Hallakehrääjä 8/8 – Avun kesädekkari 2023

Kirsti ja Eero Korhosen mentyä Aatos ja Maija istuivat yhdessä koneelle ja alkoivat etsiä tietoja Kalle Korhosen liikenne­onnettomuudesta. He löysivät sen nopeasti ja kävivät yksityiskohdat läpi.

– Kalle Korhonen on ajanut pyöräilijän päälle Mellunmäen ostoskeskuksen viereisessä risteyksessä 17.9.2017 ja saanut syytteet rattijuopumuksesta, törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kuolemantuottamuksesta, Aatos luki puoliääneen raportista. – Hei, tuo päivämäärä! Seitsemästoista syyskuuta. Ei voi olla sattumaa, eihän?

– Ei kyllä tosiaan voi, Maija vastasi ja luki raporttia eteenpäin silmät sirrillään. – Joku on halunnut Kallen pois päiviltä samana päivänä kun hän on yliajanut pyöräilijän.

– Löytyykö sieltä sen pyöräilijän tietoja? Aatos kysyi.

– Joo tuossa. Hän on Severi Hartikainen, tuosta löytyy myös hänen sotunsa ja lähimmän omaisen yhteystiedot, tässä tapauksessa isän.

– Minä soitan hänelle heti, Aatos sanoi.

– Soita vaan, briiffaa minua sitten vaikka viestillä. Pakko mennä nyt, on hammaslääkäriaika ja olen joutunut miljoonaan kertaan jo siirtämään sitä.

– Mene ihmeessä, minä hoidan tämän.

Maija pujahti ovesta ja Aatos naputteli puhelinnumeron kännykän näytölle. Puhelu hälytti pitkään, lopulta miehen ääni vastasi.

– Hartikaisen Tarmo, päivää.

– Aatos Kiviluoto Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksiköstä päivää, olisiko teillä hetki aikaa jutella?

– Mitä asia koskee? Hartikainen kysyi varautuneesti.

– Poikaanne Severi Hartikaista.

– Hän kuoli jo vuosia sitten.

– Tiedän sen. Otan osaa. Haluaisin kysyä muutamaa asiaa onnettomuuteen liittyen.

– En tiedä siitä mitään, mitä tekin ette jo tietäisi. Tai te tiedätte paremminkin, teillähän on siellä kaikki ylhäällä mapeissa ja kansioissa. Se oli hirveä tragedia, jota en mielellään muistelisi.

– Niin, ymmärrän sen, mutta tämä olisi todella tärkeää.

– Kysykää sitten.

– Oletteko te tai onko joku teidän lähipiirissänne ollut yhteydessä kuljettajaan, joka aiheutti onnettomuuden?

– Mitä? Ei tietenkään olla. En voisi tavata sitä tyyppiä käymättä kurkkuun kiinni. En halunnut edes tietää hänen nimeään, en halua tietää hänestä mitään. Eikä halua vaimonikaan tai tyttäreni. Se, että hän saa jossain jatkaa elämäänsä samalla kun oma poikani makaa haudassa, on hirvittävä vääryys, mutta yritän olla ajattelematta sitä. Muuten kuolisin katkeruuteen.

– Aivan. Tilanne on se, että yliajaja ei jatka elämäänsä. Selvittelemme hänen murhaansa.

– Voi herran jumala sentään, miten hirveää. Mutta uskokaa minua, siihen onnettomuuteen se ei liity. Olen haudannut kostoajatukset jo ajat sitten, kuten sanoin, ne veisivät minulta hengen.

– Ymmärrän. Kiitos tästä. Saatan olla lähiaikoina yhteydessä ja mahdollisesti jututtaa muitakin perheenjäseniänne.

– Toivon, että ette ota meihin enää yhteyttä, Tarmo Hartikainen sanoi ja lopetti puhelun.

Aatos laski kännykän kädestään pöydälle ja huokaisi syvään. Hän kirjoitti pöydällä lojuvan paperin reunaan suurilla kirjaimilla Tarmo Hartikainen ja piirsi perään kysymysmerkin. Sitten hän naputteli viestin Maijalle.

Onnettomuudessa kuolleen pyöräilijän isä Tarmo Hartikainen vaikuttaa syylliseltä tai hän ehkä suojelee jotakuta perheestä. Katsotaan huomenna, miten edetään. Toivottavasti saat hammaskaluston kuntoon. Terkuin Aatos.

Kotiin päästyään Aatos vaappui hitaasti ovelle ja pysähtyi sen eteen. Siinä oli nitojalla kiinnitetty lappu, jossa luki: Olen valmis antautumaan, mutta vain sinulle. Tule Uutelaan tänä iltana kymmeneltä. Yksin. Terveisin, Hallakehrääjä.

Aatos luki sen monta kertaa, vilkuili ympärilleen ja repäisi paperin irti. Hän meni sisälle ja luki sen vielä monta kertaa. Olisiko Tarmo Hartikainen tehnyt näin nopean ratkaisun?

Sinä päivänä

En olisi ikinä uskonut, että palaan Uutelaan. En tällä tavalla. Enkä varsinkaan tässä seurassa. Aatos nilkuttaa perässäni eikä aavista mitään. Nuoret, jotka ovat löytäneet ruumiin, vapisevat ja ovat kauhuissaan – eikä heillä ole hajuakaan, että he kertovat havainnoistaan murhaajalle. En oikein tajua sitä itsekään. Se tuntuu kaukaiselle ja oudolle, kun sitä katsoo työroolini kautta.

Sinä varmaan sanoisit, että tämä on juuri se perhosvaikutus. Sen kuului mennä näin.

Olen varma, että en selviä tästä. En voi mitenkään selvitä. Saatan hajota osiin hetkenä minä hyvänsä, tai jokin pieni liikkeeni paljastaa minut. En ollut voinut villeimmissäkään kuvitelmissani arvata, että me Aatoksen kanssa joutuisimme ottamaan tämän jutun hoitaaksemme. Pelasin mielestäni varman päälle – tämähän ei edes ole meidän piiriämme. Lisäksi tiesin, että Aatoksen uran suurin pidätys liittyi Hallakehrääjään ja näin paljon vaivaa, että sain kaiken näyttämään hänen kädenjäljiltään. Sitä minä en ollut osannut huomioida, että saattaisin itse joutua tapauksen tutkijaksi.

Sinä varmaan sanoisit, että tämä on juuri se perhosvaikutus. Sen kuului mennä näin. Hyvinkin suunnitellusta seuraa aina jotain täysin suunnittelematonta, ja se on tarkoitettu niin.

Tämä on viesti sinulta.

Maijaa hymyilytti Aatoksen viesti. Kukaan muu kuin Aatos ei laittaisi tekstiviestin loppuun nimeään. Hymy kaikkosi pian ja hänen suunsa muodosti tiukan viivan. Hänen kasvonsa olivat kuin kiveä, silmissään kylmä katse.

Maija tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei halunnut tehdä sitä, mutta hänen oli pakko. Perhosvaikutus jälleen kerran; yksi asia oli johtanut toiseen, vääjäämättömästi ja riippumatta siitä, millaisia siirtoja Maija oli tehnyt.

– Tämän vain pitää mennä näin, hän hoki itselleen, vilkuili kelloa ja käveli ympyrää olohuoneessaan.

Hän pysähtyi olohuoneen ikkunaan ja seurasi huonosti kävelevän vanhuksen matkaa roskiksilta takaisin pääoville. Kyyneleet nousivat varoittamatta hänen silmiinsä. Hänen sulhasensa Severi ei ollut saanut vanheta. Nyt Aatos, hänen työparinsa josta hän oli alkanut jo pitää, kohtaisi saman kohtalon.

– Minä olen mätä, Maija kuiskasi itselleen. – Siksi kaikki ympärilläni hajoaa ja mätänee pois.

Maija käveli kellariin ja siveli työkalujaan.

– Ei, hän päätti. – En ota näistä mitään mukaan. Aatos ansaitsee nopean ja kivuttoman lähdön.

Maija otti oman käsiaseensa mukaan, sen luodista ei voitaisi päätellä, että tekijä on Helsingin rikospoliisista. Hänellä oli ollut sen hallussapito-oikeus jo kaksikymmentävuotiaasta lähtien, jolloin hän oli aloittanut ampumaharrastuksen ja vasta haaveillut poliisin työstä.

Iltayhdeksältä Maija ajoi Uutelaan, käveli niemen päähän kallion korkeimmalle kohdalle ja jäi odottamaan. Hän vilkuili vauhkona ympärilleen, hänestä tuntui, että pimeässä metsässä oli väijytys. Hän pelkäsi, että se oli täynnä poliiseja, jotka tarkkailivat häntä.

Hän tiesi, että Aatoksen oli täytynyt jo mennä kotiin ja nähdä hänen viestinsä ovessa, mutta Aatoksella ei varmasti ollut hajuakaan, että se oli hän. Aatoksella olisi ollut kaikki mahdolliset syyt kutsua paikalle koko itäinen poliisipiiri.

Metsässä rasahti, mutta se oli vain lintu, joka ei ollut vielä lähtenyt muuttomatkalle etelään. Ehkä se oli jäänyt parvestaan. Ulkopuolinen, yksin koko maailmassa kuten minä, Maija ajatteli.

Maija seisoi kalliolla ja seurasi, miten meri velloi mustana. Se oli kuin valtava syöveri, joka uhkasi häntä. Uhkasi vai lupasi? Oikeastaan tummat aallot olivat lupaavia, kutsuivat syliinsä. Maija levitti kätensä, vetäisi henkeä, sulki silmänsä ja…

– Maija! hän kuuli Aatoksen äänen takanaan.

Maija kääntyi säpsähtäen ja tuijotti Aatosta jonka ilmeestä näki, että tämä yritti ymmärtää mitä Maija teki siellä. Maijan silmistä alkoivat valua kyyneleet, mutta Aatos ei erottanut niitä pimeässä.

– Saitko sinäkin sen viestin Hallakehrääjältä? Hän on varmasti se Severin isä Tarmo Hartikainen. Hän on kohta täällä, Maija.

– Ei ole, Maija sai sanottua, mutta meri hänen takanaan pauhasi niin, ettei Aatos kuullut hänen sanojaan.

– Mitä? Sanoitko jotain, Maija?

Maija hapuili asettaan vyötäröltään, vain pieni liike, jonka Aatos huomasi välittömästi.

– Maija? Aatos kuiskasi, mutta sekin hukkui meren kohinaan.

Aatos käveli lähemmäksi Maijaa, joka seisoi rävähtämättä paikoillaan ja katsoi haastavasti Aatosta. Lähempänä Aatos näki Maijan kyynelistä kostuneet kasvot. Aatos kaappasi Maijan syleilyynsä.

– Mitä on tapahtunut? Aatos kysyi puhuen suoraan Maijan korvaan niin että tämä kuulisi.

– Severi Hartikainen oli sulhaseni. Me olimme menossa naimisiin seuraavana kesänä.

Aatos irrotti otteensa Maijasta ja jäi tuijottamaan tätä epäuskoisena. Palaset loksahtelivat kohdalleen ja käänsivät Aatoksen sisukset nurin.

– Aatos, minä murhasin Kalle Korhosen. En vain voinut elää sen kostonhimon ja katkeruuden kanssa. Hän vei Severin elämän, minun piti viedä hänen.

– Ne kaikki hallakehrääjät autossani ja ovenkahvassa, ja se teksti kylpyhuoneen kaapissa… Miksi? Ja miten sinä teit sen? Murtojälkiä ei näkynyt missään, ei kotonani eikä autossa.

– Muistatko sen yhden kerran, kun istuimme Janin ja Pellervon kanssa teillä iltaa? No se Hilkka, melkoinen hölösuu, selitti meille kaikille iloisesti, missä te säilytätte vara-avaimia, ja auton avaimia näin kahdet eteisen pöydällä.

– Ja perhosilla yritit johdattaa harhaan, sen vanhan sarjamurhaajan jäljille, niinkö?

– No niinkin, mutta se ei ole koko totuus. Severi rakasti perhosia. Ne ovat viesti häneltä.

Aatos katseli työpariaan, joka näytti niin erilaiselta kuin aiemmin. Vaikka hänen silmänsä olivat kyynelistä vettyneet, niiden sävy oli kylmä. Kylmä ja katkera, jotenkin hyvin sairas. Aatos ei voinut ymmärtää, miten ei ollut huomannut mitään koskaan aiemmin. Hän puuskahti itsekseen pettyneenä ja järkyttyneenä, ja otti muutaman askeleen taaksepäin. Hän hieroi päätään epätoivoisena ja asteli edestakaisin.

– Maija, me voidaan selvittää tämä. Kun ilmoittaudut itse, se on lieventävä asianhaara, Aatos sanoi ja kääntyi takaisin Maijaan päin.

Maija piti asetta ohimoaan vasten ja silmiään kiinni. Aatos ryntäsi hänen luokseen ja yritti lyödä aseen hänen kädestään. Maijan käsi valahti alemmas, mutta ase pysyi otteessa tiukasti. Aatos painautui Maijaa vasten ja yritti vääntää aseen hänen kädestään. Ase kääntyikin ja osoitti lauetessaan suoraan Maijan vatsaan. Hän valahti kalliolle ja katsoi avuttomana Aatosta.

Veri pulppusi Maijan takin läpi ja levisi nopeasti kalliolle. Aatos otti takkinsa päältään ja kietoi sen ampumahaavan päälle, mutta niin läheltä ammuttu luoti oli repinyt valtavan ammottavan aukon, jota ei saanut sidottua.

Aatos yritti rauhoitella Maijaa ja soitti samalla ambulanssin. Sen tehtyään hän lysähti polvilleen Maijan viereen ja yritti pitää tämän hereillä. Meri tuntui hiljentyneen, edes puut metsässä eivät kuiskineet.

– Tiedätkö sen Lauri Viidan runon? Maija kysyi veri suustaan pulpahdellen.

– Ei, en tiedä, Aatos sanoi. – Älä yritä puhua, apua on tulossa.

Maija haukkoi hetken ilmaa, katsoi Aatosta silmiin ja kuiskasi runon. Maijan katse lasittui ja vartalo nytkähti. Aatos yritti elvyttää, mutta hän tunsi, että Maija oli jo mennyt. Aatos istui maassa hänen vierellään ja piti hänen elottomasta kädestään siihen asti, kun ambulanssi tuli paikalle.

– Maija puhui vielä äsken, Aatos sanoi ensihoitajille. – Maija sanoi: Tein laulun perhosesta ja henkäisin. Se lensi.