli, ja luonto saneli oman ratkaisunsa tilanteeseen.

Rankkasateet saivat kampuksen tulvimaan. Opiskelijat taistelivat tuntikausia pelastaakseen telttansa. Istumamielenosoituksen aktivistit käyttivät hiekkasäkkejä ja mitä he vain sattuivat löytämään torjuakseen vesimassat. Professori David Palumbo-Liu kertoo seisoneensa piiskaavassa sateessa pitämässä yhtä teltoista paikoillaan omalla painollaan. Myrskyn iskiessä monet juutalaisista aktivisteista olivat olleet antisemitismiä käsittelevässä keskustelutilaisuudessa. He kiiruhtivat takaisin ja yrittivät pelastaa Sinivalkoisen teltan, mutta liian myöhään: tuuli oli repinyt teltan irti maasta.

Seuraavana päivänä uupuneet juutalaiset mielenosoittajat palasivat paikalle huomatakseen, että heidän paikkansa oli viety.

Palestiinaa kannattava aktivisti El Boudali ja kymmenisen tämän toveria olivat pystyttäneet uuden telttaleirin. El Boudalin mukaan he olivat paikalla protestoimassa islamofobiaa vastaan ja kertomassa ihmisille islamista ja jihadista, ja että he toimivat erillään kansanmurhaa vastustavasta istumamielenosoituksesta, vaikka huomasinkin opiskelijoiden sukkuloivan telttojen välillä. Palestiinan liput liehuivat nyt kirjakaupalta aina kampuksen sisäpihalle asti.

Yliopiston johto kertoi, että he olivat ilmoittaneet nopeasti El Boudalille ja hänen liittolaisilleen, että tila oli varattu juutalaisten leirille, ja tarjoutuneet auttamaan ryhmää siirtymään toiseen paikkaan. Mutta mielenosoittajat julistivat, ettei heillä ollut aikomustakaan siirtyä. (El Boudali totesi myöhemmin, etteivät he vallanneet koko tilaa itselleen ja että he olisivat voineet ”toimia hyvin rinnakkain, mutta meidät haluttiin potkia kokonaan pois siltä nurmikolta”.)

Kun kävi ilmi, että telttapaikkaa ei luovutettaisi vapaaehtoisesti takaisin Israel-mieliselle ryhmälle, Stanford käänsi kelkkansa ja päätti raivata kaikki kerralla pois. Helmikuun 8. päivänä koulun viranomaiset määräsivät kaikki opiskelijat poistumaan aukiolta yöksi. Yliopisto aikoi vihdoin panna täytäntöön sääntönsä, joka kieltää ihmisiä yöpymästä ulkona kampusalueella ja joka vaatii opiskelijoita viemään omaisuutensa pois aukiolta kello 20 ja kello 8 välisenä aikana. Määräyksessä suunnanmuutoksen syyksi esitettiin myrskyn aiheuttama vaara ja päätöstä kuvailtiin ”näkökantojen suhteen neutraaliksi”, millä pyrittiin luultavasti ehkäisemään syytöksiä puolueellisuudesta.

Se ei toiminut.

Päätöstä seurasi noin viikon verran protesteja, joita istumamielenosoituksen järjestäjät johtivat. Iskulauseita huudettiin. ”Joelta merelle” -ratkaisua Israelin kiistaan vaadittiin yhä uudelleen. Eräs ystäväni kehui minulle, kuinka häntä ei haittaisi tippaakaan, jos hänet pidätettäisiin. Stanford lähetti paikalle kourallisen henkilökuntaa, jotka seisoivat lähellä ilmapalloja, jotka olivat jääneet aiemmin samana päivänä järjestetystä tilaisuudesta. Yksi heistä kertoi, että he olivat tulleet paikalle, ”jotta opiskelijat kokisivat, että heitä tuetaan ja että he ovat turvassa”.

Lopulta Saller ja Martinez suostuivat neuvottelemaan istumamielenosoituksen järjestäjien kanssa näiden vaatimuksista katkaista yhteydet Israeliin ja tuomita Israelin toimet sillä ehdolla, että aktivistit alkaisivat noudattaa Stanfordin leiriytymiskieltoa ”riippumatta neuvottelujen lopputuloksesta”. Kahdeksan päivää ensimmäisen lähtökäskyn jälkeen ja 120 päivää leirin perustamisen jälkeen mielenosoittajat palasivat nukkumaan omiin sänkyihinsä. He uhmasivat silti yliopiston ohjeita jättämällä teltat pystyyn. Mutta joskus aamuyön tunteina lainvalvontaviranomaiset takavarikoivat rakennelmat. Alue eristettiin ilman vastarintaa ja aukio täyttyi jälleen sähkörullalaudoista ja myyntikojuista.

Konflikti jatkuu edelleen omalla tavallaan. Saller joutui äskettäin mielenosoittajien hiljentämäksi, kun nämä huusivat ”Ei rauhaa varastetulla maalla” perheiden vierailuviikonlopun yhteydessä, ja mielenosoittajat esittelivät myöhemmin rehtoria esittävää nukkea, joka oli veren peitossa. Tunnelma opiskelijoiden keskuudessa on yhä jännittynyt; Saller vaikuttaa yhä huolestuneelta. Hän kertoo, että yliopisto aikoo uudistaa monia käytäntöjään, kuten asuntolavastaavien koulutusta, uusien opiskelijoiden orientaatiota ja jopa opiskelijoille lähetettyjä hyväksymiskirjeitä, pyrkiessään edistämään suvaitsevaisempaa kulttuuria. Mutta mikään kampuksen määräys tai paneelikeskustelu ei voi ratkaista ongelmaa, joka on paljon suurempi kuin meidän yliopistomme.

Eräässä joukkokokouksessa viime syksynä yksi puhujista ilmaisi olevansa pettynyt ”rauhanomaisen vastarinnan” tehokkuuteen yliopistokampuksilla. ”Mitä muuta voimme enää tehdä kuin tarttua aseisiin?” Yleisö hurrasi, kun hän julisti, että Israel on tuhottava. Mutta mitä sen kansalaisille tapahtuisi? Haluaisin uskoa, että useimmat mielenosoittajat, jotka huutavat ”Palestiina on arabimaa” ja että meidän tulisi ”murskata sionistisiirtolaisten valtio”, eivät oikeasti ole sitä mieltä, että juutalaisia pitäisi ryhtyä tappamaan joukoittain. Mutta voiko ihminen todella olla niin tietämätön, että hän kannattaa laajamittaista väkivaltaa rauhan nimessä?

Kun maailma esitetään mustavalkoisena, suoraviivaisena kamppailuna kolonisoijan ja kolonisoidun välillä, vastaus on kyllä. Tämän logiikan mukaan ratkaisut ovat ehdottomia: joko Israel tai Palestiina, ei mitään siltä väliltä. Joko tuet sorrettujen vapauttamista tai tuet kansanmurhaa. Joko Stanford on kokonaan hyvä tai kokonaan paha; täysin sananvapauden puolella tai täysin autoritaarinen; täysin antisemitistinen tai täysin islamofobinen.

Antisemitismin vastaisessa tilaisuudessa tammikuussa seurasin muutaman metrin päästä erään juutalaisen osallistujan ja mielenosoittajan välistä keskustelua. ”Oletko Palestiinan puolella?” mielenosoittaja kysyi.

”Olen”, osallistuja vastasi ja jatkoi kertomalla, kuinka paljon häntä inhotti, että palestiinalaiset olivat joutuneet kärsimään jo vuosia jatkuneista ihmisoikeusloukkauksista.

”Mutta oletko sionisti?”

”Olen.”

”Sitten olemme vihollisia.”

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.

The Atlantic