Haluammeko kuulla mitalittoman pöydän ääressä Seppo Rädyltä, Juha Miedolta ja Pertti Ukkolalta kuinka kaikki on pielessä, koska emme hiihdä puusuksilla enää kouluun?
Entäpä jos urheilumaailma ilman suomalaismenestyjiä onkin ihan mukava paikka? kysyy Samuli Knuuti.
Vaikka Pariisin olympialaiset loppuivat jo melkein kaksi vuorokautta sitten, ei hätää. Yhä käynnissä on suomalaislajeista rakkain ja menestyksekkäin: syyllisten etsiminen. Siinä ei mitalitta jääminen ole koskaan todennäköistä.
– Ennen ei ollut näitä perkeleen facebookeja ja twittereitä, manaili Iltalehdessä Juha Mieto.
– Se aika, joka niiden värkkäämiseen menee, pitäisi käyttää lepäämiseen. Pitäisi ottaa käyttöön sellainen kielto, jota kouluihinkin suunnitellaan, että niitä ei saa käyttää ollenkaan urheilussa.
Juha Mieto oli lapsuuteni sankareita. Itkin karvaasti, kun hän hävisi Lake Placidin olympialaisissa kultamitalin sadasosalla, ja aikuisiälläkin on mieltä lämmittänyt tarina, kun Innsbruckissa 1976 Mieto kesken oman kilpasuorituksensa työnsi väsähtäneen yhdysvaltalaishiihtäjän Bill Kochin vaikean ylämäen laelle.
Silti täytyy muistaa, että Mieto aloitti uransa aikana, jolloin vielä hiihdettiin puusuksilla. Tämä palaa mieleen, kun setä puhuu internetistä, sillä sosiaalinen media on yhtä lailla kaikkien muidenkin maiden urheilijoiden riesana ja houkutuksena, Facebookissa pörräävät vain keski-ikäiset ja eläkeläiset ja Twitteriä ei enää tarkkaan ottaen ole olemassakaan.
– Suhtautuminen urheiluun ei ole samanlaista kuin se oli vaikka 70-luvulla, painijalegenda Pertti Ukkola valitteli myös Ilta-Sanomissa.
– Nykyään höpistään liikaa esimerkiksi ruokavalioista. Olen syönyt koko elämäni aivan normaalia ruokaa. Usein olin jopa sellaisessa tilanteessa, että ei ollut mitään, mitä syödä.
Ukkolan haikailu aikoihin, jolloin Neuvostoliitto oli vielä pystyssä, televisiossa vain kaksi kanavaa ja keskiolutta ei vielä saatu kioskeista, tuo mieleen perussuomalaiset näkemykset siitä, ettei taiteilijoita pidä valtion tukea, koska pärjäsihän se Aleksis Kivikin ilman apurahoja. Ja jotenkin tuon Ukkolan puheenvuoron säestykseksi kuulee mielessään Popedan kappaleen Lihaa ja perunaa.
”Onko kenenkään yli 13-vuotiaan mielestä fiksua sanoa, että Saksa on paska maa tai että oopperasta kysyttäessä ”hyi saatana” on syvämietteistä viisautta?”
Ja kun suomalaisten kisamenestyksestä tai varsinkin sen puutteesta on puhe, aina on syytä soittaa myös Seppo Rädylle. Tohmajärven suuri mies oli toki fantastinen keihäänheittäjä, mutta miehen ympärille on vuosien saatossa kehittynyt myös myrkyllinen henkilökultti, joka näkee jokaisen tokaistun typeryyden suurena viisautena.
Onko kenenkään yli 13-vuotiaan mielestä fiksua sanoa, että Saksa on paska maa tai että oopperasta kysyttäessä ”hyi saatana” on syvämietteistä viisautta?
– Takavuosina yksilölajien huiput kasvoivat yleensä maakunnissa, joissa ei ollut treenaamisen lisäksi muuta tekemistä, Räty pohtii Ilta-Sanomissa.
– Mutta nyt miltei kaikki lahjakkuudetkin muuttavat jo varhain kaupunkeihin, joissa erityisesti palloilulajit vievät lapset ja nuoret mennessään.
Räty puhuu haastattelussa myös, että Suomessa ei yksinkertaisesti harjoitella tarpeeksi. Kun treenaa kilpailijoita enemmän, ei tarvitse selitellä, Räty toteaa, ja samalla unohtuu, että Räty on itsekin toiminut valmentajana useammallekin heittäjälle, joista ainoastaan Oona Sormunen nousi Suomen huipulle eikä kukaan kansainväliselle tasolle.
Joyce Carol Oatesin romaanissa Hazards of Time Travel (2018) tulevaisuuden toisinajattelijat lähetettiin aikakoneella opiskelijoiksi 1950-luvun amerikkalaisiin yliopistoihin, joissa heidän vaarallisen radikaaleilla ajatuksillaan ei ollut minkäänlaista kosketusta ympäröivään todellisuuteen.
Ehkä samansuuntainen aikamatkailu ratkaisisi myös suomalaisen urheilun ongelmat: kootaan yhteen sata lupaavinta teini-ikäistä urheilijaa ja lähetetään heidät aikakoneella 1960-luvulle Keiteleelle ja Isosalmelle ja Marttilaan ja Paltamoon, sirotellaan pikkukuntiin ympäri Suomea paikkoihin, joissa lapsilla on leikkikaluina pelkkiä käpylehmiä, lähin televisio on vittumaisen naapurin isännän yksityisomaisuutta ja jossa vuoden kohokohta on se, kun koko kylä kerääntyy heittämään kilpaa lypsyjakkaraa palkintona läänin ainoa suklaapatukka.
Jos nämä olosuhteet eivät tuota uusia kuulantyöntölahjakkuuksia, niin jo on ihme.
Toinen vaihtoehto on tietenkin ajatella, että entä sitten. Jos nuori urheilulupaus päättääkin mieluummin lähteä opiskelemaan mielekkääksi katsomaansa ammattiin kuin hukata koko nuoruutensa loukkaantumiskierteeseen tai pistesijojen jahtaamiseen Kalevan Kisoissa 800 metrillä, eikö se ole vain hyvä asia sekä yksilölle että valtiontaloudelle?
Olympiakomitean puheenjohtaja Jan Vapaavuori voi joka tapauksessa lähteä pitkälle kävelylenkille lyhyelle laiturille, sillä lahjaton opportunisti on aina murheellinen ilmestys, mutta Pariisin olympialaiset osoittivat, että penkkiurheilusta voi nauttia ilman suomalaista mitalisadettakin.
Tämän näyttää tajunneen myös Seppo Rätykin, joka samassa haastattelussa ihastelee Arshad Nadeemin ja Neeraj Chopran heittoja ja tyylejä. Huippu-urheilun katsominen voi siis olla ihan kivaa ilman maanmiesten ja -naisten menestystäkin ja etenkin eilisen suuruuksia pohtimassa, että väritelevision saapuminen pilasi suomalaisen huippu-urheilun.
