Alkukesän aurinko hyväilee juuri lehteen puhjennutta luontoa. Puuseppäveljeni veistää hirsiä kesämökin vajaa varten. Lastut lentelevät, ja tuoreen puun tuoksu leijailee ilmassa.

Yhtäkkiä havahdun pörisevään ääneen. Tunnen jotain kopsahtavan olkapäälleni. Käännän päätäni ja hätkähdän: valkoisella paidallani minua tuijottaa pitkäsarvinen otus – sarvijaakko. 

Hyönteisellä on pelottavan näköiset yläleuat, enkä toivoisi sen purevan minua. Otan paidan pois ja siirrän sarvijaakon varovasti kelopuun rungolle katkaistun oksan avulla. Asettelen kamerani paikoilleen ja alan kuvata.

Sarvijaakko on yksi Suomen kymmenistä sarvijäärälajeista ja niistä kenties tunnetuin. Koiraan tuntosarvien kärkien väli voi olla jopa parikymmentä senttiä. Pitkistä sarvistaan huolimatta sarvijaakko on hyvä lentäjä.

Suutari on pyrähtänyt puusepän työmaalle.

Toinen yleinen sarvijäärälaji on suutari, joka usein sekoitetaan sarvijaakkoon. Suutarin tuntosarvet ovat kuitenkin selvästi lyhyemmät kuin sarvijaakon. 

Koska sarvijäärät ovat niin huomiota herättävän näköisiä, niistä on tehty paljon tutkimusta, ja maamme sarvijäärälajisto on ollut pääosiltaan kartoitettuna jo 1900-luvun alussa. Oiva johdatus jäärien maailmaan on esimerkiksi Kari Heliövaaran ja kumppaneiden vuonna 2004 julkaistu perusteellinen kirja Suomen sarvijäärät, josta monet tämän jutun tiedot ovat peräisin.

Äskettäin kaadetut havupuut ja tuoreet laudat houkuttelevat sarvijääriä. Suomalaiseen elämäntapaan ovat aina kuuluneet erilaiset metsä- ja puutyöt, ja siksi sarvijäärät ovat tulleet monille tutuiksi ja niillä on näkyvä paikkansa kansanperinteessä.

Saikurahaapsanen on helppo tunnistaa selän erikoisten kuvioiden avulla. 

Kansan suussa sarvijaakko tunnetaan myös nimellä hapsenkatkiainen. Nimitys on esiintynyt kirjallisuudessa jo 1700-luvulla, ja se on yleinen etenkin itäisillä murrealueilla. Länsi- ja Etelä-Suomeen on puolestaan liittynyt puuseppään viittaava nimitys timperi tai timpuri. Aina ei tosin ole aivan selvää, onko kansantarinoissa tarkoitettu sarvijaakkoa vai suutaria.

Ehkä sarvijäärien dramaattisinta nimeä kantaa sinänsä vaaraton ja viattoman näköinen papintappaja. Ennen vanhaan pappi oli monien kyläläisten inhoama viranomainen, joka pakotti suorittamaan kirkollisia maksuja ja teetti kaikenlaisia töitä. Papintappaja-kuoriaisen ajateltiin menevän papin korvasta sisään ja sitten tappavan hänet.

Tarina on peräisin Välimeren alueelta, jossa pelättiin suuria tuhatjalkaisia, skolopendrejä. Nämä tulivat joskus sisään rakennuksiin ja purivat nukkuvia ihmisiä. Papintappaja ei kuitenkaan syö aikuisena mitään, joten ei siitä olisi papin tai muunkaan ihmisen surmaajaksi.

Muhkealeukainen jymyjäärä on nimensä veroinen. Sen puraisu tekee kipeää.

Sarvijäärien koko ja muoto vaihtelevat, vaikkakin ne on olemuksensa perusteella helppo tunnistaa samaan heimoon kuuluviksi. Värikkäät kukkajäärät viihtyvät niittyjen kukilla, eivätkä ne ole kovin isoja.

Yleisin kukkajäärä on nelivyöjäärä, jonka nimi tulee sen peitinsiivissä olevista mustista ja oranssinkeltaisista juovista. Myös kauniin punainen hoikkakukkajäärä on yleinen näky etenkin päivänkakkaroilla.

Jäärien toista ääripäätä edustavat Prioninae- ja Spondylidinae-alaheimoihin kuuluvat kookkaat ja jykevät kuoriaiset, joiden nimetkin herättävät kunnioitusta. Vai miltä kuulostavat esimerkiksi karvari, nahkuri ja jymyjäärä?

Mäntymetsissä elävän jymyjäärän leuat ovat poikkeuksellisen jykevät, ja käteen otettuna hyönteinen puraisee leukansa helposti ihon läpi.

Suurin sarvijäärämme on lähes neljän sentin mittaiseksi kasvava karvari, joka elää lounaisimman Suomen jalopuumetsissä. Sitä hieman pienempi nahkuri elää myös pohjoisempana, mutta se on viime vuosikymmeninä harvinaistunut voimakkaasti järeiden vanhojen männiköiden ja maahan kaatuneiden kelomäntyjen vähenemisen vuoksi.

Yksi suosikkijääristäni on roteva ja suurikokoinen kankuri, jolla on paksut tuntosarvet ja jalat sekä miltei pelottavan vahvat leuat. Kerran olen sellaisen onnistunut luonnossa näkemään, ja sen tapaamisen muistan koko ikäni. 

Näin kankurin sattumalta melontaretkelläni eräässä Koloveden kansallispuiston saaressa. Siellä kasvoi paljon pajuja ja haapoja, joilla kankuri elää. Yleensä kankurin löytääkin vain vahingossa, silloin kun se on esimerkiksi ylittämässä polkua.

Kauniin vihertävä runkohaapsanen elää haavoilla.

Vaatteiden valmistamiseen viittaa myös toisen suuren sarvijäärän, ranskanräätälin nimi. Sillä on pitkät ja komeat tuntosarvet ja muutenkin se muistuttaa paljon suutaria, joka on Suomessa yleinen Lappia myöten.

Keskikokoisia ja suhteellisen huomaamattomia sarvijääriä ovat katkiaiset ja jääriäiset. Haapsaset ovat puolestaan melko kookkaita ja kauniin värisiä, yleensä vihertäviä. Niistä yleisin lienee runkohaapsanen. Täplikäs saikurahaapsanen on hyvin näyttävä ilmestys.

Monien sarvijäärien nimistä voi päätellä, millaisissa ympäristöissä ne elävät: tuomijäärä, niinijäärä, raitahaapsanen, tammikatkiainen, leppäjäärä.

Maailmalla monet sarvijäärät – joita on kaikkiaan jopa 27 000 lajia – ovat merkittäviä tuholaisia, sillä niiden toukat kaivautuvat puuhun. Suomessa sarvijääristä ei ole enää vuosiin ollut taloudellisesti mainittavaa haittaa. Lisäksi havupuupinojen varastointi kesäaikana metsässä on kielletty, joten senkään vuoksi jäärät eivät ole päässeet tekemään tuhojaan.

Luonnossa sarvijäärien toukkien ”tuholaisuus” on metsän monimuotoisuuden etu, sillä ne nopeuttavat metsien ravinnekiertoa ja auttavat luomaan elinympäristöjä monille aarniometsien uhanalaisille eliöille.

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen