
Hallakehrääjä 3/8 – Avun kesädekkari 2023
Komisario Aatos Kiviluoto ei aio paljastaa kellekään, että hänen kotioveensa oli jätetty hallakehrääjä. Mutta onko asialla vapautettu rikollinen Kaarlo Kaarresuo vai copycat?
Avainnippu putosi Aatoksen kädestä, kun hän tuijotti oveensa kiinnitettyä perhosta hämmentyneenä ja järkyttyneenä. Hän tunsi tutun pelon kuhisevan sisällään. Kuka ikinä olikaan surmannut Uutelan uhrin, oli hän sitten tunnettu sarjamurhaaja Kaarresuo tai tämän matkija, hän tiesi, missä Aatos asui. Ja hän kantoi henkilökohtaista kaunaa Aatosta kohtaan. Vanha, äskettäin vapautunut sarjamurhaaja, joka tunnettiin Hallakehrääjänä, oli tietenkin vahvin ehdokas, siitä ei päässyt yli eikä ympäri, vaikka Aatos oli toivonut jo sulkeneensa sen luvun elämässään.
Aatos kuuli askeleita takaansa ja tutun iloisen äänen:
– Mikä sinulla on? Oletko taas tehnyt liikaa töitä? Minähän olen sanonut sen sata kertaa, että ellet lopeta noita hommia, ne lopettavat sinut, Hilkka nuhteli Aatosta tuttuun lempeään tapaansa.
Hilkka kumartui noukkimaan avaimet maasta, avasi oven ja ihmetteli, kun Aatos ei liikahtanut mihinkään. Hän katsoi miestä huolissaan ja talutti tämän sisälle kiinnittämättä mitään huomiota perhoseen ovenkahvassa.
Hilkka laittoi kahvin tippumaan ja jutteli niitä näitä saadakseen Aatoksen ennalleen. Hän mietti, että mies pitäisi viedä lääkäriin, mutta tajusi nopeasti, ettei saisi miestä vastaanotolle kilon palasinakaan. Ehkä hän vain odottelisi Aatoksen eläköitymistä ja seuraisi sitten rauhassa, toipuisiko mies levossa vai oliko kyse sairaudesta.
Aatos haki hallakehrääjän ovenkahvasta ja pudotti sen vaivihkaa roskakoriin.
Hilkka myönsi itselleen, että hän oli hieman ylihuolehtivaa sorttia, ja siitä Aatoskin jaksoi häntä muistutella. Toisaalta, missä Aatos nyt olisi, jos hän ei olisi huolehtinut leskeksi jääneestä naapuristaan?
Hilkan puuhaillessa keittiössä Aatos haki hallakehrääjän ovenkahvasta ja pudotti sen vaivihkaa roskakoriin. Omatunto koputti itsepintaisesti, mutta Aatoksella ei ollut aikomustakaan kuunnella sitä. Hän oli kokenut rikoskomisario ja tiesi tasan tarkkaan tekevänsä virkavirheen heittäessään todistusaineistoa pois, mutta hän tiesi myös sen, että jos heidän tiiminsä saisi tästä vihiä, hän joutuisi erityissuojelukseen ja muuttamaan kotoaan tilapäisesti pois. Ja mihin sitä ihminen kotoaan lähtisi? Hän kyllä tiesi, miten toimisi asian suhteen. Kaikki järjestyisi parhain päin.
Aatos joi Hilkan kanssa kahvia ajatuksiinsa vaipuneena ja muisti vasta illalla sängyssä, että hän oli aika päivää sitten kieltänyt itseltään iltakahvit. Ne valvottivat, närästivät ja pukkasivat yöhikeä jopa tavallista enemmän. Aatos pyöri sängyssään ja oli tyytyväinen, että Hilkka oli mennyt omaan taloonsa yöksi, tässä sängyssä nainen ei olisi saanut nukuttua silmällistäkään.
Lopulta Aatos nousi istumaan ja laittoi lukulampun päälle. Hän asetteli tyynyt sängynpäätyä vasten ja rillit nenälleen. Yöpöydän kirja oli ollut kesken viimeiset puolitoista vuotta. Aatos luki silmät sirrillään takakannesta, mistä kirjassa mahtoi olla kyse ja yritti jatkaa lukemista. Rivit tuntuivat kuitenkin hyppivän silmissä, kirjaimet sulavan kuin kellot Dalin maalauksessa. Niistä muodostui musta läiskä keskelle kirjan aukeamaa.
Kaarlo Kaarresuon ilkeästi virnuilevat kasvot.

Viisi viikkoa aiemmin
Makaan lattialla kuin pelkkä perhosen vartalo, möykkynä ilman siipiä. Vaikka enhän minä vanki ole, hän on. Hänen vangitsemisensa kävi yllättävän helposti, ehkä siksi, että hän on niin yksinkertainen ja luottavainen, ehkä siksi, että olen tässä omassa elementissäni. Olen elementissäni, koska teen tätä sinulle.
Makaan tässä, koska minun pitää miettiä. Kaikki mitä aion hänelle tehdä on tarkasti dokumentoitu, mutta koko ajan tulee esiin asioita, joita en ollut osannut ennakoida. Esimerkiksi se, että hänen äitinsä laittaa viestiä ja kysyy, miksi ei ole kuulunut mitään. Minä käytin kännykkää hänen kasvojensa edessä saadakseni sen auki ja naputtelin hänen äidilleen viestin: On vähän kiireitä, kaikki ok. Palataan! Niin typerästä perusviestistä edes hänen äitinsä ei voisi epäillä mitään. Se minkä verran hänen persoonaansa olen joutunut tämän projektin tiimoilta tutustumaan, on saanut minut vakuuttuneeksi, että juuri sellaisia viestejä hänellä oli tapana lähetellä, eikä ainoastaan äidilleen. Pikainen viestien selaus vahvistaa käsitystäni.
Mietin pääni puhki, mitä kaikkea muuta saattaa tulla eteen. Katto, jota tuijotan, ei anna siihen vastauksia. Yritän vakuutella itselleni, että kaikki oleellinen on huomioitu. Tai ainakin ratkaistavissa kuten tämä viestiasia. Kaikki on kunnossa.
Nousen lattialta, venyttelen ja katson itseäni peilistä. Hymyilen. Kukaan ei voisi uskoa minun näköisestäni ihmisestä, että pidän vankia kotonani. Olen edustava, kohtelias ja siististi pukeutuva. Kukaan ei varmasti epäile mitään. Mutta pelkkä ulkonäkö ja käytös eivät riitä. Se vaatii myös sen, että käyttämieni työkalujen täytyy olla hiljaisia.
Sirkkeli tai moottorisaha olisivat käteviä ja nopeita, mutta ne eivät tulleet melun takia kuuloonkaan. Minulla on ihan kiitettävä hiljaisten työkalujen arsenaali; käsisaha, puukko, vasara, sakset, ruuvimeisseli ja taltta. Lisäksi minulla on nauloja, ruuveja, neuloja ja jopa tikkausvälineet. Nämä viimeksi mainitut on minulla vain varalta, en ole vielä päättänyt, tarvitsenko niitä. Tarkasta suunnitelmasta huolimatta jotain pitää aina jättää ex tempore -hurmion varaan.
Hänen kasvonsa täytyy säilyttää koskemattomina.
Minun täytyy päästä hänen puhelimelleen.
”Niin, miksi kukaan ei kaipaa häntä? Vaikka hän olisi elänyt millaisen elämän, kai hänelläkin on joku läheinen ollut, joka ihmettelee, mihin kaveri on joutunut.”
Aatos Kiviluoto haukotteli leveästi ja rapsutti partaansa. Maija Virtanen nosti läppärinsä neuvotteluhuoneen pöydälle ja istui päätypaikalle. Tekniset tutkijat Jani Kaasinen ja Pellervo Jalo hörppivät kahviaan ja odottivat, että voisivat esitellä huomioitaan ruumiin löytöpaikalta ja vertailla niitä Maijan ja Aatoksen kirjaamiin seikkoihin. Varsinaisia teknisen tutkinnan tuloksia ei ollut vielä saatavilla, mutta heillä oli tapana pitää tällainen briiffaus neljästään uuden tapauksen alkuvaiheessa ja heitellä ilmaan mahdollisia skenaarioita.
Ensin he kävivät paikan päällä otetut kuvat läpi.
– Epäilen, että tuo päänvamma on ollut kuolinsyy, Jani sanoi katsoessaan kuvaa uhrin päästä. – Mutta sen tietysti vahvistaa sitten kuolinsyytutkija.
– Näistä patologin ottamista vartalokuvista näkyy, miten paljon uhrilla on erilaisia vammoja eri puolilla kehoaan, eli kuolinsyy voi tosiaan olla joku muukin, Pellervo lisäsi.
– Erikoisinta on se, että osa haavoista on tikattu. Voi tietysti olla, että ne eivät liity surmaan millään tavalla, mutta tikeistä näkee, etteivät ne ole kyllä kovin vanhoja ompeleita. Joko uhri on elänyt hyvin vaarallista elämää viimeiset ajat tai ollut erityisen riskialtis tyyppi.
– Tästä päästäänkin siihen, että kuka ihme hän oikein oli, Aatos lausui verkkaisesti.
– Aiemmin kadonneeksi ilmoitetuista ei löydy ketään, joka hän voisi olla. Eikä uutta katoamisilmoitusta ole tullut.
– Niin, miksi kukaan ei kaipaa häntä? Vaikka hän olisi elänyt millaisen elämän, kai hänelläkin on joku läheinen ollut, joka ihmettelee, mihin kaveri on joutunut.
He kaikki katsoivat hiljaisina kuvia uhrista.
– DNA- ja sormenjälkitesteistä saattaa myöhemmin löytyä osumia. Tai hammaskartasta. Kai hän on joskus käynyt hammaslääkärissä.
– Todella erikoista tosiaan. Eikä hän kasvoiltaan vaikuta virkavallan tutulta, Aatos totesi.
– Et kai edes sinä tunne kaikkia Helsingin alamaailman tyyppejä, Pellervo naurahti kuivasti.
– Ei hän ole alamaailman tyyppejä, se on minusta ihan selkeää, Maija osallistui vihdoin keskusteluun. – Hänellä on melko siistit hiukset, hoidetut hampaat, normaali iho. Me kaikki tiedetään, miltä alamaailman tyypit yleensä näyttävät. Eivät tältä.
– Hänen henkilöllisyytensä ei selviä nyt tällä ihmettelyllä, pitää odottaa tuloksia. Ja luulen, että pian hänestä tulee katoamisilmoitus, sillä joku kaipaa häntä varmasti.
– Mutta Aatos, sinähän hoidit silloin aikoinaan Hallakehrääjän linnaan. Voisiko hän olla tämänkin takana?
– Voisi, Aatos vastasi. – Mutta voi olla olemattakin. Sain häneen jo tänä aamuna yhteyden, ja hän asuu nykyään Kilpisjärvellä. Hän lupasi tulla kuultavaksi huomenna, on jo matkalla tänne.
– Oliko hän ollut täällä viime aikoina?
– Se tässä outoa onkin. Ei. Hän on ollut Kilpisjärvellä koko ajan, ja hänellä on alibi usealta todistajalta. Naisystävältään, johon pitää ehkä suhtautua tietyllä varauksella, mutta myös työnantajaltaan ja työkavereiltaan.
– Käykö se muka nykyään töissä?
– Tuntuu käyvän. Kalastaa.
– Hänellä voi olla joku käsitys siitä, kuka mahdollinen copycat voisi olla. Tulee mieleen joku hänen vanha vihamiehensä, joka haluaa hänet uudelleen liemeen.
– Niin, en tiedä. En tosiaan tiedä. Mutta hänen jututtamisensa on ainoa asia, mitä tässä vaiheessa voidaan tehdä.
Aatos pudotti kynän kädestään pöydälle, nojautui tuolissaan taakse ja katsoi sälekaihtimien läpi ulos. Päivä oli yhtä harmaa kuin hänen ohimonsa, pilvet roikkuivat alhaalla, ensimmäiset pisarat tipahtivat ikkunaan. Hän kääntyi katsomaan muita ja levitti kätensä voimattomana.
– Ei tässä vaiheessa nyt muuta, Aatos sanoi ja nousi vaivalloisesti tuolistaan. Hän noitui kävellessään kahviautomaatin luo.
– Selkäkö sinulla on noin kipeä? Pellervo kysyi.
– Perkele, mikä kohta ei olisi? Mutta niinhän sitä sanotaan, että jos yli kuusikymppisenä ei mihinkään koske, sitä on kuollut, Aatos murjaisi, otti kupin ja asetti sen hanan alle. Pellervo ja Jani jatkoivat nauraen matkaansa omaan yksikköönsä. Maija jäi odottamaan, että Aatos saisi kahvinsa ja tarjosi tälle sokeria.
– Kyllä kiitos ja paljon, Aatos vastasi ja sekoitti muovilusikalla kahviaan. Hän seurasi, miten sokerinpalat sulivat kuumaan juomaan. Juuri hetki ennen kuin pala suli näkyvistä, se näytti perhosen kotilolta.
– Pääkin jo prakaa, Aatos mumisi itsekseen.
– Mitä? Maija kysyi ihmeissään.
– Sitä että työparisi on yksi helkkarin vanha höppänä.
– Huomattu on, Maija sanoi pilke silmäkulmassaan ja käveli työhuoneeseensa.
”Otahan ihan rauhallisesti. Sinulla on vielä paljon kestettävää edessäsi.”
Neljä viikkoa aiemmin
Hän on ollut luonani jo jonkun aikaa enkä ole tehnyt häneen viiltoakaan. En edes naarmua. Sekin on osa suunnitelmaani. Hänen pitää alkaa luottaa, että en aio vahingoittaa häntä. Vielä hän ei luota. Hänen katseensa vauhkoontuu joka kerta, kun menen hänen luokseen, ja hän yrittää epätoivoisesti ynistä jotain suukapulansa läpi. Niinä hetkinä minun tekee mieleni hoidella hänet siltä istumalta, mutta en tietenkään mene pilaamaan suunnitelmaani hänen takiaan. Hän on arvoton, mutta tällä teollani on arvo. Tämä tekoni on sinulle.
Kun otan hänen suukapulansa irti ruokaa ja juomaa varten, hän hokee:
– Ole kiltti, älä tee tätä, ole kiltti, en anna sinua ilmi, älä tee tätä.
Tietenkin teen tämän. Ei kai kukaan hullu aloita tällaista projektia viemättä sitä loppuun. Mutta hän on yksinkertainen, olen tiennyt sen alusta asti. Eihän hän muuten olisi joutunut koko tilanteeseen.
Ojennan hänelle lempeästi juomaa. Hän hotkii sen hetkessä. Syötän hänelle hyvää ruokaa, mitä järkeä minun olisi näännyttää hänet nälkään? Nälkiintyneenä hän ei olisi hyvissä voimissa sitten, kun pääsemme asiaan.
– Läheiseni varmasti jo kaipaavat minua. Ihmettelevät, missä olen. He voivat paikantaa kännykkäni ja etsiä minut.
Avaan hänen kännykkänsä taas kasvotunnistimen avulla ja laitan suukapulan nätisti takaisin paikoilleen. Menen Whatsappiin ja näytän hänelle muutamaa viestiketjua, joihin olen vastaillut. Hänen äidilleen, siskolleen ja jollekin Roopelle, joka oli kysellyt kaljalle.
Hänen silmänsä laajenevat kauhusta, kun se uppoaa hänen tajuntaansa, ettei kukaan osaisi kaivata häntä.
– Onneksi olet työtön, niin ei tarvitse keksiä selityksiä esimiehellesi.
Hän murisee kuin vihainen koira ja rimpuilee kettingeissään. Hän irvistää, kun ne hankaavat ihon ruvelle.
– Otahan ihan rauhallisesti. Sinulla on vielä paljon kestettävää edessäsi, sanon ja painan oven kiinni.