Hallakehrääjä 7/8 – Avun kesädekkari 2023

Mereltä puhalsi hyytävän kylmä tuuli, kun Aatos ja Maija kävelivät autoltaan kerrostalon alaoville. Aatos veti kauluksiaan ylemmäs, Maija piti käsiään puuskassa kuin se suojaisi tuulelta.

Maija soitti alaoven summeria ja odotti, että soittoon vastattaisiin.

– Havukainen, kuului kaiuttimesta.

– Helsingin rikospoliisista, tehän soititte meille? Aatos vastasi.

– Joo, tulkaa sisälle, mies sanoi ja avasi oven lukituksen.

He nousivat hissillä neljänteen kerrokseen, kättelivät ovella odottavaa Janne Havukaista ja menivät sisälle asuntoon, joka oli perussiisti, mutta antoi viitteitä poikamieselämästä. Aku Ankka -boksereita ja pari t-paitaa roikkui kuivumassa keittiön tuolien selkämyksillä, astioita oli kertynyt tiskialtaaseen ja oluttölkkejä oli iso säkillinen eteisen nurkassa.

He istuutuivat olohuoneeseen, jonka sisustus oli kauniisti sanottuna askeettinen. Valkoisilla seinillä ei ollut tauluja ellei isoa tv:tä laskettu sellaiseksi, sohva ja nojatuolit olivat kaikki eri paria ja ne oli aseteltu hassusti toiseen päähän olohuonetta, jolloin puolet tilasta jäi hyödyntämättä.

– Täällä on vähän tällaista, kun en ole eron jälkeen jaksanut panostaa, Janne Havukainen sanoi.

– Ei me tultu tupatarkastukselle, Maija totesi hymyillen. – Haluamme vain kuulla, mitä näit sinä yönä.

– Pimeäähän silloin oli, että en oikeastaan nähnyt ketään henkilöä, mutta auton ajovalot kajasti metsikön läpi. Joku sinne meni sinä yönä.

Aatos katsoi toivottomana Maijaa, joka hieroi otsaansa yhtä pettyneen näköisenä.

– Näitkö, minkä merkkinen auto oli?

– Ei, ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä sellaista. Ajattelin vain, että tämä voisi olla tärkeä tieto, kun luin sen uutisen. Ihan sattumalta tuli Facebookin feedissä eteen, en oikein muuten lue lehtiä tai katso uutisia.

– Mihin aikaan se auto liikkui Uutelan suuntaan?

– Olisiko ollut puoli kahden pintaan aamuyöllä. Vähän minä kyllä ihmettelin, että kuka siihen aikaan sinne ajaa.

– Kiitos, meillä ei nyt tässä vaiheessa ole muuta kysyttävää.

– Ai oikeasti? Oliko tämä tässä? Havukainen ihmetteli ja näytti lievästi pettyneeltä.

– No näiltä osin tämä oli tässä. Palaamme asiaan, jos tarvitsemme vielä vahvistusta, Aatos sanoi, nousi ja käveli ikkunan luo, jonka takana oli parveke.

– Saanko vilkaista parveketta?

Havukainen nyökkäsi ja Aatos avasi parvekkeen oven. Hän katseli Uutelan suuntaan ja totesi, ettei neljännestä kerroksesta yöpimeällä tosiaan voinut nähdä kuin ajoneuvon valot metsässä.

Kuusi päivää aiemmin

Hänen aikansa alkaa olla täynnä. En ehkä pysty toteuttamaan kaikkea aikomaani. Hänen on aika mennä ja lunastaa tehtävänsä. Mutta ei vielä tänään.

Outo haikeus vaivaa minua, aivan kuin olisin kiintynyt häneen. Miten hirveää, suorastaan yököttävää.

Otan dokumentit pöydältäni ja tarkastelen niitä. Rivit vilistävät silmissäni. Niin paljon vammoja. Vain yksi kuolettava.

Kaikki palaa mieleeni elävinä kuvina. Sinä laittamassa pyöräilykenkiä eteisessä, pohdit pitäisikö hankkia uudet. Minä sanon, että eivätkö nuo ole ihan hyvät vielä. Nouset. Nopea suudelma otsalleni. Se jää viimeiseksi kosketukseksi. Ellei sitä lasketa, kun silitän kylmää poskeasi ruumishuoneella. Poskeasi, joka on vahingoittumaton.

Mietin joka ilta ennen nukahtamista, että mitä tekisin, jos voisin palata siihen hetkeen, kun sinä lähdet pyörälenkille. Miten pienikin asia olisi muuttanut kaiken. Jos olisit unohtanut pyöräilyhanskasi. Jos olisin juossut perääsi ja tuonut ne sinulle. Ulkona olisimme vielä vaihtaneet pari sanaa, olisin saattanut kysyä, laitetaanko illalla kanaa. Ehkä se olisi riittänyt. Hän, joka nyt kituu sinun vammojesi kanssa kellarissani, olisi ehtinyt ajaa jo pidemmälle eivätkä teidän tienne olisi koskaan kohdanneet. Jos hänen piti ajaa ojaan juuri siinä risteyksessä, hän olisi ajanut, mutta sinä et olisi vielä ollut siellä asti.

Se pyörii mielessäni loppumattomana nauhana. Sinä puhuit joskus perhosvaikutuksesta. Miten yksi perhosen siivenisku on osa tätä kaikkeutta. Miten kaikista pienistä yksityiskohdista seuraa jotain. Usein ne ovat asioita, joita emme edes huomaa.

Joskus niiden seurauksena on kuolema.

Aatos luki oikeushammaslääkäriltä saapunutta lausuntoa ahnaasti. Rivit vilisivät hänen silmissään, kun hän etsi haluamaansa kohtaa.

– Tuossa! hän huudahti, kun vihdoin löysi oikean kohdan.

Hammaskarttojen perusteella uhrin henkilöllisyys on vahvistettavissa. Hän on Kalle Petteri Korhonen, syntynyt 9.8.1983 Ruovedellä.

– Maija! Aatos huusi ja ryntäsi viereiseen työhuoneeseen. – Meillä on uhrin henkilöllisyys!

Maija nousi seisomaan, nappasi paperin Aatoksen kädestä ja luki sen läpi. Pieni innostuksen puna nousi hänen kasvoilleen.

– Vau, tämä kääntää koko jutun uuteen suuntaan, Maija sanoi hymyillen.

– Niinpä, nyt meillä on mahdollisuus löytää syyllinenkin. Mutta ihan ensimmäisenä meidän pitää ilmoittaa omaisille, Aatos jutteli innostuneena ja siirtyi takaisin omaan työhuoneeseensa etsimään järjestelmästä Kalle Korhosen omaisten yhteystietoja.

Kun Aatos avasi järjestelmän, hänen puhelimensa soi. Hän vastasi siihen vastentahtoisesti, kuten aina silloin kun hänellä oli jotain tärkeää muuta tekemistä. Ja useimmiten hänellä oli.

– Hyvää päivää, täällä Kirsti Korhonen, tekisin katoamisilmoituksen.

Aatos pisti heti merkille sukunimen, joka oli sama kuin Uutelan uhrilla, mutta Korhonen taisi olla Suomen yleisimpiä sukunimiä, joten hän päätti olla tekemättä liian nopeita johtopäätöksiä.

– Milloin tämä henkilö on kadonnut?

– En ole saanut häntä kiinni syyskuun seitsemännentoista päivän jälkeen.

– Silloinko te näitte hänet viimeksi?

– Ei, en ole nähnyt häntä pariin kuukauteen, hänellä kun on aina ne omat menonsa, mutta olemme viestitelleet tiiviisti. Tuon seitsemännentoista päivän jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, ja kun menin hänen kotiovelleen, kukaan ei tullut avaamaan. Kurkistin postilaatikosta ja huolestuin, kun lattialla oli monen viikon postit lojumassa. Hänelle on varmasti sattunut jotain. Ikinä ei ole mennyt näin monta päivää, ettei hän laittaisi viestiä.

– Aivan. Kyseessä on ilmeisesti lähiomainen?

– Kyllä on, poikani. Hän on kyllä jo 37-vuotias, mutta ainahan sitä vaan huolehtii.

– Kerrotteko vielä hänen nimensä, niin voin tehdä katoamisilmoituksen?

– Kalle. Hänen nimensä on Kalle Korhonen, nainen sanoi toiveikkaalla äänellä.

Aatos antoi kynän pudota kädestään ja hän hieraisi hermostuneena otsaansa.

– Entä hänen toinen nimensä ja syntymäaikansa?

– Petteri, hän on Kalle Petteri, ukkinsa mukaan. Kalle syntyi 9.8.1983.

Aatos peitti suunsa kädellään ja huokaisi syvään ennen kuin jatkoi.

– Minun täytyy pyytää teitä tulemaan asemalle, niin voimme jutella enemmän.

– Mitä, tiedättekö jo jotain Kallesta?

– Kyllä meillä on tietoja hänestä.

– Kalle on siis löytynyt? Miksi ette heti sanoneet?

– Rouva Korhonen, en haluaisi järkyttää teitä, enkä kertoa asiaa näin puhelimitse, mutta poikanne on löytynyt kuolleena. Hän on joutunut henkirikoksen uhriksi. Olen pahoillani ja otan osaa.

Linjan toisessa päässä oli pitkään hiljaista, sitten kuului nyyhkytystä.

– Me tulemme sinne mieheni kanssa, nainen sai lopulta sanottua.

Neljä päivää aiemmin

Käyn läpi dokumentit vielä kerran. Dokumentit, joissa oikeuslääkäri erittelee kaikki onnettomuudessa saamasi vammat. Olen aiheuttanut hänelle lähes kaikki niistä.

On aika.

Teen sen nopeasti, isken hänen takaraivoonsa vasaralla, kuulen ikävän rasahduksen, ja hän retkahtaa hervottomaksi. Voin pahoin, kun ajattelen, että sinunkin kallosi on rusahtanut samalla tavoin halki, kun kypäräsi on irronnut ja pääsi osunut kiveen. Minä aina sanoin sinulle, että kypärä pitää kiinnittää kunnolla. Sinä nauroit ja vastasit: ”Kyllä, äiti.” Sellainen sinä olit, et uskonut, että mitään voisi sattua. ”Minä kuljen aina kadun aurinkoista puolta”, sinulla oli tapana toistella. Se oli suorastaan mottosi. Ehkä kuljetkin aurinkoisella puolella, mutta minä jäin tarpomaan pimeään.

Kun olen rullannut hänet maton sisään ja siivonnut paikat, istun hiljaisuudessa ja odotan pimeää. Pimeän turvin voin kantaa maton autoon ja ajaa Uutelaan.

Meidän ensimmäiset treffimme olivat Uutelassa, muistatko? Et tietenkään muista, sinähän olet kuollut. En tiedä, minne muuallekaan veisin hänet. Uutela kruunaa kaiken. Se on projektini päätepiste.

Kalle Korhosen vanhemmat istuivat Maijan ja Aatoksen edessä kuin kaksi haamua. Uhrin isän Eero Korhosen koko vartalo vaikutti kivettyneeltä ja jokainen pienikin ele näytti kohtuuttoman raskaalta. Täysi kahvikuppi jäähtyi hänen edessään pöydällä.

Äiti Kirsti Korhonen nosti omaa kahvikuppiaan aika ajoin huulilleen, mutta hän vapisi niin, että palautti nopeasti mukin pöydälle. Äidin katse oli harhaileva, ja hän katsoi vuoron perään Maijaa ja Aatosta kuin he olisivat ulkoavaruuden hahmoja eikä hän ymmärtäisi heidän puhettaan.

– Tämä voi järkyttää teitä, Aatos sanoi mahdollisimman lempeällä äänellä. – Mutta meidän on kysyttävä tätä. Tiedättekö, kuka olisi halunnut pahaa pojallenne Kallelle?

– Tarkoitatko, että oliko hänellä vihamiehiä? Kirsti kysyi hämmästyneen näköisenä. – Ei, ei todellakaan, Kallesta pitivät kaikki. Hän oli työttömänä tässä jonkun aikaa, ja hänen kaveripiirissään oli monta, jotka yrittivät auttaa häntä löytämään töitä. Itse asiassa yksi hänen kavereistaan oli minuun yhteydessä eilen ja ihmetteli, kun ei ole saanut Kallea kiinni moneen päivään. Sitten minäkin ymmärsin, että nyt tässä on jotain outoa.

Eero Korhonen nyökkäili vaimonsa vieressä, mutta ei pystynyt sanomaan mitään.

– Onko hänen aiemmissa työpaikoissaan tapahtunut jotain dramaattista, tiedättekö?

– Ei, ei ole. Hän jäi työttömäksi ihan tavallisten yt-neuvottelujen seurauksena. Mitä te nyt oikein haette?

– Haemme vain vastauksia, joskus ne löytyvät outojenkin kysymysten kautta, Aatos sanoi rauhallisesti ja vilkaisi Maijaan saadakseen vähän tukea. Maija oli istunut hiljaa lähes koko ajan.

– Onko Kallella päättynyt parisuhde äskettäin? Maija kysyi.

– Ei, tai itse asiassa on, mutta ei se voi tähän liittyä. Katja ei tekisi mitään tällaista eikä hänellä olisi mitään syytäkään, koska hän itse halusi lopettaa suhteen. Sitä paitsi hän lähti elokuussa töihin Saksaan, Kirsti Korhonen selosti.

– Aivan, entä onko Kallella koskaan ollut päihdeongelmaa?

– Ei kyllä ole. Kalle oli aika urheilullinen, Kirsti sanoi päättäväisellä äänellä, mutta hänen miehensä nielaisi kuuluvasti ja näytti olevan hämillään.

– Eivätköhän he…. He kyllä varmasti saavat selville…, Eero sai sanottua.

– Selville minkä? Aatos kysyi ja katsoi heitä tarkkaavaisesti.

– Se oli vain yksi virhe. Kaikki tekevät virheitä elämässään, Kirsti sanoi napakasti.

– Mikähän tämä ”vain yksi virhe” mahtoi olla? Maija kysyi turhankin pisteliäästi.

– Kalle joutui onnettomuuteen ja sai siitä syytteen.

– Millaiseen onnettomuuteen? Aatos kysyi.

– Hän ajoi vahingossa pyöräilijän päälle – päihtyneenä.

– Olisiko se pyöräilijä voinut kostaa näin? Aatos pohti ääneen.

– Ei varmastikaan. Hän kuoli onnettomuudessa.

Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, vain ilmastointi hengitteli tasaiseen tahtiin. Aatos risti kätensä ja laski ne pöydälle. Eero Korhonen tuijotti kylmentyvää kahviaan, Kirsti Korhonen kaivoi nenäliinan käsilaukustaan ja niisti.

– Emme haluaisi järkyttää teitä yhtään enempää, Aatos sanoi. – Mutta meidän on kerrottava, että oikeuslääkärin lausunnon mukaan Kallen vammat ovat aiheutuneet pitkällä aikavälillä, noin kahden kuukauden aikana ennen kuolemaa.

– Mitä se tarkoittaa? Kirsti henkäisi.

– Että Kallea on kidutettu ja lopulta murhattu.

– Oletteko te ihan tosissanne?

– Valitettavasti. Pitkään kestänyt kidutus ja murha viittaa mitä suurimmassa määrin suunnitelmallisuuteen. Kalle ei siis ole menehtynyt satunnaisen kadunkulkijan pahoinpitelyyn. Tästä taas voimme päätellä sen, että tekijä on tuntenut Kallen ja tarkoituksella aiheuttanut hänelle tuskaa ja lopulta tappanut. Sellaiseen on aina jokin syy. Jokin painava syy.

Kirsti ja Eero Korhonen molemmat itkivät eivätkä osanneet sanoa enää mitään.

– Voisiko tekijä olla joku Kallen yliajaman pyöräilijän omainen? Maija kysyi varovasti.

Kirsti ja Eero eivät osanneet vastata siihen.

– Voi se olla myös joku, joka on ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Joku, joka on kyllästynyt liian pieniin rattijuopumustuomioihin, Aatos sanoi, kiitti Korhosia kuulemiseen saapumisesta ja saattoi heidät ulko-oville.

Kaksi päivää aiemmin

Vapaapäiväni sattui pahaan saumaan. Olisin mieluummin ihmisten seurassa. Se on minulle harvinaista, mutta nyt on sellainen hetki. Olen vienyt hänet Uutelaan, peitellyt kotiloilla ja lehdillä. Kotini on siisti, siellä ei ole jälkeäkään projek­tistani.

Sinä olet edelleen poissa. Tuntuu tyhjemmältä kuin koskaan aiemmin. Mietin, keneen puran tuskani seuraavaksi. Hänen ex-tyttöystäväänsä, joka oli saanut hänet tarttumaan rattiin juovuksissa?

Ei. Tuskani ei lähde millään. Minulla on entistä ikävämpi sinua. Ikävöin jopa häntä, hänestä oli kuitenkin seuraa. Hänen ystäväpiiristään ja vanhemmistaan oli tullut minun läheisiäni, kun olin viestitellyt heidän kanssaan. Nyt hänen puhelimensa lojuu merenpohjassa enkä saa heihin yhteyttä enää koskaan.

En tiedä, mitä kuvittelin. Kosto olisi suloinen? Hah, kosto on surulliselle sydämelle pahinta, mitä voi olla. Tuntuu kuin sydämeni mätänisi.

Kävelen ympyrää olohuoneessani. En tiedä, mitä tekisin. Soitan jälleen hätäkeskukseen ja kuuntelen virkailijan asiallista ääntä, kun hän kysyy:

– Miten voin auttaa?

Lopetan puhelun nopeasti, mutta ne sanat kaikuvat päässäni. Miten voin auttaa, miten voin auttaa, miten voin auttaa?