Kun pariskunnan toinen osapuoli menee Habitareen ja toinen samaan aikaan Hifimessuille, on se kuva parisuhteesta

Elämä on matka vauvamessuilta hautajaismessuille, ja tuolla matkalla eteen tulevia ongelmatilanteita ratkotaan seksi- ja ruokamessuilla sekä Habitaressa.

Habitare on ”Pohjoismaiden johtava huonekalu-, sisustus- ja designtapahtuma”, jolla on korkeampikin tarkoitus kuin kertoa, että tässä meillä on nojatuoli, rohkea avaus verrattuna kaikkiin muihin nojatuoleihin. Habitare on jokavuotinen pariskuntatapahtuma, jossa otetaan toiveiden ja tarpeiden keskellä kannettavaan älylaitteeseen kulta oikein kunnon askeleet ja pohditaan, millä tavaralla tänä vuonna jalostamme parisuhdettamme.

Habitaressa me kävelemme, yhdessä lyllerrämme loppuun asti, niin olemme toisillemme luvanneet, availemme kaappeja, sivelemme sohvia, kuvittele että sokeudut, miltä tää sohva susta rakas sokeana tuntuisi, pitäisikö hankkia uusi sänky, emme tiedä miksi, mutta pitäisikö hankkia uusi sänky, ehkä se veisi taas hetkeksi tämän väljähtäneen maun pois suustamme.

Näin Habitare-päivä, Habitare-elämä kuluu, uusia tarpeita ja askeleita kerätessä, nauretaan yhdessä omille ja toisten toiveille: eikö meillä rakas ole nojatuoleja jo tarpeeksi, ei koskaan ole; kuka hullu ostaisi tuollaisen vaaleanpunaisen sientä muistuttavan jalkalampun, emme me, ainakaan vielä, vaikka rakastammekin rohkeaa kreiseilyä väreillä, sellaisia hulluttelijoita me olemme, anna suukko!

Habitare-messut ovat Messukeskuksen alakerrassa, valtava yhtenäinen harmaiden haaveiden maa. Messuja pitkin kiertelee pariskuntia, perheitä isovanhempien kanssa, eronneita etsimässä liattujen muistojen tilalle puhtaita, lapsia sen näköisinä, että voi vittu.

Harmaiden haaveiden yläpuolella, Messukeskuksen 2. ja 3. kerroksessa, on syyskuisena viikonloppuna samaan aikaan käynnissä jotain aivan muuta, messut, ”Because Music Matters”, eikä Hifimessuilla ole musiikillakaan niin väliä, koska tärkeämpää on saada selville, mikä tämän kaiuttimen impedanssi on suhteessa vahvistimeen.

Hifimessut koostuvat yhtenäisen tilan sijasta kapeista käytävistä, joista ovet johtavat pieniin, yksittäisiin huoneisiin. Niihin huoneisiin hifimiehet katoavat vaivihkaa kuin sadussa, joka on kielletty lapsilta, eikä kukaan halua kertoa miksi.

Hirveästi ei mammoja Hifimessuilla kiertele, häiritsisivät vain, kun isännät istuvat intohimojensa darkroomien tuolirivistöissä vierekkäin kuin hautajaisissa (yksi tuoli välissä, jos mahdollista) keskittymässä suut supussa äänentoistoon, tarkkailemassa kuvan kirkkautta, olisiko mahdollista saada René Jacobsin johtama Purcellin Dido’s Lament kuulostamaan vieläkin elävämmältä, ja jos olisi, jos näin onnellisesti kävisi, mitä seuraavaksi, mikä on se äänenlaadun taso, jolloin hifistin pää viimein räjähtää joko täydellisyyteen tai sen myöntämiseen, että no, emmää oo suoraan sanottuna kuullut näissä laitteissa ja johdoissa ja liittimissä mitään eroa vuosiin, kunhan aina toivon, että kaikki ois ees äänen tasolla paremmin.

Jos Habitaressa hölistään, mikä toi on, ihana, pitäiskö ostaa tollanen, mikä toi on, vallitsee hifihuoneissa äänentoiston puhtautta kunnioittava hiljaisuus, because music doesn’t matter, ja vain käytävillä kuulee miehistä murinaa trioditiloista, ultralineaarikytkennöistä ja galliumnitridistä niin kuin kävelisi samanaikaisesti sekä menneisyyden että tulevaisuuden läpi.

Hifimessujen tiedotteen mukaan viikonlopun messujen ”kokonaiskävijämäärä oli noin 4400, joka jakaantui seuraavasti. Lauantaina messuilla vieraili noin 2900 ja sunnuntaina 1500 kävijää. Heistä lauantaina HIFIn lipulla tuli 1054 ja Habitaren lipulla noin 1900.Vastaavasti sunnuntaina HIFIn lipulla tuli 513 ja Habitaren lipulla noin 1000.”

On kaikenlaisia syitä siihen, miksi syntyvyys on Suomessa laskussa.

Habitare on tila, jossa normaalit sohva, sänky, jääkaappi muuttuvat suuremmiksi sillä, että niiden ympärille tuotetaan sanoja, joilla ei ole mitään tekemistä normaalin sohvan, sängyn, jääkaapin kanssa.

Habitaressa esitellyn vaaleanharmaan sohvan on oltava jotain enemmän, eikä vain siksi, että ruokapöydän kokoisen tv-ruudun eteen aseteltava sohva on nykyään yksiön kokoinen ja viruksen lailla kaikkialle leviävä, vaan siksi, että sohvan hankkiminen tuntuisi korkeammalta teolta kuin vain oman mukavuuden maksimoinnilta.

Siksi on sanat, ja siksi Habitaren tämän vuoden teema on Kerroksia/Layers. Se tarkoittaa sekä ei mitään että kaikkea mahdollista, onhan teema ”antiteesi ajan nopeatempoisuuden ja jatkuvan uudistumisen vaatimukselle. Se muistuttaa siitä, miten elämälle ja sisustukselle on hyvä antaa aikaa syntyä vähitellen ja omasta tyylistä käsin. Merkitykselliset asiat elämässä syntyvät harvoin hetkessä ja heti – ne tarvitsevat muotoutuakseen aikaa.”

Vain tarrautumalla hukkuvan lailla sanaan ”merkityksellinen” voi sohvasta tulla merkityksellinen jo ostotapahtuman aikana, koska edes ajan nopeatempoisuuden antiteesissä ei ole aikaa antaa merkityksen muotoutua hiljalleen, vaan se on saatava heti. Merkityksellisyyden illuusion liittäminen uuteen huonekaluun sopii luontevasti pariskuntamessuille, koska samanlaista on rakastumisen alkuhuumassa, ”saat kaiken, minkä haluat, koska olet kaikkeni!”, ja viiden vuoden päästä riidellään oikeusasteissa siitä, mitä aikoinaan tarkoitettiin sanalla ”kaikki”, ei mitään.

Rakkaus ei kuitenkaan aina lopu, vaan myös jatkuu, muuttaa muotoaan, tasaantuu, syvenee mitä näitä nyt on. Sillekin pitäisi löytää kieli, ja yhä useammin tuo kieli on ostamisen, halun ja designin kieli.

Habitare on suunnattu niihin parisuhteen kriittisiin hetkiin, jolloin kotiin tullessa Scandtap Steel Pro Amber D -keittiöhana ei enää saakaan sydäntä pamppailemaan samalla vimmalla kuin vuosi sitten. Siksi parisuhteen kehittymisen nimissä hanat on vaihdettava. Habitare on tila, jossa kaikki voi alkaa uudestaan, koska emme enää riehaannu vanhoista hanoistamme, olemme kasvaneet niiden toiselle puolen, ja jotain on tehtävä ennen kuin parisuhde alkaa vaikuttaa vanhalta hanalta, ja vaikka se ei vuoda, ei se myöskään inspiroi.

Materian kieli on uusi rakastumisen kieli. Ennen oltiin rakkaudesta ja sohvista hiljaa, nyt riittää uusista keittiökaapeista pulistavaa, sisustussuunnittelija on uusi pariterapeuttimme, ja kuvia uudesta asunnostamme on eri alustoilla enemmän kuin kuvia meistä emmekä halua tietää, mistä sekin kertoo.

Finnish Design Shopin Design Stories -osiossa kotiaan esittelevä ”intohimoinen sisustaja” toteaa, että ”on ihan eri asia tarvita kuin haluta”, ei ole. Habitaressa se on ihan sama asia, koska tavaran maailmassa halu on tarve, emme voi elää ilman kauneutta, ja siksi olohuoneessamme on sisustuselementtinä pieteetillä entisöidyt vanhat tikapuut, parisuhteemme tarvitsi tikapuita, jotka eivät johda mihinkään.

Hifimessut leijailevat parisuhteiden yläpuolella. Messuilla näkyy vain muutama pariskunta, joissa toinen jää suosiolla lymyilemään taka-alalle perheen pään hivellessä 50 000 euron kaiutinta kuin vastasyntyneen poskea.

Siinä missä Habitare perustuu tarpeeseen eli haluun jalostaa tavaroilla parisuhdetta, tulevaisuutta, yhteistä tilaa.… tarvitsemme rakas lisää keltaisia pikkuesineitä estämään jokavuotisen vajoamisesi masennuksen mutaan… messut perustuvat oman tilan visuaalis-auraaliseen täydellistämiseen ja siihen, että kun tulee tyhjään kotiin, siellä odottaa ihmisen sijasta uusi hifilaitteisto.

Yksinäinen hifistimies on kulunut vitsi, mutta silti suhteessa alakerran Habitareen Hifimessut herättävät kysymyksen siitä, että jos parisuhde on kompastelua kohti kommunikointia, miten, mitä ja milloin voi kommunikoida miehelle, joka hankki juuri korviinsa 10 000 euron high end -kuulokkeet? Voiko sellaisia koskaan irrottaa päästään? Miksi? Kuullakseen lauseen ”Mä en ole nyt ihan tyytyväinen meihin”?

Suhteessa Habitaren pyrkimyksiin, hifituotteissa on äänen ja hinnan ohella merkittävää niiden rumuus. Joko ne edustavat sitä tuttua mustaa laatikkokasaa, jonka päälle hifisti on jo mielessään asetellut tuhkauurnansa tai niissä on rynnätty toiseen ääripäähän; värikkäisiin, mutiloituihin Muumeihin, jotka ovatkin kaiuttimia, eikä tuo rumuus kerro välttämättä hifistin yksinäisyydestä kuin joko patriarkaatin voimasta, meillä isäntä päättää, tai siitä, että hifistin puoliso ei enää jaksa välittää mistään.

Kuluneiden vitsien hifisedät asuvat yksiöissään vinyylilevyjensä saartamina, mutta Hifimessuilla siihen on vaikea uskoa. Toisaalta näiden laitteiden hinnoilla saisi isommankin asunnon ja toisaalta hifistikin ymmärtää, ettei yksiöön voi hankkia kahden keskikokoisen naisen kokoista kaiutinta, not a good look, eivätkä naapuritkaan iloitse, jos naisista kaikuu aamusta iltaan pitkin kerrostaloa Carolan Rakkauden jälkeen.

Koska Habitaressa puhe on peittämässä sitä, että katseen kohteena on tavallinen keittiötaso, ei tuo puhe voi koskaan loppua. Siksi Habitare on täynnä seminaareja, keskusteluja, esittelyjä, hanakoita kauppiaita viettelemässä nanopinnoitteillaan. Eräässä työpajassa voi valmistaa itselleen ”taskuun menevän voimatuoksu-roll-onin”, koska mitä olisi tasku ilman voimatuoksua, tyhjä.

Hifimessuilla pääosassa ei ole puhe, potentiaalinen, kaksisuuntainen suhde Toiseen, vaan äänenlatu, mahdollisuus kuulla 0,1 – 2 prosenttia ”aidompana” kaikki se musiikki, jota ilman ei voi elää. Ja kun hifistit vihdoin avaavat suunsa, he avautuvat intohimoistaan vertailemalla eri virtakaapeleita, metrihinta 200 – 1300 €, koska uskovan on luotettava taskuun mahtuvan voimatuoksun tai oikean virtakaapelivalinnan kaiken muuttavaan vaikutukseen.

Suoratoistopalveluista Tidal ja Qobuz tarjoavat parhaimmillaan sen tason äänenlaatua, ettei edes hifistin tarvitse ostaa lisää fyysisiä äänitallenteita. Ehkä hifilaitteet ovat siksi muuttuneet rumemmiksi ja isommiksi, sisustuselementiksi korostamaan, mikä asunnon haltijalle on tärkeää. Samasta syystä kirjaihmiset pelkäävät niin kovasti sähkökirjoja. Jos heiltä vietäisiin paperikirjat hyllyistä, kotiin ei jäisi muuta kuin kirjaihmisen tyhjyys.

Hifistely-sana on laajentunut High Fidelitystä tarkoittamaan mitä tahansa intohimon ja pikkutarkkuuden keskenään sotkevaa suhtautumista asiaan, joka kiinnostaa vain harvoja.

Olutta, kahvia, viskejä ja mitä tahansa laitteistoja hifistelevät ovat useimmiten miehiä, koska sellaisia miehet ovat. Hifistelyyn eivät kuulu tunteet, koska tärkeää ovat numerot ja nimet, millä paineella espresso valuu kuppiin, minkä merkkinen on paras neipa, montako senttiä on optimaalinen vaahtokampa.

Hifilaitteiden testaamista varten hifisteillä on omat referenssikappaleensa, koska ei ole samantekevää, millä musiikilla ylikalliita laitteita testataan, miltä kuulostaa Steely Danin Aja, Toto IV, entä Georg Soltin johtama Nibelungin sormus hmmmm, saisinko kuunnella uudestaan. Sony, Sonos, Yamaha ja Cambridge Audio ovat nimiä, jotka jättävät laatuhifistin kylmäksi, koska haaveiden kohteina ovat Wilson Audio, Robert Koda tai Döhmann Audio, ylistetyt laitteistot, joita ei Suomessa myydä.

Erisnimet ovat yhä tärkeämpiä myös sisustuksessa. Oikean erisnimen avulla sohva asettautuu osaksi sekä designin historiaa että oman maun kehittymistä, ei olohuoneen lattialle television eteen. Jos vuosituhannen lopulla Kehä III:n kohdalla kulki sushiraja, sisustaminen on asettautunut ruoalla erottautumisen viereen niin, että ensin Kehä III:lla sijaitsi Eames-raja, sitten Corbusier-raja, ja nyt nimi on sukupolvesta riippuen joko Noguchi- tai Memphis Milano -raja.

Hifi-, kahvi- tai olutmaailmat eivät aukea kaikille, mutta koska useimmilla on sekä koti että Instagram-tili, on sisustuksesta tullut uusi tapa tarinoida mitään sanomatta itsestään, distinktiokyvykkyydestään sekä sosiaalisesta nousustaan. Vastausta ei tosin Instagramistakaan löydy sille, miksi influensserit haluavat asua piparkakkutaikinasta rakennetuissa mielisairaaloissa tai miksi Tuomas Enbuskelle klisee on saavutus tämän esitellessä Nordströmin maalauksia, Tapiovaaran tuolia tai Eamesin Vitra-naulakkoa.

Koska kaunis koti on ihmisyyden eräs päämääristä, hifimiehille saa nauraa, mutta ei design-ihmisille, vaikka yksi niistä osti juuri sohvan, jonka päälle jätti muovit, jotta se ei likaantuisi ja toinen Talisman-gobeliinin, joka on samalla sekä valaisin että peili, josta kasvaa metrin mittainen mohairparta.

Niin paljon sanoja, niin paljon kerroksia/layers! Mutta sitten kun on ohittanut Habitaren alussa olevat pakolliset opiskelijoiden jne. eritasoiset väri- ja kierrätyskokeilut…ryijy, johon on villalla simuloitu tägi, kirjoita aiheesta essee 10 minuutissa käyttämättä sanaa ”Baudrillard”... päädytään… miten tämän sanoisi… normaaliin ankeuteen, arkiseen funktionaalisuuteen.

Habitaressa uunit ovat kätevästi sillä tasolla, että niihin saisi polvistumatta työnnettyä päänsä, jos ne toimisivat kaasulla, ruokapöydät ovat ruokapöytiä, sängyt sänkyjä ja sohvat sohvia sillä anakronistisella tavalla, jossa huonekalu on huonekalu, ei seikkailu, taideteos tai osoitus kodinhaltijan hullutteluhalusta. Toistensa näköisiä sänkyjä on hämmentävän paljon, ymmärrettävää, koska sänky on toimivaksi havaittu käyttöliittymä, mutta tätäkö elämä Habitaren mukaan on, nukkumista pirteiden pikkuesineiden keskellä?

Ja kuinka kauan tätä elämää kestää? Kaapistomallistoa mainostetaan ”elämäsi mittaiseksi”, mutta mistä on tehty 30-vuotiaan kaapisto, kevlarista, mistä 80-vuotiaan, harsosta?

Sohvat, sängyt ja nojatuolit ovat Habitaressa usein omissa ryhmissään, mutta siellä täällä on yritetty eri elementtejä yhdistämällä sisustaa kotia, useimmiten olohuoneiden seurusteluryhmiä. Esimerkkiolohuoneista tulee mieleen lähinnä 1980-luvun hautaustoimiston odotushuone, jonka monoradiosta soi parisuhdemessujen päätöskappaleena Joy Divisionin Love Will Tear Us Apart.

Mutta ehkä kaikkea ei ole menetetty, ehkä rakkaudella on vielä mahdollisuus kasvaa Habitaren avulla kohti vanhaa tai uutta. Aiempiin verrattuna messuilla on yksi selkeä painopisteen muutos.

Täällä on paljon lasikoppeja ja kopin kaltaisia tuoleja. Ne on tehty lähinnä avokonttoreiden tarpeeseen, mutta joitakin niistä on kuulemma alettu hiljalleen ostaa myös yksityiskoteihin.

Noissa kopeissa ja tuoleissa Habitare ja Hifimessut voivat vihdoin kohdata ja rakastua toisiinsa. Äänieristetty lasikoppi voisi olla ison haukilahtelaisomakotitalon olohuoneeseen asennettu isin oma tila, jossa se kuuntelee rumien kaiuttimiensa keskellä, kuinka Hector laulaa isin nuoruuden suosikkilaulua siitä, että isi on hautausmaa.

Hifimessujen ja Habitaren yhdistelmästä voisi tuotteistaa uuden parinhakutapahtuman.

Eräs näytteilleasettajista mainostaa kierrätysrättejään lauseella ”See how I give a stunning new life to abandonded textiles”. Hifimessuilta olisi hylätyksi itsensä kokevien miesten aika laskeutua alas ihmisten keskelle Habitaren puheensorinaan, kävelemään sohvien välistä rohkeasti päin uusia kohtaamisia, joiden päässä odottaisi uusi elämä ja maskuliininen musikaaliversio Virginia Woolfin omasta huoneesta.

Ehkä nykysuhteiden pelastus ei ole uusi vaatekaappi, ”merkityksellisyyden” toistaminen tai ”ajan antiteesi”, vaan oman kodin oma lasikoppi. Sen sisällä voi istua samaan aikaan kaiken keskellä ja kaikesta erossa katselemassa kuulokkeet korvilla, kuinka puoliso raahaa kotiin lisää akustoivaa taidetta ja hulluttelevana kierrättäjänä lisää kadunnimikylttejä, koska on mielestään rohkea sisustaja, ja Helsinki on aina ollut mammalle läheinen kaupunki, vaikka se Längelmäeltä onkin.