Hallakehrääjä 6/8 – Avun kesädekkari 2023

Aatos katseli Jania ja Pellervoa toivottomana. Hän ei voinut uskoa, ettei DNA- eikä sormenjälkitulosten vertailusta ollut saatu yhtään osumaa.

– Onhan tämä nyt kerrassaan käsittämätöntä, että emme saa selville uhrin henkilöllisyyttä, Aatos voivotteli.

– Niin on, Jani myötäili.

– Minä olen tarkkaillut koko ajan sisääntulevia katoamisilmoituksia, eikä niistä yksikään ole miehen. Tai yhdestä seitsemäntoistavuotiaasta pojasta tuli katoamisilmoitus, mutta tämä meidän uhrimme nyt selvästi on vanhempi, ihan jo silmämääräisestikin arvioituna. Oikeuslääkärin raportistahan me sitten saamme tarkemman ikäarvion, Maija totesi.

– Niin, sitä minäkin kyllä ihmettelen, että miksi häntä ei ole ilmoitettu kadonneeksi. Ei kai yksikään ihminen elä sellaisessa kuplassa, että kukaan ei kaipaa häntä? Kuka ihme hän oikein on? Jani päivitteli.

– Häneltä ei löytynyt mitään henkilökohtaisia tavaroita, ei kännykkää, ei lompakkoa eikä siis myöskään ajokorttia tai muuta henkilöllisyystodistusta, eli ilmeisesti surmaaja on halunnut varmistua, ettemme saa ainakaan välittömästi tietää uhrin henkilöllisyyttä. Siihen on varmasti jokin syy, Pellervo pohti.

– Ensimmäisenä tulee mieleen, että tekijä on joku läheinen. Kun uhrin henkilöllisyys ei paljastu, hänkin pysyy piilossa. Se on todennäköisesti syy myös siihen, että katoamisilmoitusta ei tule, Aatos tuumaili verkkaisesti.

– Ei kai koko suku ole häntä yhteistuumin listinyt, kyllä joku alkaa ennen pitkää ihmetellä, missä hän on, Jani sanoi käsiään levitellen.

– Ei niin, ei koko suku. Mutta jos vaimo on tehnyt sen, hän voi hyvin pitää kuolleen aviomiehen lähipiirin tyytyväisenä parilla tekstiviestillä miehensä puolesta. Ainakin tämän lyhyen ajan on voinut, ei tietysti loputtomiin, Maija sanoi ja hieroi ohimoitaan tuskaisen näköisenä.

– Niin, kyllä ennen pitkää joku kaipaa häntä. Uhri oli työikäinen, kai nyt hänen työpaikallaankin ihmetellään poissaoloa, Pellervo kummasteli.

– Ei kaikki työikäiset ole töissä, kuten hyvin tiedämme, syitä työkyvyttömyyteen tai työttömyyteen on monia, Jani sanoi.

– Ja toiset on liiankin pitkään, Pellervo naureskeli ja taputteli Aatosta olalle.

– Poika, varohan suutasi. Vedän vielä ihan kiusaksesi eläkehakemukseni pois, Aatos sanoi muka tuimana, mutta hymyili leveästi. Hän rakasti sanailua työkavereidensa kanssa.

– Ei taitaisi olla ensimmäinen kerta, kun teet sen, Jani virnuili.

– Mitäs eivät ole asettaneet yläikärajaa näihin hommiin, meistä jääräpäisimmät eivät ymmärrä lähteä, Aatos tuumasi.

– No olisiko poikien sanaleikit nyt leikitty ja palataanko asiaan, Maija keskeytti miesten sanailun, mutta hymyili hänkin.

– Toki voitaisiin palata, jos olisi jotain kunnollista, mihin tarttua, Pellervo sanoi.

– Niin, ei tässä kai voi oikein kuin odottaa kuolinsyyraporttia ja oikeushammaslääkärin lausuntoa. Ehkä niistä saadaan jotain irti.

– Jep, näin toivotaan. Lähdetäänkö lounaalle?

– Tähän sentään voi tarttua. Vanhin tarjoaa, Pellervo virnuili ja ojensi kätensä Aatokselle suurieleisesti auttaakseen tämän tuolista.

– Perkele, kyllä minä sentään tuolista vielä ylös pääsen, Aatos ja pudisti leikkimielisesti nyrkkiään Pellervolle. – Ja sitten kun en pääse, saatte minun puolestani kärrätä meikäläisen saunan taakse ja ampua kuulan otsaan.

Kymmenen päivää aiemmin

Hän hengittää katkonaisesti. Tympeä tyyppi, ei minulla ole koko päivää aikaa vahtia, että hän pysyy hengissä. Siis siihen saakka kunnes hänen kuuluu kuolla. Minun pitää käydä töissä niin kuin muidenkin ja näyttäytyä naapurustossa hymyilevänä ja ystävällisenä, ettei kukaan ala epäillä mitään. Olen kuin pelle, joka virittää kasvoilleen hymyn ovesta ulos astuessaan ja riisuu sen takaisin tullessaan. Hymy on taikaviittani, suoja ulkomaailmaa vastaan. Kotona en sitä tarvitse. En enää, kun sinua ei ole.

Kävelen kotiloiden luo. Kurkistan kokoamieni lehtien alle ja tarkistan, että niillä on kaikki hyvin. Niillä on tärkeä tehtävä edessään. Olin ajatellut ommella ne hänen ihoonsa ohuelti kiinni, mutta en halua tehdä sitä niille. Ne eivät ole ansainneet sitä, en voi kiinnittää niitä tuollaiseen niljakkeeseen. Ne voivat olla osa tätä muutenkin. Ne ovat osa tätä, koska ne ovat osa sinua.

Katselen seiniä koristavaa kokoelmaa. Tuntuu kuin näkisin kasvosi perhosten muodostamissa kuvioissa. Painan valot pois ja palaan vastahakoisesti hänen luokseen.

Maija heilutteli oikeuslääkärin toimittamaa kuolemansyylausuntoa Aatoksen nenän edessä.

– Tässä se nyt olisi, Maija sanoi ja ojensi nivaskan Aatokselle.

– Vihdoinkin, Aatos huokasi ja alkoi lukea lausuntoa läpi mumisten samalla itsekseen. Välillä hän nosti päätään papereista ja katsahti Maijaan. – Oletko sinä jo lukenut tämän?

Maija nyökkäsi ja Aatos jatkoi lukemista. Maija joi kahviaan rauhassa ja antoi Aatoksen perehtyä lausuntoon. Kun Aatos oli lukenut sen läpi, hän jäi tuijottamaan eteensä.

– No, mitä mieltä? Maija kysyi varovasti.

– Ai mitäkö mieltä? Ei kai tämä mikään mielipideasia ole. Mitään erityisen yllättäväähän tässä ei ole. Kuolinsyyksi todetaan kallonhalkeama takaraivolla, tylpällä esineellä aiheutettu, aivan kuten epäilimmekin. Uhri on noin 38-vuotias mies, sekin osuu arvioomme. Hänen arvioitu kuolinaikansa sijoittuu syyskuun seitsemänteentoista päivään kello kahdenkymmenen ja kahdenkymmenenkolmen välille. Tärkeitä tietoja kaikki, mutta mielenkiintoisinta minusta on tuo kohta, katso, Aatos sanoi ja osoitti sormellaan lausunnon tiettyjä rivejä.

Maija luki kohdan ja nyökytteli.

– Niin tosiaan, tuo että lähes kaikki uhrista löytyneet vammat ovat aiheutuneet viimeisen kuukauden kuluessa ennen kuoleman aiheuttanutta iskua. Ja että ne eivät vaikuta tulleen missään onnettomuudessa, vaan jonkun tahallisesti aiheuttamina, Maija totesi mietteliäänä.

– En voi oikein tulkita tuota millään muulla tavalla kuin että uhria on pidetty vankina ja kidutettu kuukauden ajan ennen tämän kuolemaa, Aatos sanoi.

– Se tulee tietysti mieleen, mutta toisaalta kuulostaa aika älyttömältä. Ihan kuin suoraan jostain Blacklististä, Maija pohti.

Aatos katsoi Maijaa kummastuneena, hänellä ei ollut aavistustakaan, mikä Blacklist oli, ja Maija huomasi sen hänen ilmeestään.

– Blacklist on Netflix-sarja. Et taida seurata?

– Juu en. Mutta kyllä meidän nyt täytyy huomioida tämä kidutus yhtenä mahdollisuutena. Siinä piilee varmasti myös murhan motiivi, jonkinlainen kosto.

– Aika hurja skenaario, Maija totesi.

Kahdeksan päivää aiemmin

Elo on vain siivenisku perhosen, olet olemassa vain hetkisen, hyräilen hiljaa, ja hän näyttää huolestuneelta. Hänen kasvonsa ovat edelleen koskemattomat, joten väsymyksestä ja kivustakin huolimatta hänen ilmeensä erottuvat hyvin. Luen häntä kuin avointa kirjaa. Tiedän joka hetki, mitä hän ajattelee. Hän katsoo minua kuin olisin joku kauhuelokuvien sekopää.

Se ärsyttää minua. Olen tavallinen ihminen, jolta hän on vienyt syyn tavalliseen elämään. Hän se hullu on, kaiken pahan alku ja juuri. Hän on myös yksinkertainen, joten hän ei ymmärrä syitä ja seurauksia. Enkä minä niitä hänelle ala selittää. Minä vain näytän. Hän saa kokea sen kaiken kehossaan. Kaiken kivun ja tuskan, jonka sinä jouduit kokemaan hänen takiaan, ja joka jäi asumaan sisälleni lopuksi ikää. Yksikään haavoistani ei ole näkyvissä, mutta ne ammottavat avonaisina, hoitamattomina sisälläni.

Istun hänen viereensä ja katson hänen onnettomina roikkuvia kasvojaan.

– Mitä minä sinun kanssasi oikein tekisin? lipsahtaa huuliltani. En oikein tiedä miksi, minähän tiedän tarkkaan, mitä aion tehdä hänelle. Ja jos hetkeksi unohdan, kaikki on dokumentoituna siististi kansioissaan.

– Päästä minut menemään, hän sanoo toiveikkaana.

Tartun häntä kädestä ja laulan.

Elo on vain siivenisku perhosen, olet olemassa vain hetkisen.

Ja hän itkee. Hän ihan oikeasti itkee kuin pieni lapsi.

Aatos ja Maija istuivat toimettomina neuvotteluhuoneessa. He olivat vielä kertaalleen käyneet läpi huomionsa kuolinsyyraporttiin liittyen eivätkä olleet tulleet sen kummempaan lopputulokseen kuin viimeksikään. He tunsivat kelluvansa tyhjyydessä kuin astronautit avaruuslennolla. Mistään ei oikein saanut otetta, kaikki vain leijui heidän silmiensä edessä ilmassa eivätkä mitkään palasista loksahtaneet kohdalleen. He pyristelivät paikoillaan kuin tuulilasiin juuttuneet perhoset.

Maija istui tuolillaan kädet sylissään kuin kirkossa. Hänen päänsä oli painunut alas ja hartiansa lysähtäneet kuin vanhuksella.

– Aatos, minusta tuntuu, ettemme saa tästä otetta. Emme nyt, emmekä tule saamaankaan. Tapaus on kuin saippuaa meidän käsissämme.

Aatos hätkähti ja kääntyi salamana Maijaan päin.

– Älä nyt hyvä ihme tuollaisia puhu. Kaikki on vielä auki, mutta ei se tarkoita, että olisimme umpikujassa. Me ei anneta periksi, eihän? Aatos kysyi ja katsoi tiukasti Maijaa.

– Niin, mutta jos emme saa edes tämän tarkempaa tietoa siitä, kuka uhri on, niin miten me pääsisimme tekijänkään jäljille? Tämä tuntuu vain niin epätoivoiselle, Maija huokaisi.

– Ei tunnu, Aatos sanoi napakasti. – Me hoidetaan tämä kyllä. Minä en suostu jäämään eläkkeelle ennen kuin tämä selviää.

– Voi luoja, Maija sanoi muka teatraalisesti.

– Älähän nyt, ei tiedä, millaisen seuraavan työparin saat, Aatos naureskeli. – Tulee vielä päivä, että kaipaat minua.

– Sen kun näkisi, Maija sanoi, vaikka tunsi sisimmässään, että juuri niin se saattoi olla.

Aatos ryki kuin merkiksi, että heidän pitäisi palata asiaan.

– Tämän tapauksen osalta on nyt oleellista odottaa oikeushammaslääkärin lausuntoa. Uskoisin, että viimeistään sen avulla me saadaan uhrin henkilöllisyys tietoomme. Toisaalta pistän toivoni myös siihen, että omaiset ottavat jossain vaiheessa yhteyttä. Jonkun täytyy kaivata häntä.

Samassa Aatoksen kännykkä hälytti.

– Rikoskomisario Aatos Kiviluoto Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksiköstä, hän vastasi.

Maija seurasi jännittyneenä hänen ilmeitään, kun soittaja kertoi asiaansa. Aatos nyökytteli kiinnostuneena ja iski kesken puhelun Maijalle silmää. Puhelu liittyi siis Uutelan uhriin. Maija keräsi kannettavansa ja muut tavaransa pöydältä hermostuneena. Hän aisti, että tämä tiesi keikkaa johonkin suuntaan.

Aatos lopetti puhelun ja hymyili.

– Meillä on silminnäkijä.

– Mitä hän on nähnyt?

– Liikettä Uutelassa syyskuun seitsemännentoista ja kahdeksannentoista välisenä yönä.

– Vain liikettä? Miten se auttaa meitä?

– Mennään jututtamaan häntä tarkemmin. Hän asuu niissä Uutelan viereisissä Aurinkolahden kerrostaloissa ja oli ollut sinä yönä tupakalla parvekkeellaan. Hän oli vasta nyt lukenut uutisen löydetystä ruumiista ja ymmärtänyt, että hänen näkemänsä saattaa liittyä siihen.

– Mitä hän tarkalleen ottaen näki?

– Hän kertoi puhelimessa vain perusspeksit. Ehkä hän pystyy kuvailemaan hahmon, kun tapaamme hänet.