Hallakehrääjä 5/8 – Avun kesädekkari 2023

Aune Ruokolan toisen silmän iiris näytti samealta ja vaalealta, toinen oli tummempi, mutta tuijotti vain tyhjänä eteenpäin. Hän nojasi väsyneen näköisenä vanhoihin ostoskärryihin, joissa näytti säilyttävän koko omaisuuttaan.

– Olemme Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksiköstä, Aatos Kiviluoto ja Maija Virtanen. Haluaisimme kysyä muutamaa asiaa.

– Siinä tapauksessa en ole se, jota etsitte, nainen sanoi, kääntyi ja jatkoi roskien kaivelua. Hän otti vanhan, reikäisen kengän käteensä ja taputteli sitä joka puolelta. – Katsokaa, miten hyvä kenkä. Auttakaa minua etsimään sille pari.

– Minulta kyllä liikenee teille hyvät, käytetyt kengät, jos autatte meitä, Maija sanoi ja Aatos mulkaisi tätä ihmeissään. Maija tiesi heti tämän ilmeestä, mitä mies ajatteli. Etteivät he voineet alkaa käydä kauppaa kuulusteltavien kanssa. Maija oli samaa mieltä, mutta hätä ei lukenut lakia. Heidän oli pakko saada kuulla naista.

– Kyllä minä olen Aune Ruokola, jos sen halusitte kuulla.

Maija ja Aatos astuivat hieman lähemmäs naista. He pistivät merkille, että Aune vapisi kauttaaltaan ja hänen kasvojensa iho roikkui löysinä lämpäreinä kuin elefantin nahka. Hänen hiuksensa nuokkuivat elottomina rujojen kasvojen ympärillä, likaklimpit olivat punoneet kokonaisia hiustukkoja yhteen. Nainen astui muutaman lyhyen askeleen, otti tukea kärrystään ja istuutui niiden viereen asetetulle risaiselle pilkkijakkaralle. Aune Ruokola oli ikäisekseen todella heikossa kunnossa, ainoa mikä hänessä oli vahvaa, oli hänen ympärillään leijuva haju.

– Ja mitenköhän te kuvittelette, että voin auttaa? nainen sanoi äänessään selvää itseironiaa. – Kaidalla polulla en ole ollut enää pitkään aikaan, käytän kaikkia laittomia aineita paitsi arsenikkia ja varastan kaiken minkä irti saan, mutta kärpästäkään en ole tappanut. Ehkä siksikään, että en näe niitä. Että viekää mukananne, jos siltä tuntuu, saisin ainakin yösijan.

Maija nosti käden suulleen sekä järkytyksestä että huvittuneisuudesta. Aatos suhtautui totutun rennosti.

– Ei tässä nyt teitä olla mihinkään viemässä, Aatos virkkoi.

– Älä nyt hyvä mies tämmöistä akkaa teitittele, ihan sinunkaupat voidaan tehdä tältä istumalta.

– Aune, tunnetko sinä Kaarlo Kaarresuon?

– Kaikkihan sen tuntee, tai ainakin tietää. Olen kyllä yrittänyt unohtaa, uskokaa pois. Onko se taas tehnyt jotain? Sehän tappoi minun tyttären. Se on sen sortin hullu, että ottaa oikeudekseen viedä toiselta elämän.

– Niin, tämä tieto meillä olikin. Onko sinulla muistikuvaa, missä olit syyskuun neljännentoista ja yhdeksännentoista päivän välisenä aikana? Aatos kysyi ja ymmärsi sen älyttömyyden, ja koko tilanteen järjettömyyden, välittömästi. Aune Ruokola, joka oli sokea, heiveröinen ja lähes liikuntakyvytön, ei varmasti ollut voinut syyllistyä Uutelan uhrin murhaan. Hän vaikutti myös jotenkin vilpittömältä, rankan elämän edessä periksi antaneelta, eikä kostonhimoiselta rikolliselta, jollaisena Kaarresuo oli hänet kuvaillut.

Aune Ruokola istui jähmettyneenä kuullessaan kysymyksen.

– Mistä minä voisin tietää, kun en muista, missä olin eilen?

Aatos hieroi nenänvarttaan toivottomana.

– Niin aivan, hän sanoi väsyneesti. – Entäpä mitä sanot siihen, että Kaarresuo väitti saaneensa sinulta kirjeitä vankilaan? Sokeana et varmaan pysty kirjoittamaan?

Aune Ruokola hätkähti hieman ja nosti sormensa toruvasti ilmaan.

– Koneella pystyisin, mutta eihän minulla ole sellaisia laitteita. Minä kirjoitin käsin ne kirjeet. Silloin vuosia sitten vasen silmäni vielä toimi jotenkuten.

– Sinä siis todella kirjoitit ne kirjeet, Aatos sanoi painokkaasti.

– Niin tein. En halunnut, että se törkimys unohtaa tekonsa. Halusin muistuttaa häntä tyttärestäni.

– Uhkailitko sinä häntä niissä kirjeissä?

– Tietenkin uhkailin, mutta katsokaa minua. Mitä minä olisin voinut hänelle muuta tehdä?

Aatos ja Maija juttelivat vielä hetken Aunen kanssa, mutta ymmärsivät tehneensä täydellisen hukkareissun. Maija googlasi puhelimeltaan lähimmän kodittomien suojapaikan ja kysyi Aunelta, saisiko hän järjestää tälle yöpaikan. Aune nyökkäsi ja Maija soitti netistä löytyneeseen numeroon. Hän ei kestänyt ajatusta, että Aunen kuntoinen ihminen jäisi katujen armoille.

Kaksi viikkoa aiemmin

Kävelen lehmusten saattelemana luoksesi. Sinä rakastit lehmuksia. En oikein koskaan ymmärtänyt, miksi. Nehän ovat vain puita.

Kuljen hautojen ohi katsomatta niihin kaiverrettuja nimiä. Tiedän paikkasi, ei minun tarvitse suunnistaa muiden hautojen avulla.

Pysähdyn hautasi kohdalle, puhdistan kiven havunneulasista ja sen päälle lennähtäneistä lehdistä. Sanon ne kolme sanaa ja sytytän hautakynttilän. Pujotan ohueen vihreään muovimaljakkoon vaaleanpunaisen ruusun, niitäkin sinä rakastit. Tiedän ettei se pärjää siinä pitkään näillä viilenevillä ilmoilla, mutta se kestää sen lyhyen hetken, minkä hallakehrääjäkin elää. Ja minkä sinä elit. Siinä mielessä olet kuin ne kaikki perhosesi; synnyit kylmään, elit lyhyen aikuiselämän ja kuolit kylmässä.

– Se tapahtuu pian, kuiskaan sinulle.

Sinä tiedät mitä tarkoitan, ilman selityksiä. Silitän nimesi kirjaimia, nousen ja lähden.

Palaan hänen luokseen, vaikka en tahtoisi. Mitä enemmän olen joutunut vahingoittamaan häntä, sitä hankalammaksi hän on tullut. Sitä paitsi joudun jatkuvasti vahtimaan, ettei hän kuole käsiin. Hän ei saa kuolla ennen määräpäivää, se pilaisi kaiken.

Hankalinta on, että hän ei suostu enää syömään. Hän vain juo pieniä hörppäyksiä. Hän yrittää kai sillä tavalla hivuttautua luotani, yrittää estää aikeeni. Miten kiittämätöntä.

Hän on mennyt niin heikoksi, että kuolee varmasti pian. Huolettaa, että en ehdi tuottaa hänelle kaikkia vaadittavia vammoja ennen sitä. Kukaan ei ymmärrä, miten huolellista työtä tämä on.

Katselen vastaantulevia ihmisiä, yksikään heistä ei varmasti voisi kuvitella millainen projekti minulla on. Jotkut hymyilevät, jotkut puhuvat kännykkäänsä, jotkut kiirehtivät kiireisinä ohitseni.

Jos he pysähtyisivät ja todella katsoisivat minua, huomaisivatko he tuskani? Tai jos huomaisivat, voisiko kukaan auttaa? Entä jos pysähtyisin ja pyytäisin joltakulta apua? Olisiko kaikki vielä korjattavissa?

Ei. Sinä makaat mullan alla, minun sydämeni on alaston ja riisuttu kuin puut tähän aikaan vuodesta. Eikä siihen kasva uutta lehvästöä ensi keväänäkään.

Mikään ei ole enää korjattavissa.

On tullut maksun aika.

Aatos Kiviluoto istui sohvalla sukkia neulovan Hilkan vieressä ja tuijotti tv-ruutua poissaolevana. Siellä pyöri luontodokumentti, joita Aatos yleensä katseli mielellään, mutta nyt hänen ajatuksensa liikkuivat Uutelan uhrissa, Kaarlo Kaarresuossa ja roskalaatikoilta elantonsa etsivässä Aune Ruokolassa. Aatosta puristi rinnasta ajatus Aunesta kulkemassa päämäärättömänä rikkinäisten kärryjensä kanssa jossain Helsingin pimenevässä illassa. Aatos tiesi, että siellä hän vaelsi, sillä Maija oli yrittänyt soittaa kodittomien turvakotiin, mutta Aune oli estellyt ja sanonut, ettei lähde sellaiseen paikkaan, minne hän ei voi ottaa kärryään mukaan.

– Ja sitä paitsi, mitä sitten sen yhden yön jälkeen? Tai kahden? Mikä olisi muuttunut? Aune oli kysynyt haastavasti.

– Et sinä jäisi tuuliajolle, kyllä yhteiskunta pitää huolen omistaan, Maija oli sanonut.

– Ai näyttääkö jotenkin siltä? Aune oli kysynyt ja huiskaissut kädellään merkiksi, että poliisikaksikko voisi jo jättää hänet rauhaan.

Aatos huokasi syvään ja oikaisi jalkansa rahille. Hilkka vilkuili häntä tarkkaavaisesti. Hän oli koko ajan enemmän huolissaan miehestä.

– Onko kaikki kunnossa? Hilkka kysyi. – Näytät niin huonolta.

– Kiitos, kiitos, Aatos totesi ironisesti, mutta ei hymyillyt. Siitäkin Hilkka oli huolissaan, että Aatos ei enää hymyillyt kuten ennen.

– Näytät siltä kuin joku olisi kuollut, Hilkka sanoi.

– Aha. Saattaa johtua siitä, että joku on kuollut. Tapauksemme uhri. Ja joku kuolee joka hetki.

– Aatos, ethän sinä nyt noin voi ajatella. Tuommoinen vie sinut ennen aikojaan hautaan.

– Sinnehän se elämä vie, Aatos totesi ja jopa hymyili hieman.

Hilkkaa ei ohut tekohymy lämmittänyt. Hän laski kutimen käsistään ja sanoi painokkaasti:

– Kuulepas nyt, miekkonen. Kaikkine vikoinesikin sinä olet kuitenkin elämäni mies, ja näin kun vanhoilla päivillä onnistuin semmoisen löytämään, en suostu siihen, että kupsahdat. En millään ilveellä.

– Joo joo, Aatos sanoi kuin nuhdeltu pikkupoika ja vältteli Hilkan katsetta. – Minä en lähde kulumallakaan, usko pois.

Aatos ei itsekään ollut tästä aivan vakuuttunut. Sydän muljahteli välillä ikävästi, otti pikaspurtteja ja unohti lyöntejä. Siitä hän ei ollut puhunut Hilkalle mitään.

Aatos nukkui yön levottomasti, mutta ei laittanut valoa yöpöydän lamppuun eikä noussut jaloittelemaan, sillä hän ei halunnut herättää vieressä nukkuvaa Hilkkaa.

Aamulla hän laahusti väsyneenä kylpyhuoneeseen ja avasi varovasti peilikaapin oven. Tällä kertaa siellä ei ollut mitään, tietenkään. Mikä vanha höpsö minä oikein olenkaan, mies sätti itseään. Mitään perhosia eikä tekstejä ole ollutkaan.

Aatos hoiti aamutoimensa ja joi Hilkan kanssa kahvit ennen töihin lähtöään. Kun mies oli takki päällä ovella menossa, Hilkka huikkasi perään:

– Tykkään sinusta, höppänä.

– Samoin, Aatos sanoi. – Ainakin se höppänän osalta.

– Voi pöljä, Hilkka jäi päivittelemään keittiöön, kun Aatos käveli autolleen ja käynnisti sen. Hän ajoi tuttuja katuja, kiroili mielessään radiotoimittajien jutuille ja skannasi vielä pimeitä katuja harjaantuneella katseella. Koskaan ei voinut tietää, mitä eteen saattoi tulla. Silmät täytyi pitää aina auki.

Jokin kutitti Aatosta niskasta ja hän haroi sitä kädellään. Kun hän palautti kätensä vaihdekepille, kädessä oli liiskaantunut perhonen. Ruskea ja karvainen.

Hallakehrääjä.

Aatos ravisti sen irti kädestään. Samassa takapenkiltä lehahti usean perhosen parvi, jotka räpiköivät Aatoksen pään ympärillä. Hän huitoi niitä pois kasvojensa edestä, mutta niitä tulvahti koko ajan lisää auton takaosasta. Pian pienet räpyttelevät siivet täyttivät koko tuulilasin.

Aatos pysäytti auton jarrut kirskuen. Hän nousi autosta ja avasi kaikki ovet.

– Helvettiin sieltä, pois autostani! Aatos huusi ja huiski siivekkäitä tiehensä. Pyöräilevä nainen pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi, oliko kaikki kunnossa.

– Joo, ei tässä mitään, Aatos sanoi. – Ajoin vain perhoset pois.

Nainen katsoi Aatosta suurin silmin.

– En näe mitään perhosia, hän sanoi hitaasti ja jatkoi sitten matkaansa.

Aatos kumartui katsomaan autoon. Yhtään perhosta ei näkynyt.

Kaksitoista päivää aiemmin

Olen jo vähän kyllästynyt häneen. Koko projekti on työläs, likainen ja ällöttävä. Olisi helpointa vain hoitaa hänet hengiltä kertaiskulla, raahata pois yön pimeydessä ja siivota paikat. Mutta silloin tämä ei enää olisi sinulle osoitettu. Ei, silloin idea vesittyisi. Se olisi kuin kukkakimppu, josta tuuli vie terälehdet ennen kuin sen ehtii ojentaa päivänsankarille. Tai kuin perhonen joka ei pääse perille ilman siipiään.

Olen päättänyt jatkaa projektia, en aio luovuttaa pienten vastoinkäymisten edessä. Niitä on kyllä riittänyt. Jatkuvasti joudun paikkailemaan häntä sekä pakottaa syömään ja juomaan. Mutta ihan pahimmaksi riesaksi on muodostunut yhteydenpito hänen läheisiinsä. En ole mikään kirjoittajatyyppi ja joudun jatkuvasti selailemaan vanhoja viestejä, että osaisin vastata ihmisille tavalla, joka ei herättäisi epäilyksiä. Tympeintä on lukea hänen ystäviensä luokattoman huonoja vitsejä. Jos jotain inhoan enemmän kuin elävien kirjoissa roikkuvia raatoja kellarissani, niin huonoja vitsejä. Mutta on siinä jokin mukava twisti, että he härskisti vitsailevat kuolevalle ystävälleen. Siinä on tosiaan jotain mukavasti kutkuttavaa. Siltä osin tämä kosto on suloinen.

Hänen puhelimensa kilahtaa. Jälleen viesti Roopelta.

On se nyt kumma, ettei tyyppiä saa edes kaljalle enää nykyään, luen näytöltä. Roope vaikuttaa erityisen janoiselta kaverilta. Vastaan vain typerällä tuoppi-emojilla. Se sopisi hänenkin tyyliinsä, olen varma siitä.

Lievä onttous kuitenkin kaivertaa minua. Oma puhelimeni pysyy hiljaa. Kukaan ei tunnu kaipaavan minua. Kukaan ei pyydä kaljalle eikä mihinkään muuallekaan. Jos joku soittaisi, voisin pyytää apua.

Entä jos minä soittaisin jollekin? Otan kännykkäni ja selaan yhteystietoja läpi. Viisi nimeä, joista kaksi on kuollut, on nopeasti käyty läpi. Niihin kolmeen elävään on mennyt välit.

Voisin soittaa jollekin työpaikallani, mutta tajuan heti, ettei siinä olisi mitään järkeä.

Hymyilen, kun näen hätänumeropainikkeen näytöllä. Painan sitä, ja jokin ailahtaa sisälläni, kun kuulen ystävällisen äänen vastaavan. Ennen kaikkea ne kolme sanaa.

Miten voin auttaa?

Kyyneleet nousevat silmiini, kun kuuntelen hänen tasaista, varmaa ääntään, joka toistelee: Kuka siellä? Kerrotko nimesi? Mikä hätänä?

Sitten säikähdän, kun tajuan, että he voivat paikantaa puhelun.

– Anteeksi, väärä numero, sanon nopeasti ja suljen puhelun.

Lysähdän lattialle, suljen silmäni ja kuuntelen ääntä päässäni. Se on hälytyskeskuksen naisen lempeä ääni.

Miten voin auttaa?