Hallakehrääjä 4/8 – Avun kesädekkari 2023

Kuulusteluhuoneen nurkassa seisoi vanha tuuletin mykkänä, sen palveluja ei näillä keleillä tarvittu. Maijaa vastapäätä istuva Hallakehrääjänä tunnettu Kaarlo Kaarresuo istui lähes yhtä mykkänä ja tuijotti häntä kuulustelevaa ja ystävällisesti hymyilevää naista haastavasti.

Kaarresuo tiesi, mihin tällä pyrittiin. Häntä yritettiin saada avautumaan, mutta siihen hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta. Hän voisi kyllä auttaa tutkinnassa, siihen hän oli antanut suostumuksensa Kiviluodon kanssa käymässään puhelussa, mutta hän ei alkaisi ruotimaan omaa murhataustaansa pohjamutiaan myöten. Hän oli käynyt sen kaiken läpi rankimman kautta, kärsinyt tuomionsa, istunut terapiansa ja löytänyt jonkinlaisen rauhan. Jotkut sanoivat, että hän oli varmasti löytänyt Jumalan, ja saattoihan se olla totta. Ehkä Jumala toimi näin.

– Missä Kiviluoto on? Kaarresuo kysyi, vaikka tiesi vastauksen.

– Hän seuraa kuulustelua, Maija vastasi ja katsahti peiliseinään, jonka takana Kiviluoto seisoi.

– Niinpä tietysti. No mitä te minusta haluatte? Joku pölkkypää lähtenyt matkimaan meikäläisen vanhoja syntejä, niinkö?

Maija katsoi miestä ärsyyntyneenä. Tämä ei näyttänyt yhtä hirveältä kuin sarjamurhiensa ja pidätyksensä aikaisissa lehtikuvissa, vaan hänellä oli suorastaan siisti olemus, mutta hänen käytöksensä oli ylimielistä ja kuvottavaa. Kaarlo Kaarresuo oli niitä miehiä, jotka Maija olisi halunnut kiertää kaukaa. Häntä suorastaan kuvotti koko mies. Hän yritti peittää puistatuksensa ja silmäili valmistelemaansa kuulustelurunkoa.

– Missä te olitte syyskuun neljännentoista ja yhdeksännentoista päivän välillä?

– Jaahans. Teillä ei siis ole vielä edes kuolinaika tiedossa, Kaarresuo vastasi ivallisesti. – Mutta ystävällisenä miehenä voin tietysti vastata. Aamuyöstä olin kalassa, päivän ajoin kalaa lähiyrittäjille, illalla kotona. Joka päivä, lauantainakin.

– Keille lähiyrittäjille?

– Ruokakauppiaille, ravintoloille. Se parisi Kiviluoto on ollut jo kaikkiin yhteydessä ja saanut lausunnon. Kaiken järjen mukaan on tiedottanut sinua.

– Mistä sinä sen tiedät? Maija kysyi, vaikka tiedosti, ettei tämän miehen leikkeihin olisi pitänyt lähteä mukaan.

– Ne yrittäjät soittelivat meikäläiselle, että mihin nyt olen sotkeutunut, kun Helsingin rikospoliisista kysellään. Niin vai sitäkö tarkoitat, että mistä tiedän hänen antaneen lausunnon sinulle? Siitä, että Kiviluoto ei jätä asioita puolitiehen. Satun tietämään omakohtaisesti.

Maija suipisti suutaan, vältti katsomasta miestä silmiin ja yritti pitää uskottavuutensa. Mieshän piti häntä pilkkanaan. Maija näki sielunsa silmin, miten Aatos pyöritteli päätään lasin takana.

– Voiko joku vahvistaa sinun olleen kotonasi iltaisin? Maija kysyi.

– Kyllä voi, naisystäväni. Ja jokainen Suomen karttaa tunteva ymmärtää, että en ole voinut työpäivieni välissä käydä Kilpisjärveltä täällä Helsingissä nakkaamassa jotakuta hengiltä.

Pieni puna nousi tahattomasti Maijan kasvoille. Hän ei pystynyt itsekään sanomaan, oliko se enemmän noloudesta vai ärsyyntymisestä johtuvaa.

– Niin, tulee vaan mieleen kaikenlaista, Maija sanoi tiukasti. – Että hän on pohjoisesta, olet tehnyt surman siellä ja laittanut jonkun muun hommaksi kuljetuksen tänne etelään. Nämä niin sanotut alibisi eivät vakuuta minua millään tasolla.

Kaarlo Kaarresuo rämähti ilkeään nauruun.

– Ei vakuuta? No tunne on molemminpuolinen, neitiseni. Haluan puhua Kiviluodolle.

– Sinä et ole minkäänlaisessa asemassa esittämään toiveitasi, Maija sihisi hampaidensa välistä.

– Ai katsos, pikku poliisineiti alkaa lämmetä. Ei mitään, ei mitään, tykkään kyllä kuumista mimmeistä.

Maija paiskasi läppärinsä kannen kiinni, nousi ja asteli rivakasti huoneesta pois. Kaarlo Kaarresuo asetti kätensä puuhkaan ja loi haastavan katseen peiliseinään.

– Kiviluoto, jos haluat, että tästä tulee jotain, niin astuhan estradille. Voin kyllä auttaa tässä jutussa, mutta minun pitää ensin olla täysin varma, että te ette epäile minua.

Kiviluoto siirtyi vastahakoisesti kuulusteluhuoneen puolelle. Matkalla hän nyökkäsi hyväksyvästi kiukusta pihisevän Maijan suuntaan.

– Älä harmittele, ihan hyvin meni. Hän vain on hankala, osaa mennä ihon alle. Minä menen sinne nyt. Mene sinä valvomon puolelle.

Kaarresuo hymyili leveästi, kun Kiviluoto istui häntä vastapäätä.

– Hauska tappaa vanha tuttu, Kaarresuo sanoi ja nauroi typerälle vitsilleen.

– Noista sanoista ei pidä paikkaansa kuin yksi. Vanha. Sitä me molemmat ollaan, Aatos sanoi ja katsoi harmaantunutta miestä silmiin. – Homman nimi on nyt tämä. Emme voi jakaa sinulle kaikkia tutkinnan yksityiskohtia, joten lähdemme vähän hakuammunnalla.

– Sitähän tuo teikäläisten homma on tainnut aina olla.

– En käsittääkseni kysynyt mielipidettäsi, Aatos vastasi tiukasti. – Ja jos tässä lähdetään toistemme töitä arvioimaan, niin rehellisesti sanoen – en tiedä, kumpi haisee pahemmin, ruumiit vai kalat.

– En muistanutkaan, että olet näin hauska mies, Kiviluoto.

– Edelleenkään, hauska ei sovi meistä kumpaankaan.

– Otahan ihan rauhassa, kuomaseni. Ihan oikeasti olen valmis auttamaan. Minä en tätä murhaa tehnyt, sen vannon. Joku yrittää vain pistää sen minun nimiini.

– Niin, siitä päästäänkin ensimmäiseen kysymykseen. Tuleeko mieleesi ketään, joka haluaisi sysätä tämän niskoillesi? Aatos kysyi.

Kaarresuo remahti nauruun.

– Ai tuleeko mieleen ketään, no totta helvetissä tulee. Aika monella on jotain meikäläistä vastaan. Uhrien omaisilla ja vanhoilla rikoskumppaneilla, jotka tuli ilmiannettua. Nimilista on pitkä.

– Tee meille se lista, niin me tarkistamme heidän liikkeensä. Onko ketään ihan erityistä?

Leveä, irvokas hymy ilmaantui Kaarresuon kasvoille.

– On yksi, hyvin erityinen. Vanha rikoskaverini, jonka tyttären tapoin. Se oli vähän niin kuin vahinko, mutta eihän se häntä liikuttanut. Hän lähetti minulle vankilaankin uhkauskirjeitä. Että hän aikoo odottaa vapautumistani ja iskeä. Tehdä elämästäni mahdotonta.

– Ovatko nämä kirjeet tallessa?

– Ei. Vedin vessanpöntöstä alas. Pidin niitä ihan huuhaana. Mutta nyt… Nyt minä vain mietin, että onko se hullu toteuttanut sen.

– Ja nimi oli?

– Aune Ruokola.

– Ai nainen?

– Ja helvetin kylmäpäinen nainen onkin, saat nähdä. Satutettu nainen on pahinta, mitä tiedän.

Kolme viikkoa aiemmin

Hänen ilmeensä, kun otan puukon käteeni ja vedän ensimmäisen kevyen viillon, jää varmasti ikuisesti verkkokalvoilleni. Hän ei tosiaan ollut osannut odottaa sitä. Olin siis onnistunut tavoitteessani. Hän oli päässyt tilaan, jossa luotti minuun, ainakin jollain tasolla.

Teen vain pieniä viiltoja käsivarsiin, mutta hän on niistäkin kauhuissaan. Kun otan tikkausvälineeni esiin, hän katsoo minua kuin hullua. Tavallaan ymmärrettävää, mutta en pidä siitä. Minähän autan häntä, kursin hänen haavansa kasaan, ettei hän vuoda kuiviin.

Vielä tässä vaiheessa projektia.

Hän inisee ja ähkii, kun ompelen tikkejä eikä osoita ollenkaan kiitollisuutta. Joudun pidättelemään itseäni, etten tee hänestä loppua saman tien. Se vesittäisi koko idean, tietenkään en sorru sellaiseen.

Kun olen paikannut hänet, poistun yläkertaan hoitamaan kotiloitasi.

Aatos nousi sängystään ja ähkäisi, kun hänen takareidessään tuntui ikävä vihlaisu. Hän sujautti Reinot jalkoihinsa ja tassutteli haukotellen kylpyhuoneeseen. Hän teki tarpeensa silmät vielä puoliksi kiinni, veti pöntön ja pesi kätensä. Hän avasi peilikaapin oven ottaakseen hammasharjan ja tahnatuubin, ja joutui hieraisemaan unisia silmiään nähdessään, mitä oven sisäpuolella oli.

Punaiset kirjaimet kirkuivat ja pomppivat hänen silmissään.

Näitkö unta perhosista?

Aatos sulki oven, hengitti syvään ja avasi sen uudelleen. Teksti ei ollut kadonnut mihinkään, se ei ollut hänen kuvitelmaansa kuten kotilo kahvissa. Se oli totisinta totta. Ja tarkoitti vain yhtä asiaa. Hallakehrääjä, tai hänen matkijansa, oli ollut Aatoksen kotona. Sisällä. Kulkenut täällä, varmaan seurannut hänen nukkumistaan. Ja kirjoittanut tämän irvokkaan tekstin hänen kaapinoveensa.

Miksi?

Olivatko he Maijan kanssa aivan hakoteillä, kun ajattelivat matkijan haluavan kostoa Kaarlo Kaarresuolle? Ehkä hän halusikin kostoa Aatokselle?

Aatos selasi mielessään rikollisia, jotka hän oli vuosien varrella saattanut kiven taakse. Niitä oli melkoinen liuta. Oli mahdotonta alkaa edes arvailla, kuka se voisi olla.

Toisaalta, itse Kaarresuokin oli kaupungissa. Ehkä hän leikkii kanssani törkeämmällä tavalla kuin koskaan aiemmin, Aatos pohdiskeli. Tosin hän ei ollut täällä vielä silloin, kun perhonen ilmestyi oveen.

Aatos hinkkasi tekstin pois ja päätti unohtaa koko asian.

Asemalla Aatos laahusti työparinsa Maija Virtasen huoneen ovelle ja rykäisi kuuluvasti saadakseen tämän huomion.

– Ai, siinähän sinä olet, minä etsinkin sinua äsken, Maija sanoi. – Sain nimittäin Aune Ruokolan olinpaikasta tiedon.

– Olinpaikasta? Kai hänellä osoite on?

– No ei oikeastaan ole. Hän on koditon. Pyörii Kontulan aseman läheisyydessä.

– Ai, eikös se alue ole siistiytynyt aika paljon viime vuosina?

– Onhan se, mutta liikkuu niitä kodittomia vähän kaikkialla.

– Se on kyllä uskomatonta, että vielä nyky-Suomessa voi joutua kadulle.

– Mitä ihmeellistä siinä on? Ei tämä ole sellainen lintukoto kuin annetaan ymmärtää. Sitä paitsi aina on ihmisiä, jotka jostain syystä putoavat kaikkien tukiverkkojen ulkopuolelle. Niin se vaan menee.

Aatos ja Maija uppoutuivat pitkään ja polveilevaan keskusteluun nyky-yhteiskunnan tilasta matkalla Kontulaan. Maija oli yllättynyt, että Aatos malttoi keskustella asiallisesti eikä katkaissut jutustelua kuivilla kommenteillaan eikä toisaalta pistänyt ihan vitsiksi, kuten hänellä joskus oli tapana.

Aatos parkkeerasi suurieleisesti keskelle pientä asema-aukiota ja nousi vaivalloisesti autosta.

– Ihan oikeasti? Tähänkö ajattelit tämän jättää? Maija tivasi.

– Miksikäs en. Vetoan huonoihin jalkoihin, Aatos sanoi, lukitsi ovet ja lähti päättäväisesti tutkimaan ympäristöä.

Maija käveli hänen perässään ja mutisi itsekseen:

– Pikemminkin vikaa taitaa olla päässä.

– Niin mitä sanoit? Aatos kysyi, vaikka oli kuullut kommentin. Hänen kuulossaan, ihme kyllä, ei ollut mitään vikaa.

– En mitään, Maija vastasi ja kiinnitti samassa huomiota pieneen rähjäisen näköiseen porukkaan, joka nojaili aseman seinään. – Käydäänpä heiltä kysymässä, tuntevatko Aunea.

He lähestyivät porukkaa, josta levisi imelä vanhan viinan ja vaatteisiin kuivuneen pissan haju. Yksi heistä nosti heti kätensä tervehdykseen poliisit nähdessään.

– Mikäs se virkavallan saa paikalle? Ei me olla mitään tehty.

– Ette niin, ette niin. Etsimme Aune Ruokolaa, satutteko tuntemaan?

– Voi saatana, eipähän ilman. Mihinkä soppaan se on nyt joutunut?

– Se ei ole teidän asianne. Tunnet siis hänet?

– No perkele tietysti tunnen. Se ei vaan enää ole tuntevinaan meikäläistä. Särjin katsos sen sydämen, tämmöinen hurmuri kun olen ihan luonnostani, mies selitti likainen tukka pystyssä kaikkiin ilmansuuntiin ja sai pienen hymynkareen Maijan ja Aatoksen kasvoille. Miehestä ei ensimmäisenä tullut mielleyhtymä hurmuriin tai sydäntensärkijään.

– Tiedätkö, missä tämä entinen armaasi mahtaa olla nyt?

– Tuollahan se on aseman takana roskiksia tonkimassa. Tai oli ainakin vielä äsken.

– Kiitoksia. Hyvää päivän jatkoa.

– Päivän jatkoja, juu! Pysykää kaidalla tiellä! itseään hurmurina pitävä mies huuteli vielä heidän peräänsä.

Aatos ja Maija kulkivat asema­rakennuksen läpi sen toiselle puolelle ja näkivät naisen hahmon roskalaatikoiden luona. Nainen oli vavahduttava näky jopa kaiken kokeneille poliiseille. Hänen hento ja heiveröinen vartalonsa oli kumartuneena roskalaatikkoon ja kätensä kahmoivat sen sisältöä tottuneesti. Kun Aatos ja Maija pysähtyivät hänen taakseen, hän nosti pussin pilaantuneita hedelmiä roskiksesta ja heitti sen kärryyn, jossa näytti olevan hänen koko omaisuutensa. Kärry näytti vanhalta ostoskärryltä, joka lenkotti kolmen pyörän varassa.

Nainen kääntyi heihin päin, huokaisi syvään ja sanoi:

– Ei täällä oikein ole enää mitään teille.

– Anteeksi, oletteko te Aune Ruokola?

Nainen säpsähti hieman, oikaisi kumaraa ryhtiään ja sanoi:

– Riippuu siitä, kuka kysyy.