Tiede on liian hidasta niille, jotka haluavat elää mahdollisimman pitkään.

Ole vielä vähän enemmän, vähän parempi ja vähän tyytyväisempi. Ihan vähän vain. Ja sitten vielä vähän sitä enemmän. Ja vielä vähän lisää. Ja vielä.

Jos et olisi löysä konditionaali-ihminen, olisit sitä jo.

Neljä kiloa pois. Lihaksia. Enemmän ja parempaa unta. Ehkä aikaa lukea. Mitä haluatkaan. Ole se Trainspotting-juliste, jonka haluat maailmassa nähdä.

You have a dream, ja katso, kuinka valtavan turhamainen unelma se onkaan!

Mutta siitä turhamaisuudesta me elämme: meillä on jo kaikkea.

Varsinkin täällä Suomessa, jonka hyvinvointivaltiollinen yltäkylläisyys on vapauttanut kansalaiset todellisesta niukkuudesta. Suurimman osan suomalaisista ei tarvitse taistella ruoasta, eikä perusterveydestä. Siitä vapaudesta me nyt rankaisemme itseämme käymällä kuntosaleilla ja kokeilemalla dieettejä.

Yhdysvaltalainen kulttuurikriitikko Mark Greif kirjoittaa uuden kokoelmansa Against Exercise -esseessä meidän uhraavan vapaa-aikamme tähän sillä seurauksella, että biologisesta tulee sosiaalista, kehosta sosiaalisen vetovoiman väline.

Greif kirjoittaa, kuinka nykymaailmassa veltostuminen on se hyvän ja pahan tiedon puun hedelmä, joka vie pois paratiisista ja muistuttaa kuolevaisuudesta. Kuolevaisuus taas on sitä, minkä kaikki haluavat unohtaa, vaikka jokainen vähäinenkin kolotus muistuttaa siitä.

Kaikki on käynyt kuin vahingossa. Suunnilleen yhden sukupolven aikana, sanoo Aalto-yliopiston filosofian professori Matti Häyry.

”Tässä on tapahtunut joku kulttuurinen muutos. Siitä lähtien kun Jane Fonda täytti 40, se oli uusi 30 ja sitten kun se täytti 50, se oli uusi 40”, hän jatkaa. Ikä on vain numeroita, mutta koska emme enää nuorru, voimme vain tavoitella sitä.

Mikään ei viittaa mihinkään epäilyttävään. Kirkas ja tasainen valo ankeuttaa hallin. Läpeensä tavallisilta näyttävät ihmiset vaeltavat kookosvesimaistiaisilta toisille. Mutta onneksi sisin on tärkein ja ankeutus vain ja ainoastaan rumassa hallissa.

Helsingin Messukeskuksessa tavattiin ennen järjestää pimeisenä lokakuun  viikonloppuna kauneus-, terveys- ja muotimessut.

Nykyään ne ovat yhteiseltä nimeltään I Love Me.

Ole tärkeä itsellesi, brosyyrit neuvovat eli käskevät, eikä ole niin pientä ongelmaa, johon täältä ei löytäisi ratkaisua. Kiinalaista lääketiedettä ja kalevalalaista jäsenkorjausta. Kukkaterapiaa ja hathajoogaa, jota vetää Jore Marjaranta.

Samalta tiskiltä saa kivideodorantteja vetovoiman lisäämiseen ja turvasuihkeita sen poistamiseen. Plastiikkakirurgiaa on tarjolla ihon jokaiselle löystyneelle neliösenttimetrille.

Messuväellä on kainaloissaan vaaleanvihreitä kasseja, sisällään ostoksia superfood-kauppa Puhdistamon ständeiltä, joiden takana olevien myyjien naamat ja kirkkaat silmät loistavat hyvinvointia.

Toinen luontaistuotekauppa on laittanut takuunsa oikein kehyksiin: he myyvät vain tuotteita, joihin itse ”uskovat ja luottavat”.

Kärkkäiseltä saisi D-vitamiinit koko vuodeksi. Hiljaisimmassa nurkassa on perussuomalaisten naisten ständi, josta tarjottu suklaa tuntuu suorastaan syntiseltä viherhumppamaistiaisten rinnalla.

Siitä täällä on kyse. Jokaisen ihan ikiomasta hyvänolontunteesta. Tervekin keho voi tuntua sairaalta, jos on jättänyt kuntosalin väliin ja syönyt mukamas vääriä ruokia, mutta näin nämä asiat koetaan.

Joka tämän hyvinvoinnin jahtaamisesta kieltäytyy, ei voi perustella tekoaan mitenkään. Hän ei halua elää.

Jos ihminen ei huolehdi itsestään, hän tekee vain hidasta itsemurhaa. Hän ei onnistu ottamaan vastuuta elämästään. Ei raada raskaasti ehkäistääkseen kuolemaansa. Siksi tapaamme ajatella, että silloin hän aiheuttaa sen itse, Greif kirjoittaa.

Eikä kyse ole vain tuotteista, vaan paikalla on myös terveysprofeettoja, muitakin kuin Jore Marjaranta.

Hyvän olon lavalle nousee hymyilevä hattupää sekä mustiin pukeutunut blondi jalassaan paljasjalkakengät ja sormessaan hyvinvointisormus.

Blondi on teknologia-asiantuntijaksi itseään kutsuva Teemu Arina. Hattupää taas ravitsemusasiantuntija Jaakko Halmetoja. Itseoppineita molemmat, Arina biohakkeri ja Halmetoja superruokaguru. He ovat hyvä esimerkki ihmisistä, jotka ovat ottaneet terveytensä omiin käsiinsä. Tiede on heille liian hidasta ja lääkärit vain sairauksien poistajia eivätkä hyvinvoinnin lisääjiä.

He näyttävät pian ilmestyvän Biohakkerin käsikirjan dynaamisuutta puhkuvan trailerin. Kirjaan Arina, Halmetoja ja lääkäri Olli Sovijärvi keräsivät joukkorahoituksella lähes 120 000 euroa.

Kun he puhuvat systeemiajattelusta, on selvää, että Esa Saarisen opit on kuunneltu. Täytyy ymmärtää itsensä ja ympäristön kokonaiskuva, tehdä parhaita ratkaisuja juuri oikeassa hetkessä.

Arinan ja Halmetojan puhe on nopeaa ja antaa tieteellisen vaikutelman anglismien, -iinien ja -onien virrallaan. Niitä yleisö kirjaa kuuliaisesti muistikirjoihinsa.

90 prosenttia välittäjäaine serotoniinista kehittyy suolistossa, Arina kertoo.

”Eilen mun luennon jälkeen kaveri tuli kertomaan, että hän oli kärsinyt kymmenen vuotta masennuksesta, eikä mikään toiminut siihen. Sitten yksi trikki, joka fiksasi sen ja lopetti kymmenen vuoden kärsimyksen, oli probiootit. Otti kunnon kuurin niin heti alkoi toimia aivot.”

Koska keho pyrkii tasapainoon, sille tulee tarjota myös sitä tukevia proteiineja tai muuten tulee edesauttaneeksi tulehdustilaa.Tai sitten ärsykkeitä. Kovilla lämpötilanvaihteluilla on terveyttä edistävä vaikutus. Siksi avanto on hyväksi ja sauna köyhän lääkäri. Arina kertoo parantaneensa pitkään jatkuneen aknensa kylmillä suihkuilla.

Ennen kaikkea ihmiset ovat perimältään tietynlaisia. Siihen heidän sitten pitäisi optimoida elämänsäkin.

”Me ollaan jouduttu katsomaan väestötason keskiarvoja, koska meillä ei oo ollut resursseja”, Arina sanoo.

”Teknologialla voidaan hahmottaa komplekseja järjestelmiä paljon syvällisemmin ja hahmottaa terveys uudella tavalla. Lääketiede sortuu liian usein reduktionismiin, jossa ihmisen terveys puretaan yhteen ainoaan muuttujaan.”

Juuri siitä biohakkeroinnissa on kysymys. Ottaa haltuun se tieto, jota ei muuten saisi, ja toimia siltä pohjalta.

”Joka sektorilla voi mennä syvemmälle, ja se tulee ilon ja nautinnon kautta. Minä saan versus meidän täytyy”, Halmetoja julistaa.

”Tää on musta isoin vastapolariteetti yhteiskunnassa. Tähän asti terveydestä on viestitty hierarkkisesti, harmaasti, sairauslähtöisesti. Nyt ruokablogit täyttyvät ruokapornosta, anekdooteista ja tunteesta. Tunteesta, naiset, tunteesta! Jostain syystä me ollaan kiinnostuneempia siitä. Sitten status quo -rakenteet sanoo, että tämä on puoskaroinnin väline. Siitä ei ole kyse, vaan median murroksesta, joka näyttää nopeammin, mihin suuntaan me halutaan liikkua.”

Jos ostaa Biohakkerin käsikirjan 38 euron messualennushintaan, saa vielä suklaatakin. Se ei ole mikä tahansa kirja: sivuja on 528, ateljeekriitikkona Arinan kollega Sam Inkinen. Alussa huomautetaan, että älä tee mitään ilman lääkärisi lupaa ja lopussa muistutetaan, että vain käyttämällä itseäsi koekaniinina voit tietää, mikä sinulle toimii ja mikä ei.

”Siinä on yli 1 500 lähdeviitettä”, Arina korostaa.

Täysi katsomo taputtaa.

Seuraavana päivänä Teemu Arina vastaa puhelimeen Biohakkerin käsikirjan toimistolta.

Hän kertoo mittaavansa itseään siksi, että haluaa olla joka päivä ”paras versio itsestään”. Petauspatjan alla on anturi, joka mittaa unen laatua ja määrää sekä hermoston palautumista sydämen sykkeen ja hengitystiheyden pohjalta. Älypuhelin mittaa liikkumista, aktiivisuusmittari seisomisen ja istumisen välistä suhdetta.

Tämän lisäksi Arina mittaa satunnaisesti verenpainettaan, kehon koostumustaan ja stressitasojaan sekä käy puolen vuoden välein otattamassa laajat veriarvot.

Kehon on oltava optimitilassa. Ei siksi, että sillä tarvitsisi tehdä jotain, vaan siksi, että tuntisi itsevarmuutta, terveyttä ja kaiken tämän ikuisuutta. Paras versio itsestään on sellainen, jonka toimintakyky, vitaliteetti, ei hiivu. Se saattaa johtaa pidempään ikäänkin, mutta tärkeintä on aina laatu. Se, miltä tuntuu, ja se, minkä luvut todistavat olevan päivän kunto.

Keinot taas vaihtelevat, sillä Arina ei usko siihen, että lääkärit olisivat aina lukeneet uusimmat tutkimukset.

”Siinä, että tutkimustieto valuu oppikirjoihin tai praktiikkaan tai suosituksiin, voi olla monen kymmenen vuoden gäppi”, hän sanoo.

Siksi Arina itse lukee tutkimuksia ja ”verifoi teorioita” itsellään, does his own research ja kritisoi löytämiensä puutteiden pohjalta tiedettä: on esimerkiksi ollut irisiini-niminen hormoni, joka löydettiin välillisesti, kunnes 418 lääketieteen PubMed-tietokantaan kirjattua tutkimusta myöhemmin paljastui, että sitä tuskin on lainkaan edes olemassa. Lisäksi Arina muistuttaa Piilaakson rakastamasta, Stanfordin yliopiston professorin John Ioannidiksen tutkimuksesta, jonka mukaan arviolta puolet tieteellisestä tutkimuksesta on virheellistä.

Hän sanoo, että vaihtoehtohoidot eivät välttämättä ole tieteellisesti todistamattomia, mutta ennen muuta vaihtoehto siksi, että virallinen linja niitä ei suosittele. Logiikka on aivan sama kuin ravitsemussuositusten vastustajilla, vaikka suositusten tehtävänä ei ole taata hyvää oloa yksilölle tässä hetkessä vaan pitkän ajan hyvinvointia väestötasolla.

”Se mikä omalla kohdallasi toimii, ei välttämättä koskaan saavuta tieteellistä näyttöä.”

Kyse on kulttuurista, jossa jokainen on oman terveytensä paras asiantuntija ja voi siltä pohjalta esiintyä myös yleisenä asiantuntijana. Luennoida tieteestä, jonka on itse tehnyt ja tutkinut.

”Me luotetaan liikaa viralliseen näkökulmaan. Että vaikka ei ole todettu vaivaa tai allergiaa, saatetaan silti jatkaa sellaisen ruoka-aineen käyttöä, joka selvästi näyttää aiheuttavan oireita”, Arina sanoo, mutta kritisoi silti ”naistenlehtien pseudotiedettä” ja Yhdysvalloissa ”rehottavia terveysväittämiä”.

Arina ei silti ole ”terveyden asiantuntija” tai yritä väittää, että hänen subjektiiviset kokemuksensa välttämättä toimisivat jonkun toisen kohdalla. Ei, vaikka hän niistä täysille katsomolle luennoikin. Biohakkerikirjassa Arinan titteli on teknologia-asiantuntija.

Nyt hän puhuu siitä, että ihminen voi olla niin paljon terveempi, kun vain toimii sen eteen. Julkinen terveydenhuoltojärjestelmä hoitaa sairauksia, mutta ei tue sitä, jos haluaa tehdä hyvinvointinsa lisäämisestä elämäntavan itselleen.

”Voit ajatella yhteiskuntaa niin sosiaalidemokraattisesti, että se on jokin äiti, joka pitää susta huolta, mutta käytännössä se ei palvele yksilöä vaan yhteiskuntaa. En sano, että julkinen terveydenhuolto on huono, mutta on resurssien puolesta mahdotonta, että sua voidaan palvella sillä tarkkuudella, mitä syvä konsultaatio vaatisi. Jos haluat pitää itsestäsi huolen, sun täytyy maksaa siitä, että sulle tehdään ylimääräisiä kokeita. Sitä ihmiset haluavat, kun elintaso kasvaa”, Arina sanoo.

”Viime kädessä on vastuu ihmisellä itsellään. Lääkäri tekee 15 minuutin vastaanottoajalla sen, minkä pystyy, ja työntää reseptin kouraan. Se tuntuu monista riittämättömältä.”

Kaikki tietenkin haluavat pysyä nuorina eli säilyttää sen toimintakyvyn, mikä heillä on parhaimmillaan ollut. Kehon yksittäisiin prakauksiin saa lääkkeitä, mutta vanhenemiselle sinänsä ei voida tehdä mitään.

Sen mekanismit ovat hieman epäselvät, mutta se tiedetään, että kun ihminen vanhenee, hänen kromosomiensa päissä olevat telomeerisilmukat lyhenevät. Se alkaa lopulta kuluttaa myös soluja. Kun silmukasta ei ole mitään jäljellä, solu tuhoutuu. Telomeerien pituus määräytyy geneettisesti, mutta niiden kulumiseen vaikuttavat myös ympäristötekijät. Mitä lyhyempi telomeeri on, sitä suojattomamman se kromosomista tekee ja sitä suurempi riski on, että jakautumisen yhteydessä soluun tulee mutaatioita kuten syöpää.

Pelkistettynä on siis kyse evoluution tavasta huolehtia siitä, että kuolema korjaa jokaisen, sillä luontaisia uhkia ravintoketjun huipulla ei ole.

Nykytiedon valossa ihmisen maksimielinikä on jossain 120 vuoden korvilla. Nature-lehdessä vastikään ilmestyneessä demografisessa tutkimuksessa esitettiin, että parikymmentä viime vuotta maailman vanhimman ihmisen ikä on ollut jopa laskussa: viidestä yli 116-vuotiaaksi eläneestä vain yksi on nähnyt 2000-luvun.

Maailman pitkäikäisin ihminen, ranskalainen Jeanne Calment kuoli 122-vuotiaana vuonna 1997. Ennen sitä hän ehti hieroa oliiviöljyä ihoonsa, syödä säännöllisesti suuria määriä suklaata, juoda portviiniä ja polttaa tupakkaa 96 vuotta.

Suomessa elinajanodote on WHO:n mukaan 81 vuotta, mutta niin kutsuttu terveen elinajan odote oli vuonna 2012 kymmenen vuotta vähemmän. Vuodesta 2000, kun WHO arvioi tervettä elinikää ensimmäisen kerran, nousua on kaksi vuotta.

THL:n tutkimusprofessori Veikko Salomaa sanoo, että Suomessa sydän- ja verisuonisairauksista ja syövistä selviää merkittävästi paremmin kuin vielä pari–kolmekymmentä vuotta sitten.

”Jos katsotaan elämän ’menetettyjä vuosia’ ja ’vaivaisina vietettyjä vuosia’, niin globaalisti molemmat ovat vähentyneet, mutta vaivaisena vietetyt vuodet menetettyjä hitaammin”, Salomaa sanoo.

”Lisäksi on hieman hypoteettinen ajatus, että hyvällä ennaltaehkäisyllä ja hoidolla sairaana ja vaivaisena vietetty aika tiivistyisi lyhyeksi. Sille on tällainen termi kuin compression of morbidity.”

Syöpätutkija ja bioeetikko Ezekiel Emanuel kirjoitti vuonna 2014 The Atlantic -lehteen, kuinka on tyytyväinen, jos elää 75-vuotiaaksi.

Emanuelin mukaan juuri tämä compression of morbidity, minimiin puristettu vaivaisuusaika, on enemmän toive kuin totta.

”Se sisältää juuri sen ajatuksen, jonka haluammekin kuulla.  Että elämme yhä pidempään, liki ilman kipuja, särkyjä tai fyysistä heikkenemistä – sitä kuolevaisuudentuntoa, mikä yleisesti liitetään vanhuuteen. Vaivaisuuden minimoiminen on kuin lupaus nuoruuden lähteestä, joka toimisi siihen asti, että kuolema tulee”, Emanuel kirjoittaa.

”Mielestäni maaninen epätoivo pidentää elämää loputtomiin on harhaista ja potentiaalisen tuhovoimaista.”

120 vuotta on haamuraja ainakin toistaiseksi, mutta ajalta, jolloin terveyteen ei suhtauduttu yhtä pakkomielteisesti kuin nyt.

Tulevaisuudessa satavuotiaiden määrä kasvaa ja kun yhä useampi vaalii kehoaan nykyisin keinoin, jollekin voi käydä vahinko, että he eivät kuolekaan, vaikka pitäisi ja he sitä haluaisivat.

Keho pysyy toimintakuntoisena, mutta aivot eivät. Mitä tehdä pitkäikäisyydellä ja minimaalisilla tulehdusarvoilla niin kauan, kun edessä siintää dementian riski.

Professori Matti Häyry vertaa: Vitaliteetin tavoittelijoille voikin käydä onneton virhe. Heistä voi tulla draculoita, jotka ovat juoneet neitsyiden verta pysyäkseen nuorena, mutta jumittuvat sadoiksi vuosiksi arkkuihin. Eloon, mutta ilman varsinaista elämää.

os vanheneminen on ratkaistava ongelma, pitäisi ensin selvittää syy kuoleman vääjäämättömyydelle. Onko ihminen vain järjestelmä, joka kaatuu lopulta omaan monimutkaisuuteensa?

”Monimutkaiset järjestelmät yksinkertaisesti kräshää joskus. Jos se on se syy, siihen ei varmaan koskaan löydy mitään ratkaisua”, sanoo professori Matti Häyry.

Jos olisi kyse vain yhdestä asiasta, kuten telomeereistä, ongelma saattaisi olla helpommin ratkaistavissa.

Yleensä eliniänpidentäminen jaetaan ensin kahtia ja sitten vielä uudelleen kahtia. On pitkäikäisyys, joka on selviytymistä kohti 120:a vuotta. Sitten on kuilu, josta ei olla päästy yli, siihen, että elämää oikeasti voitaisiin pidentää.

Tällä hetkellä rotille on saatu hieman lisää elinaikaa, jos niitä on pidetty vähäkalorisella ravinnolla koko ikä. Hiirien elinikää taas on pystytty pidentämään viitisen prosenttia diabeteslääke metforminilla, ja sukkulamadon elinikä tuplattiin vaihtamalla siltä yksi geeni.

Eliniän pidentämiseen uskovat pääasiassa ne, jotka pitävät vääjäämättömänä, että tiede ja teknologia kyllä ratkaisevat lopulta kaikki ongelmat. Onhan niin tähänkin asti suunnilleen tapahtunut. Mutta emme voi tietää, olisiko viisasten kiven etsintä se ensimmäinen ylittämätön rima jopa tieteelle.

Yksi kuitenkin uskoo, että näin ei ole – ja tietää ainakin omasta mielestään, kuinka rima ylitettäisiin.

Jos puhutaan merkittävästä elämänpidentämisestä, ei voida sivuuttaa brittitutkija Aubrey de Greytä. Hän on biomedikaalinen gerontologi, toisin sanoen hän uskoo, että vanheneminen voidaan pysäyttää lääkkeillä – ja saada sillä tavoin iankaikkinen elämä.

Vuonna 2000 de Grey oli nelikymppinen tilastotieteilijä. Silloin hän julkaisi seitsenosaisen ohjelman – kuin mitkäkin AA-portaat – jonka ratkaisemalla ihminen voisi elää vaikka tuhatvuotiaaksi.

De Grey ei ollut biologi, mutta lopputulos oli raskaan sarjan biologiaa ja genetiikkaa, asioita, jotka hän oli opetellut itse. Tiivistettynä: tarvitaan geenihoitoja, lisää geenihoitoja, rokote, jossa olisi vasta-ainetta solujen ulkopuolelle kasautuvalle ja esimerkiksi aivoja rappeuttavalle roskalle ja plakille.

”Kaikki muu on järkeenkäypää, mutta maallikkona en ymmärrä, mitä telomeereille pitäisi tehdä”, Matti Häyry sanoo.

(De Greyn ehdotus syöpäsolujen leviämisen pysäyttämiselle on katkaista niiden telomeraasin, eli telomeerejä uusintavan entsyymin saanti, vaihtamalla kantasolut joka kymmenes vuosi.)

Vuonna 2005 MIT Technology Review tarjosi 20 000 dollaria sille, joka kumoaisi de Greyn teoriat. Kukaan ei pystynyt siihen.

Toisaalta kukaan ei ole myöskään todistanut de Greyn teorioita mahdollisiksi käytännössä. Lähestulkoon mikään hänen väitteistään ei ole käynyt vieläkään toteen, vaikka de Grey jo vuosituhannen taitteessa uskoi niin käyvän 10–20 vuodessa. (Varmuuden vuoksi hän aikoo kuitenkin jäädyttää aivonsa ja saada ”ambulanssin” tulevaisuuteen, jossa kuolemattomuus voisi olla mahdollista.)

Tällä hetkellä maailmassa on kaupallisessa käytössä geeniterapiaa vain kolmeen sairauteen. Kiinassa hyväksyttiin vuonna 2003 lääke erään pään ja niskanseudun ihosyövän hoitoon, Venäjällä on hyväksytty toinen alaraajojen valtimotukostautiin ja EU:ssa kolmas harvinaisen lipoproteiinilipaasin puutoksen hoitoon.

”Yksi seitsemästä kohdasta on siis todistettu pieniltä osin”, Häyry sanoo.

Silti de Greystä on tullut biogerontologien eksentrinen maskotti, joka on kerännyt itselleen seuraajia kuin paraskin lahkonjohtaja.

”Jos Aubrey de Greyn ottaisi pois tästä keskustelusta, mitä hänen kannattajilleen jäisi?” kysyy elämän pidentämisen etiikasta väitöskirjaa viimeistelevä Rosa Rantanen.

Mutta on turha katsoa vain Aubrey de Greytä, sillä kuolemattomuus on eräiden toistenkin tahojen suuri missio.

Se paikka maailmassa, jossa eliniän pidentämisestä ollaan kaikkein kiinnostuneimpia, ei ole Harvard eikä Yale, ei Oxford tai Cambridge, vaan Piilaakso.

Se on paikka, jossa teknologian odotetaan ratkaisevan ne asiat, joihin tiede ei ole hitauttaan vielä pystynyt.

Kuten ikääntymisen ongelma.

Vuonna 2013 Google perusti bioteknologiaan keskittyvän Calicon, johon pomomies Larry Page sijoitti 750 miljoonaa dollaria ja palkkasi paitsi sukkulamatotutkimuksen tehneen biogerontologin Cynthia Kenyonin, myös futuristi Ray Kurzweilin, joka uskoo, että vuonna 2029 ihmiselämää voitaisiin pidentää vuodella joka vuosi ja pian sen jälkeen ihmisaivot voidaan siirtää tietokoneeseen. (Kurzweil on tehnyt kymmeniä ennustuksia, joista muistetaan lähinnä osuneet.)

Eikä Page ole yksin: Sata vuotta sitten Andrew Carnegien ja John Rockefellerin kaltaiset bisnesmiehet perustivat museoita ja kirjastoja, mutta nyt Piilaakson jokainen miljardööri haluaa jättää jälkensä terveyshistoriaan. Washington Post kertoi viime vuonna, että yhdeksäntoista kovan luokan teknologiamiljardööriä on luvannut ennen pitkää lahjoittaa vähintään puolet yhteensä 245 miljardin dollarin omaisuuksistaan lääketieteelliselle tutkimukselle.

Mark Zuckerberg ja hänen vaimonsa Priscilla Chan antoivat syyskuussa kolme miljardia ”kaikkien sairauksien parantamiseen”. Napsterin Sean Parker on kylvänyt miljoonittain rahaa allergioiden ja syöpien tutkimukseen. Pilvipalveluyhtiö Oraclen johtaja Larry Ellison on todennut, ettei ymmärrä kuolemaa, ja lahjoittanut 430 miljoonaa dollaria vanhenemisen pysäyttämisen.

Sitten on vielä PayPalin perustaja, libertaarimiljardööri ja nykyinen trumpilainen Peter Thiel, joka syö hormoneja elääkseen 120-vuotiaaksi ja rahoittaa paitsi ikääntymistä tutkivia startupeja, myös Aubrey de Greyn SENS-säätiötä.

Kaikki tämä on loogista. Jos tyrkätään miljardi dollaria tällaiseen hyperlääketieteeseen, jotain hyötyä siitä irtoaa varmasti. Perinteisintä valtiollista innovaatiopolitiikkaa on nimenomaan ollut luoda kuumatkan ja atomipommin tyyppisiä jättiprojekteja ja katsoa, mitä kaikkea ne poikivat. Nyt teknologiayhtiöt omivat sen, mutta niillä on toinenkin syy: tiede on heille liian hidasta. Tämä siitä huolimatta, että tieteellä jos jollain on syytä edetä ja korjata itseään hitaasti.

Kuolemattomuus onkin tieteilijöitä leikkivien bisnesmiesten vanity project. Piilaakson miljardöörien hybriksensekainen tavoite on näyttää, että he ovat tiedettä vahvempia.

Tieteen puolesta on kiva puhua niin kauan, kunnes se alkaa haitata bisnestä, jolloin esiin kaivetaan Ioannidisin tutkimus tieteen puutteista, se sama, johon Teemu Arinakin viittasi.

”Nixon julisti syövänvastaisen sodan vuonna 1971, mutta se kehitys on ollut turhauttavan hidasta. Nyt joka kolmannella yli 85-vuotiaalla on Alzheimer, eikä meillä ole edes Alzheimerin-vastaista sotaa”, Peter Thiel jupisi Washington Postille viime vuonna.

Samalla hän haukkui Yhdysvallat byroslaviaksi. Ruoka- ja lääkevirasto FDA rajoittaa liikaa, lääkeyhtiöt ovat liian byrokraattisia, eikä julkista rahaa juuri anneta kuolemattomuuden kehittämiseen.

Jos motiivit ovat nämä, huoli hankkeiden eettisyydestä ja tieteen tulevaisuudesta on aiheellinen. Piilaakson järjestelmä vaikuttaa ohituskaistalta, jolla kiihdytetään kohti tuntematonta.

On toinenkin syy, miksi ikääntymisen yrittävät pysäyttää lähinnä Aubrey de Greyn kaltaiset hörhöt ja teknologiamiljardöörit, joilla on kaataa rahaa ihan joka paikkaan, eivätkä varsinaiset tieteilijät.

Kaikki ihmiset eivät nimittäin halua pidennettyä elinikää, eivät varsinkaan sitä työkseen pohtivat bioeetikot. Siksi yliopistoissakin siihen keskitytään ”aivan liian vähän”, kuten Thiel kritisoi.

Tutkija Rosa Rantanen sanoo, että jos hän kysyy luennoillaan, ketkä haluaisivat elää ikuisesti, käsiä nousee yleensä yksi tai kaksi. Yhdysvalloissa vuonna 2013 tehdyssä kyselytutkimuksessa puolet uskoi eliniän pidentämisen olevan enemmänkin huono kuin hyvä asia ja 58 prosenttia piti ylimääräisiä vuosikymmeniä läpeensä luonnottomina.

Yhteiskuntateoreetikko Francis Fukuyama on sanonut, että elämä ilman loppua lamaannuttaisi ihmisen tarpeen sopeutua. Se jähmettäisi yhteiskunnat ja voisi antaa diktaattoreiden olla vallassa satoja vuosia. Kuolemattomuuskeskustelu onkin eettinen ajatusleikki ilman loppua: mitä tapahtuisi maapallon kantokyvylle? Olisiko maailmassa kenties tietynkokoinen ihmispopulaatio, joka vain menisi täyteen? Kuka maksaisi eläkkeet, jos kaikki eläisivät 140-vuotiaiksi? Tai kuka lukisi kaikki 180-vuotiaan Jörn Donnerin ikämiesesseet?

Puhumattakaan, että jokin menisi vikaan jo eliniän pidennysvaiheessa ja genetiikan varomaton sorkkiminen johtaisi vaikkapa ihmisten lisääntymiskyvyttömyyteen.

Ehkä vuonna 2048 kaikki on toisin. Niin on uskonut suomalainen futuristi Erkki Kurenniemi. Kurenniemen teorian mukaan teknologia olisi silloin niin pitkällä, että hänet voidaan herättää digitaalisesti henkiin.

Siksi Kurenniemi säästi ja dokumentoi omaisuuttaan vuosikymmenten ajan, jotta hänet voitaisiin kehittää sen pohjalta uudelleen.

2000-luvun alussa hän kuvasi ja videoi varhaisella digitaalikameralla kaiken, minkä näki. Kansallisarkistossa on nyt kaapillinen laatikoita, jotka ovat täynnä muistikirjoja ja kuitteja takseista, tupakasta, baareista. Vuonna 2006 Kurenniemi sairastui ja on ollut siitä lähtien käytännössä vuoteenoma ja puhekyvytön.

Inhimillinen petti alta, digitaalinen ei olisi sitä tehnyt.

Nyt saman keruutyön tekisi tietenkin internet. Jos jollain olisi mahdollisuus synnyttää meidät uudelleen, niin Googlella ja Facebookilla, joista emme voi arvioida, minkä verran ne meistä tietävät.

Mutta haluammeko me edes sellaista kuolemattomuutta, jossa emme lopulta voisi itse päättää, minkä kaiken säilöisimme?

Siksi sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola, 83, tuhosi kaiken. Repi ja silppusi päiväkirjansa, koska haluaa kuolla totaalisesti, säästää vain ne tekstit, jotka oli alkujaankin tehty julkaistavaksi ja siksi säästettäväksi.

Nyt hän on julkaissut kirjan vanhuudesta – ja myös hän käyttää omaa itseään tutkimusaineistona. Siinä Eskola kirjoittaa, kuinka vanhuksilta vaaditaan samoja asioita kuin nuorilta: verevyyttä, vitaliteettiä ja aktiivisuutta.

”Gerontologit puhuvat valoisasti, että vanha ihminen voi olla myös aktiivinen. Sitten vanhuksia ruvettiin aktivoimaan, jotta todellisuus vastaisi teoriaa”, Eskola sanoo kotonaan Tampereella.

”Annettaisiin edes vanhusten miettiä muuta kuin olla huolissaan omasta terveydestään, syömisestään ja juomisestaan. Ei se nyt enää ikää lyhennä, että juon nautinnokseni.”

Sitten hän kertoo tarinan Sigmund Freudin kuolemasta, suurimmasta mahdollisesta itsekurista ja elämänhallinnasta.

”Freud sanoi lääkärilleen suunnilleen, että lupasitte auttaa minua sitten kun on sen aika. Tämä nyt vain on yhtä rääkkiä, ei tästä mitään tule. Sitten lääkäri antoi morfiinipiikin ja sitten toisen. Freud vaipui koomaan ja kuoli”, Eskola kertoo.

Freud oli itse kykeneväinen arvioimaan, milloin riittää.

Eskolakin sanoo olevansa paljon kiinnostuneempi kuolevaisuudesta kuin kuolemattomuudesta. Siksi hän jätti jäljelle vain parhaan version itsestään ja tuhosi loput.

”Kuolevaisuus on se, mikä minut sitoo eläinkuntaan ja kasvikuntaan. Kaikki kuolee aikanaan. Aiemmin olen kirjoittanut pöyhkeästi siitä, miten ihminen on niin etäällä ja niin erinomainen, nyt teen katumustyötä.”

Eskolan sanat ovat kuin vastalause antroposeenille, syksyllä alkaneeksi julistetulle geologiselle epookille, jossa maailmaa muovaa eniten ihminen, itse ja kaikessa viisaudessaan. ■