Hallakehrääjä 2/8 – Avun kesädekkari 2023

Poliisin tutkintanauha väpätti villisti mereltä puskevassa tuulessa. Rikoskomisario Aatos Kiviluoto seisoi työparinsa Maija Virtasen vierellä Uutelan kalliolla ja huokaili raskaasti.

– Uskomatonta, että Hallakehrääjä on palannut. Hän istui tuomionsa, vapautui joitakin vuosia sitten ja on elänyt nuhteettomasti. Siitä päätellen, ettei ole poliisin tielle osunut. Puhuvat, että hän tuli uskoon ja muutti jonnekin pohjoiseen. Luulen, että oli pakkokin, ei siis tulla uskoon vaan muuttaa, täällä nimittäin kaikki tunnistivat hänen kasvonsa.

– Miksi hän tekisi kaiken uudestaan?

– Kah, sanopa se. Kuka näitä hulluja käsittää.

– Voihan se olla myös copycat, Maija ehdotti varovasti.

– Se se vasta hullua olisi, Aatos puuskahti. – Ihan saatanan hullua kopioida toisen tekemä rikos. Ettei nyt perkele omia keksi.

Aatos kiroili aikansa, sitten he palasivat ruumiin luokse ja tarkastelivat sitä uusin silmin.

– Kasvot ovat koskemattomat, Aatos sanoi jo rauhoittuneena. – Sekin viittaa Hallakehrääjään. Hän ei koskaan vahingoittanut uhriensa kasvoja.

– Miksiköhän?

– Sen kun tietäisi niin saattaisi tietää paljon muutakin, Aatos toisti vakiovastauksensa, joka sopi tilanteeseen kuin tilanteeseen.

– Katso noita kämmeniä, osa haavoista on selvästi vanhoja, osa on tikattukin, Maija sanoi.

– Se voi olla sattumaa, mutta Hallakehrääjällä oli juuri tuo tyyli. Se piti uhriaan vankina, kidutti vähitellen, välillä paikkaili vammoja. Kuten sanoin, umpihullu.

– Mikä Hallakehrääjän oikea nimi oli?

– Se oli tuo, odotas nyt. Perkele kun muisti pätkii. Se oli tämä, tämä… Niin, Kaarlo Kaarresuo.

– Oliko hänen uhreillaan jotain yhteistä? Tarkoitan vain, että millä perusteella hän valitsi uhrinsa? Yleensähän sarjamurhaajilla on jokin syy teoilleen.

– Itse ne sepittävät syynsä. Mutta joo, sen uhrit olivat rikoksentekijöitä, jotka eivät olleet joutuneet rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan.

– Hän oli siis oman elämänsä oikeudenjakelija.

– Kuoleman jakelija paremminkin, Aatos totesi, käänsi katseensa heitä lähestyvään teknisen tutkinnan parivaljakkoon ja nosti kätensä tervehdykseen.

Aatos oli tehnyt jo vuosia yhteistyötä Jani Kaasisen ja Pellervo Jalon kanssa, ja se oli toiminut aina saumattomasti. Heillä oli keskenään aika hurttia huumoria, jota vastikään kuvioihin tullut Maija ei jaksanut aina ymmärtää, mutta naureskeli heidän jutuilleen, ettei vaikuttaisi tosikolta. Tämä oli siitä erikoinen ala, että työt pyörivät vakavien rikosten ympärillä, mutta jutut olivat ala-arvoisen kevyitä. Tekninen tutkija Jani Kaasinen oli erityisen ansioitunut niiden viljelemisessä, hänen työparinsa Pellervo Jalo oli ehkä hieman hillitympi, mutta hymyili aina vinosti Janin vitseille ja pyöritteli päätään. Vain Aatos hohotti niille täydestä sydämestään.

– Sitten kun ei Kaasisen vitsit enää naurata, pitää lähteä näistä hommista, Aatos usein toisteli.

Maija briiffasi kaksikolle seikat, jotka he olivat ensisilmäyksellä pistäneet merkille, ja ohjasi heidät ruumiin luo.

– Ensin tämä vaikutti ihan satunnaisen tappelun uhrilta, mutta sitten meille heräsi epäilys, että kyseessä voisikin olla Hallakehrääjä.

– Niin siis minulle heräsi epäilys, Aatos korjasi. – Maija-tyttönen ei lienee ollut edes syntynyt silloin kun Kaarresuo kuohutti koko Suomea.

Maija vilkaisi tympääntyneenä Aatosta, Jani ja Pellervo katselivat kenkiinsä noloina Aatoksen puolesta.

– Helkkari vieköön, Kiviluoto! Ei enää tuota iänikuista ikärasismia, Jani sanoi ja alkoi tarkastella uhria. – Mikä tässä muistuttaa Hallakehrääjän murhia? hän kysyi hieman ihmetellen, koska ei huomannut mitään siihen viittaavaa.

– Ne perhoset… Paikalle sattunut nuoripari oli nähnyt, että sieltä nousi valtava perhosparvi.

– Mistä?

– Lehtien alta. Ihan kuin niitä olisi tuotu sinne sadoittain. Sain niistä yhden pyydystettyä käteeni. Se oli hallakehrääjä.

– Niin, ei kai paljon muita perhosia enää tähän aikaan lentele. Mutta en tiedä, eikös Kaarresuo ole istumassa tuomiotaan?

– Ei enää, vapautui muutamia vuosia sitten, tietääkseni.

– Voi saatana, miksi se lähtisi tähän rumbaan uudelleen? Kun voisi elää melko normaalin loppuelämän? En tiedä, en lähtisi kyllä pelkkien perhosten perusteella väittämään, että kyseessä on hän.

– Katso kasvoja.

– Mitä niistä?

– Niissä ei ole naarmuakaan. Hänet pitää tietysti tutkia tarkemmin ja saada oikeuslääkärin lausunto, mutta näyttäisi, että lähes kaikkialla muualla on haavoja ja vammoja.

– Niin, olikos sekin Kaarresuon tyyli?

Aatos nyökkäsi vastaukseksi.

– Joo no pidetään se mielessä yhtenä mahdollisuutena, Jani sanoi ja vilkuili ympäristöä. – Tästä ei varmaan mitään jälkiä löytynyt?

– No ei oikeastaan. Varvikko on joistain kohdin taittunut, mutta siitä ei kyllä kengänpohjavaloksia ainakaan saada. Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että uhri on kannettu tänne, ei tuotu mereltä.

– Niin, eipä tuohon liuskekalliolle oikein venettä saisi kiinnitettyä, Pellervo sanoi mietteliäänä. – No me nyt tehdään tähän alueelle kunnon haravointi ja otetaan kuvat. Otitteko te jo joitain kuvia?

– Joo minä otin, Maija vastasi. – Mutta ottakaa te viralliset kuvat, katsotaan ne sitten yhdessä läpi.

– Me tästä lähdetään asemalle, Aatos tuumasi. – Pitää selvittää nyt ihan ensi töiksemme sen Kaarresuon liikkeet viime päivinä.

– Älä nyt juutu liikaa siihen ajatukseen, että se on hän, Pellervo varoitteli. – Tai jos on, niin häntä et kyllä enää tavoita, se on jossain paratiisisaarilla jo.

– Kiitos kannustuksesta, Aatos irvaili. – Auto on muuten tulossa sitten hakemaan ruumista, kunhan ilmoitatte sinne, kun olette valmiita.

Aatos ja Maija palasivat kylmän ja matalalta paistavan auringon saattelemana autolle.

Kuusi viikkoa aiemmin:

Hetket ovat kuin perhosen siiveniskuja; hauraita ja ohi silmänräpäyksessä. Niin sinä aina sanoit. Minusta se kuulostaa turhan runolliselta. Hetket nyt vain tulevat ja menevät, ja niistä koostuu koko tämä vittumainen härdelli, jota jotkut nimittävät elämäksi.

Elämä.

Se on itse asiassa juuri sopivan ruma sana kuvaamaan tätä kaikkea.

Hetket kanssasi ovat kasvaneet alleni kuin juurakko joka pitää minua pystyssä.

Kävelen hitain ja jäykin askelin työhuoneeseesi. Pitkästä aikaa pysähdyn katselemaan seinää peittävää keräilykokoelmaasi. Se on niin upea. Jokainen yksilö aseteltu nuppineuloilla siivet kauniisti auki.

Vieri vieressä olevien satojen siipien kuvioinnit muodostavat värikkään mosaiikin, joka salpaa henkeni. Se on viesti sinulta. Sinä yrität sanoa, että kaikki on kaunista, kaikki on hyvin. Mutta mikään ei ole, ei enää kuolemasi jälkeen. Sitähän sinä et voi tietää.

Astun toukkakaapin luo ja katselen lamppujen alla köllöttäviä pienokaisia. Minä hoidan niitä nyt, kun sinua ei enää ole. Hän ei tunnu välittävän niistä. Se nostaa minussa vihaa, mutta en näytä sitä hänelle. Hän vielä näkee, miten merkityksellisiä hallakehrääjät ovat. Ne ovat osa hänen kohtaloaan. Meidän kohtaloamme.

Minä olen jalostanut sanontaasi. Hetket ovat kuin perhosen siiveniskuja; hauraita ja ohi silmänräpäyksessä. Ne iskevät kovaa, muuttavat ihmisen elämän ja tap­pavat.

Rikoskomisario Aatos Kiviluoto täytti kiroillen viimeisimmät tiedot työseurantajärjestelmään, sulki koneensa ja raahautui pois asemalta. Hänen työparinsa Maija Virtanen oli avannut esi­tutkinnan Uutelan surmasta ja kirjannut heidän ensim­mäiset huomionsa esitutkintamateriaaliin. Hän oli hyväksyttänyt sen Aatoksella, ja he olivat yhdessä käyneet vielä läpi mahdollisia skenaarioita, miten uhri oli päätynyt Uutelaan.

Aatos ajoi kotiinsa Vesalaan hiljaisessa autossa, sillä radio oli tuttuun tapaansa suoltanut hölynpölyä tai sietämätöntä rimputusta, ja hän oli sulkenut sen heti alkumetreillä. Yksityiskohdat ruumiin löytöpaikalta palasivat hänen mieleensä elävinä kuvina. Hän tarkasteli jokaista erikseen kuin valokuvaa ja pinnisteli huomatakseen jotain, mitä ei paikan päällä ollut laittanut merkille.

Hän oli varma, että jotain oleellista oli jäänyt huomaamatta, niin kävi lähes aina. Hän kyllä luotti, että tekniset tutkijat Jani Kaasinen ja Pellervo Jalo eivät jättäisi yhtäkään kiveä kääntämättä ja toisivat hänen eteensä nekin asiat, jotka häneltä itseltään oli mennyt ohi.

Aatos parkkeerasi vanhan omakotitalonsa edustalle ja käveli lonkkaansa pidellen etuovelle.

– Perkele kun ei paikat kestä, hän manasi itsekseen.

Naapurin Hilkka heilutti hänelle iloisesti kättään ja Aatos tervehti takaisin. Kun Aatoksen vaimo Pirkko oli menehtynyt sydäninfarktiin, Hilkka oli ottanut tehtäväkseen piristää surevaa leskeä. Hän oli tuonut kaalikääryleitä ja muusia, leiponut pullaa ja auttanut käytännön asioissa, esimerkiksi pyykinpesukoneen käyttö oli ollut Aatokselle kokonaan uusi haaste. Vähitellen Hilkka oli hilautunut kiinteäksi osaksi Aatoksen kotiarkea, niin usein hän kävi auttelemassa miestä.

Eräänä sateisena syysiltana Aatos huomasi istuvansa kotisohvallaan Hilkka vierellään ja katsovansa tämän kanssa rikossarjaa, joita ei yleensä sietänyt ollenkaan. Hilkka oli ottanut häntä kädestä ja nauranut:

– Me ollaan kuin vanha pariskunta.

Vanhaa pariskuntaa he tosiaan muistuttivat. Sanaharkkaa syntyi helposti, sillä molemmilla oli omat piintyneet tapansa ja jääräpäiset luonteensa. Osittain juuri jästipäisyydestään johtuen he asuivat eri taloissa. Kumpikaan ei ollut valmis luopumaan omastaan. Se olikin osoittautunut hyväksi ratkaisuksi, sillä he pääsivät aina omaan rauhaansa, kun toisen olemus tai mielipiteet alkoivat ärsyttää.

Ovella Aatos kaivoi kotiavaimet taskustaan, hän ähisi ja puhisi etsiessään nipusta oikeaa avainta.

Silloin hänen katseensa osui vanhaan puiseen ovenkahvaan. Kahvassa sinänsä ei ollut mitään erikoista, se oli jököttänyt siinä paikallaan talon rakentamisesta saakka eli pienen ikuisuuden. Outoa oli se, että siinä oli perhonen. Ruskea karvasiipinen perhonen. Se ei räpytellyt siipiään vaan oli aivan paikoillaan. Se oli kuollut ja aseteltu esille kuin keräilykansioon. Pienet nuppineulat lävistivät sen siivet ja pitivät sitä kiinni puisessa kahvassa. Se oli kuin väärään paikkaan eksynyt rintaneula.

Hallakehrääjä.