Ruumis vaikutti kuuluvan keski-ikäiselle miehelle, kaulalla näkyi ammottava avohaava – Lue ja kuuntele Hallakehrääjä, Avun kesädekkari 2023

Kuulas syyskuun aurinko, repussa viiniä ja patonkia, kuvaamaan pysähtelevä tyttöystävä. Siinä oli kaikki mitä Jari Lindgren tarvitsi. Meri kimalteli ja puski aaltojaan rantakallioita päin. Jari ihmetteli, miksi tuli niin harvoin retkeiltyä Uutelassa, vaikka hän asui Aurinkolahdessa. Hänen uusi tyttöystävänsä Lotta Vaara zoomasi keskittyneesti kamerallaan läheiselle luodolle, joka seisoi yksinäisenä aallokon keskellä. Kuvan otettuaan Lotta palasi Jarin luo ja hymyili leveästi.

– Täältä saa upeita kuvia. Etsitäänkö nuotiopaikka? Ei me varmaan palelluta tuolla kalliollakaan. Ajattele, kohta on lokakuu.

Jaria huvitti Lotan tapa puhua, hän suolsi aina kerralla monta eri asiaa, mikä johti siihen, ettei Jarin oikeastaan tarvinnut vastata kysymyksiin, joita väleissä vilahteli. Eikä Lotta loppuun päästyään välttämättä muistanut kysyneensä mitään. Lotta oli helppo ja mutkaton ihminen, ja sitä Jari arvosti edellisen suhteensa jälkeen.

He jatkoivat matkaansa, Lotta puhua pulputti iloisesti, hiljeni vain kuvatessaan.

– Ei me tarvita nuotiota, kun meillä on eväinä patonkia ja viinirypäleitä, Jari sanoi, kun he tulivat niemen päähän. – Tässä kallioilla on hyvä paikka.

Lotta kirmasi käppyräisten mäntyjen ja kitukasvuisten koivujen ohi kalliolle ja asettautui siihen mukavasti.

– Kallio on tajuttoman kylmä, Lotta päivitteli.

– No tietenkin, tähän aikaan vuodesta, Jari vastasi, otti repun selästään ja alkoi kaivaa eväitä esille. Hän avasi viinipullon, kaatoi siitä kahteen kertakäyttölasiin ja ojensi toisen laseista Lotalle.

– Syysretkelle! Lotta sanoi.

He kilistivät muovilasejaan ja ottivat kulaukset viiniä. Jari mursi patongista paloja ja leikkasi muoviveitsellä Camembertia päälle.

Auringonkilo heijastui merenpinnasta ja sai heidät siristämään silmiään.

– Ihan kuin olisi kesä, Lotta sanoi haaveilevasti.

– Paitsi että peffa paleltuu.

Lotta nauroi sydämensä pohjasta, mutta vakavoitui sitten.

– Haluaisin ehkä kirjoittaa kirjan, hän sanoi yhtäkkiä.

Jari purskahti tahtomattaan nauruun.

– Tiesitkö, että silloin pitää istua hiljaa paikallaan?

– Höh, pöljä, Lotta sanoi ja huiskaisi Jariin päin kädellään. Hän mietti hetken ja myönsi, ettei ehkä jaksaisi keskittyä kirjoittamiseen.

– Tai voisin sanella kirjan, niin kuin Lucinda Rileylla oli tapana tehdä.

– Joo se voisi olla sopivampi tapa, Jari totesi ja kaatoi lisää viiniä heidän laseihinsa. Hän kääntyi kyljelleen ja asetti pullon nojaamaan kallionkoloon. Samassa hän huomasi ihmisen loikoilemassa vänkkyräisten puiden varjossa.

Miksi kukaan värjöttelisi varjossa näin viileillä keleillä? Jari kysyi itseltään ja nosti lasin huulilleen, mutta ei voinut ottaa siitä kulausta. Kaikki ei ollut kunnossa. Hahmo makasi aivan liikkumatta.

Jari kompuroi pystyyn ja harppoi metsässä lojuvan ihmisen luo Lotan kysymystulvan saattelemana. Lotta nousi ylös ja katseli ihmeissään, mihin Jari oli rynnännyt. Varvikossa makaava ihminen sai hänet nostamaan käden suulleen.

– Onko se sammunut? hän huuteli Jarille, mutta tämä ei vastannut, vaan kyykistyi tutkimaan ihmistä tarkemmin.

Lotta seurasi perässä ja haukkoi henkeään nähdessään kalmankalpeat kasvot ja mustuneet huulet. Takin hihasta pilkottava sinertävä käsi näytti hänestä irvokkaalta kauhuelokuvan rekvisiitalta.

Ruumis vaikutti kuuluvan keski-ikäiselle miehelle, jonka tarkkaa ikää oli mahdoton arvioida. Kaulalla näkyi ammottava avohaava, takaraivosta oli vuotanut verta. Kämmenissä oli erilaisia ruhjeita ja pienempiä haavoja, joista osa oli tikattu.

Ruskeat ja kuivuneet syksyn lehdet olivat osittain peittäneet ruumiin. Ne alkoivat vavahdella kuin tuuli houkuttelisi niitä mukaansa. Niiden alta lehahti lentoon pieniä siivekkäitä, jotka muodostivat ruumiin ylle hetkeksi perhospilven. Sitten ne katosivat kallioille.

Lotta kavahti näkyä ja kuiskasi käheästi:

– Miten tähän aikaan voi olla vielä perhosia?

Jari tuijotti näkemäänsä sanattomana. Lopulta hän nousi ruumiin viereltä, ja he palasivat yhdessä leiripaikalleen. Lotta asteli levottomasti kalliolla ja hoki:

– Ei voi olla totta, ei voi olla totta.

Jari kaivoi kännykkänsä repun taskusta ja painoi hätä­puhelupainiketta näytön alalaidassa.

Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksikössä koko työikänsä palvellut rikoskomisario Aatos Kiviluoto selasi pöytäkalenteriaan ja tarkisti eläkkeellesiirtymispäivänsä. Jo toistamiseen tänään. Hän oli viimeisinä vuosina lykännyt eläköitymistä moneen otteeseen, mutta nyt hän alkoi olla valmis jättämään työtehtävänsä nuoremmille. Hän ei ehtinyt laskea jäljellä olevia päiviä, kun hänen puhelimensa vaati äänekkäästi huomiota. Aatos antoi kalenterin sivujen valua sormiensa välistä ja noukki kännykän verkkaisesti pöydältään. Hän näki näytöltä, että se oli hänen kollegansa ylikonstaapeli Joni Ikonen itäisestä poliisipiiristä.

– No Kiviluoto tässä, mitä nyt?

– Kuulostat siltä, että olet valmis eläkkeelle, Ikonen nauroi.

– Jaa sen kuulee jo äänestä.

– Lievästi sanottuna kyllä. Mutta meillä olisi teille keissi.

– Millainen tilanne siellä on?

– Uutelasta on löytynyt ruumis, näyttää kuulemma pahoinpidellyltä. Soittaja oli nimeltään Jari Lindgren. Hän lupasi odottaa, että virkavalta tulee paikalle.

– Jaahans, jaahans, eipähän ilman. Ei pääse ihminen täältä eläkkeelle kuin ruumiiden saattelemana, Aatos sadatteli.

– Mutta teikäläisen ikäluokka vielä sentään joskus pääsee, minun ikäisilläni ei ole siitäkään varmuutta, Ikonen hekotti.

– No onhan se mentävä, Aatos lopetti puhelun kysymättä tapauksesta sen tarkemmin. Hän näkisi tilanteen paikan päällä parhaiten, sen kokemus oli opettanut. ”Kokemus tuo varmuutta” olikin hänen lempisanontansa.

Hän nousi tuoliltaan ja laahusti raskain askelin työparinsa Maija Virtasen työhuoneeseen. Aatos Kiviluoto oli niitä miehiä, joka ei voinut tehdä ajatustyötä eikä oikeastaan muutakaan työparinsa läsnäollessa. Se oli vuosien varrella ärsyttänyt monia, mutta hänen uutta työpariaan Maijaa se ei tuntunut haittaavan. Maijakin oli melko hiljainen ja vaikutti nauttivan siitä, että heillä oli omat työhuoneensa. Tai ainakin Maija kunnioitti Aatoksen toivetta työrauhasta. Kentällä heidän yhteistyönsä oli kuitenkin sujunut saumattomasti.

Aatos hivuttautui puoliksi avonaisen oven rakoon ja rykäisi saadakseen konetta keskittyneesti naputtavan Maijan huomion.

– Meitä odottaa ruumis tuolla Uutelassa, joten mennäänhän, ettei se pitkästy kuoliaaksi.

Maija naurahti kuivasti mutta lyhyesti, hän oli jo niin tottunut Aatoksen vitseihin.

Autossa Aatos surffaili radiokanavalta toiselle, mutta sulki lopulta koko laitteen. Mies oli tehnyt työparilleen jo monta kertaa selväksi, mitkä asiat olivat menneet nykymaailmassa pieleen. Radiokanavat jotka suolsivat jonninjoutavaa jorinaa. Puhelinmyyjät jotka eivät antaneet puheenvuoroa, että voisi kohteliaasti kieltäytyä. Tosi-tv-sarjat, jotka saastuttivat sielun.

Maija Virtanen kuunteli aina samat litaniat huvittuneena hymyillen. Aatos muistutti niin paljon hänen jo edesmennyttä isäänsä. Joskus hänen äänensäkin kuulosti aivan samalta. Aatos oli ehkä astetta rasittavampi, mutta niin hellyttävän aidolla tavalla, ettei hänelle voinut hermostua. Maija oli ennen rikospoliisiksi kouluttautumistaan toiminut sairaanhoitajana vanhusten hoitokodissa, joten hänellä oli kokemusta ihmisistä, joilla oli sitä kuuluisaa iän tuomaa varmuutta tuoda puhkikuluneita mielipiteitään esiin. Joskus Maija jopa kaipasi aikoja vanhainkodissa. Siellä kaikki oli ollut niin aitoa ja luonnollista, kuolemakin. Hän epäili, että jos jatkaisi henkirikosten parissa eläkeikään asti, hänellä olisi enemmän valitettavaa kuin Aatoksella.

Maija yritti muodon vuoksi kysellä Uutelassa odottavan tapauksen yksityiskohtia, vaikka tiesi entuudestaan, mitä Aatos vastaisi.

– Paikan päällä sen näkee, mies totesi tuttuun tapaansa.

Maija hieroi hermostuksissaan ranteitaan ja vilkuili kelloaan moneen kertaan aivan kuin sieltä olisi voinut saada vastauksia.

Aatos ajoi Aurinkolahden asuinalueen läpi ja jatkoi Uutelantielle. Hän parkkeerasi auton pääopastekylttien kohdalle, jossa Jari Lindgren oli kättä heiluttaen heitä vastassa. Aatos nousi autosta lonkkiaan sadatellen.

– Perkele miten voi ihminen ennen aikojaan vanheta, Aatos mumisi itsekseen.

Maija kätteli Jaria, joka vaikutti hytisevän kylmästä, mutta levoton ja sekava puhe viittasi siihen, että hän tärisi järkytyksestä. Maija yritti kysellä häneltä rauhallisesti yksityiskohtia samalla kun he kävelivät vihrein nauhoin merkittyä reittiä kohti ruumiin löytöpaikkaa.

He erottivat jo matkan päästä naisen, joka asteli levottomasti ympäriinsä.

– Tässä on Lotta, tyttöystäväni, Jari esitteli poliisikaksikolle. – Me löysimme yhdessä sen ruumiin. Se on tuolla.

Maija käveli reippain askelin pienen metsäkaistaleen halki ruumiin luo. Aatos seurasi häntä kankeammin. Maija otti ensimmäiset kuvat ennen kuin edes kumartui tarkastelemaan ruumista. Aatos vilkaisi ruumista ja totesi nopealla vilkaisulla, että uhri oli todennäköisesti saanut surmassa tappelussa, hänellä oli niin paljon erilaisia ruhjeita.

– Mutta tällä paikalla se ei ole tapahtunut, hän sanoi puoliääneen ja vilkuili ympärilleen löytääkseen merkkejä siitä, että ruumis oli tuotu paikalle.

– Miten niin ei ole? Maija kysyi ja jatkoi kuvaamista.

– Tässä ei ole tarpeeksi verta. Veri on vuodatettu, ja uhri todennäköisesti menehtynytkin muualla. Kuollut ei valuta enää vertaan. Sitä paitsi kuka tulisi Uutelaan tappelemaan? Retkeilyreiteille? Ei täällä yleensä liiku epämääräisiä porukoita.

Maija ei sanonut mitään, mietti vain, että aika paljon päätelty suoralta kädeltä. Aatos tepasteli löytöpaikan ympäristössä ja puheli itsekseen. Sitten hän palasi ruumiin viereen ja tarkasteli tätä lähempää.

Maija siirtyi hänen tieltään ja meni vielä jututtamaan nuorta pariskuntaa. Jari ja Lotta näyttivät vielä tarkan paikan, jossa olivat leiriytyneinä, kun huomasivat ruumiin.

– Me vain istuskeltiin tässä, syötiin eväitä ja juteltiin kaikkea. Sitten huomasin, että joku makasi varvikossa. Ajattelin ensin, että se on sammunut sinne. Me mentiin katsomaan tarkemmin ja… Kuollut se oli.

– Ja te ette koskeneet ruumiiseen?

– Ei, ei me koskettu. Pulssia olisi ollut turha tunnustella, se oli niin mustunut jo.

– Ettekä mihinkään siinä ympärillä olevaan?

Jari ja Lotta katselivat hämmentyneinä Maijaa.

– Ei, ei tietenkään, sehän on vain metsää. Varvikkoa ja kuivia lehtiä.

– Niin, tuli vain mieleeni, koska niitä lehtiä oli siinä ruumiin vierellä kasassa, mutta ei niin paljon hänen päällään. Meidän on tutkinnallisista syistä tärkeää tietää kaikki yksityiskohdat. Pienetkin. Että jos olette siirtäneet lehtiä sivuun, uhrin takkiin on voinut jäädä teistä jälkiä. Teknisen tutkinnan olisi syytä tietää näistä, että voidaan poissulkea teidän jättämät jäljet mahdollisen tekijän jäljistä.

Jari ja Lotta pudistivat molemmat tiukasti päätään.

– Ei me koskettu ruumiiseen eikä lehtiin, Lotta sanoi vielä painokkaasti. – Mutta niitä lehtiä oli kyllä enemmän siinä ruumiin päällä, kun me mentiin sen luo.

– Mitä tarkoitat?

– Ne levisivät ja valuivat ruumiin päältä, kun valtava määrä perhosia lähti niiden alta lentoon.

Aatos linkutti samassa paikalle kädessään pieni ruskea siivekäs.

– Se on hallakehrääjä, hän sanoi ja katsoi Maijaa merkitsevästi kuin tämän olisi pitänyt ymmärtää siitä jotain.

Maija ohitti kommentin, kehotti nuoria palaamaan kotiinsa ja viritti poliisin tutkintanauhan puiden runkoihin ruumiin ympärille. Hän soitti teknisen tutkinnan paikalle ja palasi Aatoksen luo, joka seisoi kalliolla ja tuijotti ulapalle.

– Mitä ihmettä se sinun höpinäsi siitä hallakehrääjästä oli? Maija kysyi.

– Niin, sinä taidat olla niin nuori ettet muista. Se kohahdutti koko Suomea 90-luvun loppupuolella.

– Perhosetko?

– Tavallaan, Aatos virkkoi omaan arvoitukselliseen tyyliinsä. – Tarkemmin ottaen Hallakehrääjä. Sitä nimitystä se käytti itsestään.

– Siis kuka?

– Se sarjamurhaaja. Murhasi aina tähän aikaan vuodesta ja peitteli ruumiin hallakehrääjän kotiloihin.

Kaksi kuukautta aiemmin:

Etsin sinua hänestä. Tajuan sen. Eikä siinä ole edes mitään kummallista, etsinhän sinua kaikkialta muualtakin. Hän ei edes muistuta sinua ellei sitä lasketa, että hänellä on samanlainen keho. Kaksi jalkaa, kaksi kättä, pää ja keskivartalo. Eroa on vain se, että sinä mätänet haudassa ja hän elää.

Vielä toistaiseksi.

Hän kuolee kyllä, niinhän me kaikki, ja siihen asti yritän rakastaa häntä yhtä paljon kuin sinua rakastin. Johonkin minun on kaikki tämä rakkauteni upotettava tai se upottaa minut. Sydämeni on niin kipeä, että pelkään sen repeävän rinnassani. Teen arkisia asioita, laitan kahvin tippumaan, kastelen kukat ja imuroin. Kasvatan toukkia. Se saattaa näyttää ihan tavalliselta. Sisälläni hakkaava kipu ei näy, olen kehittynyt niin taitavaksi peittelijäksi. Se vaatii sisuksiltani paljon, niitä särkee ja polttaa, mutta ulkokuoreni pidän jäätävän rauhallisena. Kukaan ei aavista mitään, kaikkein vähiten hän, joka yrittää ottaa sinun paikkaasi.

Jokainen aamu nousee valjuna, jokainen päivä kolkuttelee tyhjänä ja odottaa vain iltaa. Olen kärsinyt tuomioni.

Elämäni on yhtä turha kuin kuolemasi.