Ensin itki puoliso.
Sitten itkin minä.
Olimme ajautuneet keskusteluun siitä, millä tavoin lapsen kehitystä pitäisi tukea. Se nosti pintaan muistot siitä, mitä olimme tehneet esikoisemme ensimmäisten elinvuosien aikana hänen kanssaan. Tai pikemminkin siitä, mitä olimme jättäneet tekemättä – koska olimme eri syistä kiireisiä, omissa ajatuksissamme tai mitä nyt kulloinkin.
Itku tuli ehkä siitä, että ymmärsimme, että ne vuodet ovat nyt menneet. Enää emme voisi laulaa kotona enemmän lastenlauluja, enää emme voisi tehdä innostavia ja opettavaisia retkiä. Ei enää mahdollisuutta vieraskieliseen päiväkotiin. Älkääkä ymmärtäkö väärin: meidän mielestämme ihan tavalliset asiat riittävät lapselle. Tavallinen koulu, tavalliset kodin puuhat. Se on ollut jopa manifestoivaa: ei missään nimessä kielikylpyyn, koska se on ensimmäinen askel matkalla, jossa lapsesta tehdään ylisuorittaja, joka tuupertuu 25-vuotiaana paineiden alla sairaseläkeläiseksi tai sitten puskee 40-vuotiaaksi asti nousujohteisella uralla, kunnes saa sydänkohtauksen. Silti syyllisyys omista vanhemmuusvalinnoista on parin vuoden aikana kasvanut. Pitäisikö patistaa harjoittelemaan enemmän rumpujen soittoa? Olisiko aika kakkossoittimelle vai jo liian myöhäistä? Vai sittenkin arkkitehtuurikerho?
Aina voi olla parempi vanhempi. Se on sietämätön vaiva, kuin tinnitus. ”Yritä olla huomaamatta, ihan hyvä isä olet!” sanovat hyvää tarkoittavat ystävät. Ei se niin mene. Melkein kaikilla meillä on myös oma tarinamme: kuinka ottaa päähän, että vanhemmat pistivät harjoittelemaan itselleni epäsopivaa lajia. Tai eivät pakottaneet jatkamaan sitä tai tätä, koska olisihan se nyt hauskaa aikuisena. Mutta kun nämä valinnat tulevat omalle kohdalle, epävarmuus nostaa ruman päänsä – ja niin nostaa omien kykyjen puutteellisuuskin. Ymmärtää, ettei kovin helposti voi opettaa, tarjota ja tukea paljon enempää kuin mikä itselle on luonnollista ja tuttua. Moni yrittää, mutta turhaan. Siksi sukupolvien voima on niin suuri, siksi sillä on niin paljon merkitystä, mihin sattuu syntymään.
Ennen ehkä riitti, että lapset saatiin opintielle. Se takasi jonkinlaisen luokkanousun. Nyt valinnanvaraa on paljon enemmän. Helsingissä voi harrastaa melkein mitä vain, kouluja ja superpäiväkoteja on joka lähtöön.
Siihen nähden on vaikea välillä ymmärtää puheita, joiden mukaan Suomesta puuttuu valinnanvapaus. Suomalaisten mahdollisuus tehdä valintoja omilla elämänpoluillaan on kasvanut koko ajan, varsinkin kun normittavan yhtenäiskulttuurin paine on maaltamuuton jälkeen vain helpottanut kaupunkien kasvaessa. Sukupolveni hyväosainen osa on saanut jo harrastaa ja valita – tai vanhemmat ovat valinneet lastensa puolesta. Mutta olemmeko poikkeuksellisen onnellinen sukupolvi? Emme. Mikäli vähänkään perehtyy tutkimuskirjallisuuteen onnellisuudesta ja hyvinvoinnista, huomaa, että yksi erityisen tärkeä osa hyvinvointia on hallinnan tunne. Että pystyn vaikuttamaan omaan elämääni, se on jotenkin näpeissä. Valinnanmahdollisuuksien suuri määrä rapauttaa sitä – nurinkurisesti hyväosaisuus voi tuottaakin ahdistusta.
Lasten on toki helppo valita iPad ja elokuvat, jos heiltä kysyy. Mutta etenkin nuoria valintojen suuri määrä ahdistaa. Siksi suhteeni aktiiviseen valinnanvapauden lisäämiseen on jakomielinen.
Ratkaisu ei tietenkään ole vaihtoehtojen vähentäminen tai palaaminen jonkinlaiseen valtio-ohjaukseen kaikessa. Sen sijaan pitäisi kai jotenkin opettaa itsellemme, ja sitten lapsille, miten pitää päänsä kylmänä vaihtoehtojen viidakossa. Ehkä sellaiseen voisi olla jopa kursseja, jonne lapsen voisi laittaa jo koululaisena? Mutta entä jos ne ovat samaan aikaan kuin rumputunnit? Voiko lapsella olla kolmea harrastusta viikossa? ■
Riku Siivonen on kirjoittaja, joka valitsee mieluummin tunteen kuin järjen.
