Tekoköyhä morsian ja muita luksushääsuunnittelijan tunnustuksia

Alkuperäisen englanninkielisen The Atlanticin jutun voit lukea tästä linkistä.

Hääsuunnittelijoiden sunnuntaiaamut on varattu rukoukselle. Ei siksi, että ammatin edustajat olisivat erityisen hurskaita, vaan koska se on se päivä, jona lauantaina naimisiin menneet asiakkaat arvioivat, ovatko he tyytyväisiä vai eivät. Jos he valitsevat tyytymättömyyden, sunnuntai on se päivä, jona he päättävät ketä asiasta voisi syyttää. Maanantaina sähköposteja alkaa sadella.

Sanon ”päättävät”, koska häät ovat merkillisiä tilaisuuksia: kalliita, täynnä jännitystä ja suuria tunteita. Niihin palataan avioparin, sukulaisten ja laskut maksavan henkilön toimesta kerta toisensa jälkeen. Ne merkitsevät uuden elämänvaiheen alkua parille, mutta toisinaan myös muita asioita: perheriitoja, katkenneita ystävyyssuhteita, taloudellisen morkkiksen pitkää krapulaa. Niinpä vaikka itse tilaisuus olisi sujunut loistavasti, sunnuntai on se päivä, jona hääsuunnittelijat rukoilevat.

Onko tuleva sähköposti täynnä riemua ja kiitosta? Vai aikooko asiakas valittaa?

Toimiessani aikoinaan luksushäiden suunnittelijana New Yorkissa liikekumppanini ja minä saimme kerran morsiamelta sähköpostin, jonka tämä oli kirjoittanut helikopterissa matkalla häämatkalleen. Siinä sanottiin, että häät olivat olleet ”ylivertainen elämys”. Heti perään saimme puhelun morsiamen äidiltä. ”Toista perässäni”, hän käski. ”Olen huono työssäni. Minun ei pitäisi enää koskaan tehdä tätä työtä.”

Joskus asiakkailla on vain tarve purkaa tunteitaan. Joskus he taas uhkaavat haastaa hääsuunnittelijan oikeuteen.

Luksushäiden suunnittelijan työhön kuuluu paljon muutakin kuin suunnittelua. Kyllä, suunnittelija auttaa hääparia suunnittelemaan tapahtuman, josta tulee toivon mukaan häikäisevän upea, mutta hänen tärkein tehtävänsä on olla ammattimainen hääystävä. Hän on se, joka välittää siitä, onko vieraslahjojen rusettinauhan päissä vino leikkaus vai ei, tai onko kaaso passiivis-aggressiivinen ämmä siinä vaiheessa, kun kukaan morsiamen muista ystävistä ei enää jaksa puhua asiasta. Perhe maksaa suunnittelijalle siitä, että tämä välittää asioista yhtä paljon kuin hekin.

Kun minusta tuli hääsuunnittelija, kukaan omista sukulaisistani ei voinut käsittää, mitä hyötyä ammatista oli. Isovanhemmillani, jotka kasvattivat minut, oli niin sanotut ”jalkapallohäät”. He vuokrasivat sotaveteraanien juhlasalin Red Hookista, Brooklynista, ja kasasivat folioon käärittyjä täytettyjä voileipiä pöydälle. Jokainen vieras sai huutaa, millaisen voileivän hän halusi, ja joku toinen vieras heitti sen huoneen poikki. ”Miten hankalaa häiden järjestäminen muka voi olla?” isovanhempani ihmettelivät. En usko, että he olisivat voineet olla sen hämmentyneempiä, jos olisin ilmoittanut ryhtyväni ammattimutapainijaksi.

Niinpä aina kun jostain tilaisuudestamme kerrottiin häälehdessä, otin lehden mukaan sukujuhliin ja esittelin sitä samalla tavalla kuin muut esittelivät valokuvia vauvoistaan. ”Katsokaa nyt”, sanoin ja osoitin tunnelmallista purjekankaista telttaa, jossa mittatilaustyönä tehdyt kattokruunut loistivat. ”Tässä oli aiemmin pelkkää peltoa. Me rakensimme tämän kaiken.”

Valitettavasti tämä aiheutti vain lisää hämmennystä. ”Eivätkö he tajua, että he olisivat voineet ostaa kokonaisen talon sillä rahalla?”

Minun piti selittää, etteivät asiakkaani tarvinneet taloa. Heillä oli jo talo. Tai luultavasti useampikin.

Muutama vuosi taantuman jälkeen suunnittelin ylelliset häät Long Islandilla. Morsian stressasi siitä, että kutsuihin piti saada personoitu sisäpaperi, mikä lisäisi parituhatta dollaria jo ennestään suureen paperitavaralaskuun. Hänelle ja sulhaselle oli annettu seitsennumeroinen summa, jonka sai käyttää sekä häihin että pariskunnan uuden kodin ostamiseen ja sisustamiseen, ja morsian oli ihastunut 1900-luvun puolivälin modernistisiin huonekaluihin. Oliko sisäpaperi arvokkaampi kuin Wassily-tuoli? Hän oli kahden vaiheilla eikä osannut päättää. En voinut sanoa mitään, mutta lopulta hänen äitinsä sai tarpeekseen: ”Me olemme rikkaita!” hän huudahti ärtyneenä. ”Ota nyt ne sisäpaperit!”

Kuukausia myöhemmin sama äiti ihasteli telttaa, jota olimme pystyttäneet päiväkausia hääjuhlaa varten, ja sanoi täysin vakavissaan: ”Harmi, että sitä käytetään vain yhden illan ajan. Ehkä voisimme löytää muutaman kodittoman ihmisen majoittumaan siinä, kun juhlat ovat ohi.”

Kerran sain puhelun naiselta, joka oli paniikissa: hänen tyttärensä oli menossa naimisiin muutaman viikon päästä ja hän halusi, että minä ja kumppanini pelastaisimme häät. Hän ei kertonut enempää puhelimitse, vaan vaati, että tulisimme käymään hänen luonaan esikaupunkialueella, jotta hän voisi selittää meille ongelman juurta jaksaen. Juuri ennen kuin hän lopetti puhelun, hän kuiskasi: ”Olen muuten tosi, tosi rikas.”

Sitä hän todella oli! Hän asui yhdessä niistä ylellisistä paikoista, joissa asuntoon kuljettiin omalla hissillä, koska rakennus oli niin valtava. Sisäkön asuun pukeutunut nainen otti meidät vastaan ja saattoi meidät pitkää, taideteosten reunustamaa käytävää pitkin kirjastoon, missä morsiamen äiti odotti.

Hän kuvaili meille pulmaansa. Hänen tyttärensä häpesi perheensä varallisuutta ja oli elänyt kaapissa vaurautensa suhteen jo vuosia. Edes tyttären ystävät eivät tienneet asiasta. Morsian oli kieltänyt äitiään puuttumasta häihin millään tavalla, koska jos äiti sekaantuisi asiaan, peli olisi pelattu. Kaikki saisivat tietää, että hän oli vain esittänyt köyhää. Niinpä nuori nainen oli varustautunut internetistä löytämillään tiedoilla ja äitinsä sekkiviholla ja suunnitellut omasta mielestään ”keskivertohäät”.

Kun häihin oli vain muutama viikko aikaa, äiti oli ryhtynyt nuuskimaan asioita ja tajunnut, että tilanne oli kauhea! Hänen tyttärensä ei ainoastaan suhtautunut ristiriitaisesti etuoikeutettuun asemaansa. Sen lisäksi tällä oli myös erittäin huono maku – tai ainakin onneton käsitys siitä, miltä ”keskivertomorsiamen” häät näyttävät: viinilasien virkaa toimittavia hillopurkkeja, piknikpöytiä vieraille, rajoitettu baari.

Äidin mielestä tytär sai esittää mitä halusi, mutta heidän ystävänsä ja sukulaisensa tiesivät, että he olivat rikkaita, ja olettivat tilaisuuden olevan hieno. Useiden riitojen jälkeen äiti ja tytär tekivät kompromissin: he palkkaisivat hääsuunnittelijan. Ainoa hääsuunnittelija koko New Yorkissa, jonka he molemmat hyväksyivät, olin minä, luultavasti sen vuoksi, että vaikka monet kilpailijoistani erikoistuivat loistokkaisiin juhliin, minä olin löytänyt markkinaraon ”hillitystä luksuksesta”.

Äiti oli halunnut tavata meidät heti, koska morsian aikoi ottaa yhteyttä ja palkata meidät jo heti seuraavana päivänä, ja äiti halusi ensin tehdä minulle selväksi, miten asiat toimisivat. Sen lisäksi, että minun piti varmistaa, ettei häitä tarvitsisi hävetä, tehtäväni oli suostua kaikkiin tyttären pyyntöihin. Jos morsian kysyisi, paljonkin jokin maksaa, minun piti vastata, että se ”sisältyi sopimukseen”. Äidille oli aivan sama, miten paljon mikäkin maksoi; hän kustantaisi kaiken salaa. Kuulostiko tämä hullulta? Ehdottomasti. Tarvitsinko rahan, jonka työstä saisin? Kyllä.

Hämmästyin siitä, kuinka hyvin suunnitelma toimi. ”Voisitte tarjota karitsankyljyksiä”, ehdotin, johon morsian vastasi: ”Mutta tuleeko se kalliimmaksi kuin nakkipiilot?”, jolloin vakuutin hänelle, kuten minut oli palkattu tekemään, että kaikki sisältyi sopimukseen.

Mutta sitten eräänä päivänä morsian julisti haluavansa pienentää häiden hiilijalanjälkeä hankkimalla syötäviä paikkakortteja. Paikkakortti on se taitettu pahvinpala, joka kertoo vieraalle, missä tämän on määrä istua. Morsiamen idea oli kiinnittää nimi ja pöytänumero hammastikkuun, joka tökättäisiin pekoniin käärittyyn taateliin. Siinä yhdistyisi alkupala ja paikkakortti, mikä säästäisi ympäristöä.

Nyökyttelin ja lähetin sitten paniikissa äidille sähköpostin, jossa sanoin jotakuinkin näin: ”Se näyttäisi siltä, että pöytä on täynnä kelluvia kakkapökäleitä! Mitä me oikein teemme?”

”Herran tähden, mikset sinä voi olla tyttäreni?” hän kirjoitti takaisin.

Morsiamen äiti kertoi minulle, että hän oli kasvanut köyhissä oloissa, kuten minä, mutta toisin kuin minä, hän oli löytänyt rikkaan puolison. ”Mene rikkaisiin naimisiin!” hän neuvoi. ”Se on niin hauskaa!” Minulla ei ole vieläkään ollut tilaisuutta kokeilla tätä, mutta arvelen hänen olevan oikeassa.

Olimme samaa mieltä asiasta: jos omistaa enemmän rahaa kuin itse Jumala, mikä olisikaan parempi tapa käyttää sitä kuin järjestää loisteliaat ja viihdyttävät juhlat muille ihmisille?

Sitä sanotaan, että mikään ei ole sattumaa, mutta joka tapauksessa tytär, joka oli käymässä paikkakunnalla hääasioiden vuoksi, kirjautui äitinsä tietokoneelle ja näki kaikki viestimme. Hän vaati, täysin ymmärrettävästi, että minut irtisanotaan välittömästi.

Kun aloin suunnitella häitä liikekumppanini kanssa vuonna 2003, Yhdysvalloissa vallitsi häähuuma, jota ruokkivat monet lehdet: Bride’s, Modern Bride, Elegant Bride, Town & Country Weddings, Inside Weddings ja InStyle Weddings. Häät mielessä -elokuva oli tullut elokuvateattereihin vuonna 2001. Sitten tulivat televisiosarjat nimeltä Häähullut ja Whose Wedding Is It Anyway? Pian kuka tahansa pystyi selailemaan hääblogeja läpi yön: oli Style Me Pretty ja Weddingbee ja The Bridal Bar (sekä minun ikioma blogini siihen aikaan, Always a Blogsmaid). Häitä edeltävinä perjantaina katselin Tahdon morsiuspuvun! -ohjelmaa rauhoittaakseni hermojani: ainakaan ohjelman osallistujat eivät olleet minun asiakkaitani.

Häät ovat aina olleet ylellisyystuotteita. Ja kuten kaikkia ylellisyystuotteita, niitä on himoittu, matkittu ja jäljitelty suuren yleisön toimesta. Valkoiset hääpuvutkin yleistyivät vasta sen jälkeen, kun kuningatar Victoria avioitui sellaisessa vuonna 1840. Hääkateus on yhtä vanhaa kuin häät itse, mutta TheKnot.com-sivuston synty 1990-luvun puolivälissä lisäsi sitä entisestään.

Häät, sellaisina kuin ne nykyään tunnetaan (Instagram-valmiita, asteittain väriä vaihtavia kukka-asetelmia; yksilöllisesti kirjailtuja huntuja ja pom-pomien siivittämiä jäähyväisiä), syntyivät alun perin eräiden tulevien morsiamien verkkoryhmässä nimeltä The Knotties.

Joku, jonka nimi oli jotain sellaista kuin KesäkuunMorsian334, saattoi julkaista kuvia ihastuttavista paikka- ja menukorteistaan.

”Kuuluuko meillä olla menukortteja?” JotainSinistä305 kenties kysyi. ”Ei minulla ole menukortteja.”

”Jos saan isännän suostuteltua törsäämään lisää rahaa, aion hankkia sellaiset!” IkuisestiIhastunutTediin saattoi lisätä. ”Tulostan nämä kuvat ja pihistän sinun ihanat ideasi!”

The Knot tarjosi tuleville morsiamille vinkkejä liittyen hääbudjettiin sekä listoja mahdollisista palveluntarjoajista, mutta syy, miksi käyttäjät palasivat sivustolle yhä uudelleen, olivat sen chat-huoneet. Niissä vallitsi toveruuden ja hyväntahtoisen kilvoittelun ilmapiiri. The Knot loi yhteisön; se teki morsiamena olemisesta identiteetin. Samalla se teki häistä kilpaurheilua.

Erityisen kauniista häistä saatettiin tehdä juttu sivustolle tai The Knotin omaan lehteen. Pian yhä useammat ihmiset alkoivat suunnitella häitä ei pelkästään vieraille annettavan yhden päivän kokemuksen näkökulmasta, vaan sen perusteella, miltä kuvat siitä päivästä näyttäisivät tuntemattomien silmissä verkossa. Vuonna 2010 aloin saada asiakkaita, jotka kysyivät heti alkuun julkaisukäytännöistämme: minne aioimme lähettää valokuvat häiden jälkeen?

Instagram perustettiin samana vuonna, minkä ansiosta hääparien oli huomattavasti helpompaa jakaa sisältöään itse. Kolmetoista vuotta myöhemmin pariskunnat voivat palkata ammattimaisen some-neuvonantajan häihin, mikä voi maksaa jopa 3 000 dollaria [noin 2 800 euroa]. Yritys, kuten Maid of Social, laatii häitä varten ”somesuunnitelman”, osallistuu tilaisuuteen ja ottaa kuvia sekä julkaisee kuvat morsiamen Snapchat- ja Instagram-tileillä, hashtagit mukaan lukien, ”koska koko maailma ansaitsee nähdä päivän, jota olet suunnitellut yli vuoden”.

Aiemmin morsiamena oleminen tarkoitti sitä, että sinua kohdeltiin kuin kuninkaallista yhden päivän ajan. Nykyään sinua kohdellaan kuin julkkista. Oli miten oli, ainut varma keino erottua joukosta ja saada osakseen ihastelevia kommentteja ja huomiota on käyttää häihin runsaasti rahaa.

Keskimääräiset amerikkalaiset häät maksavat noin 30 000 dollaria [noin 28 000 euroa]. Ennen vanhaan häät oli tapana kustantaa säästöjen ja vanhempien lahjoitusten avulla, mutta nykyään monet juhlat maksetaan lainarahoilla. Kyselytutkimuksissa on käynyt ilmi, että arviolta 30–45 prosenttia hääpareista käyttää luottokorttia tai ottaa muuta velkaa maksaakseen häät. Häälainoja, eli kihlapareille suunnattuja henkilökohtaisia lainoja, voidaan myöntää jopa 30 prosentin korolla.

Samaan aikaan huippuylelliset häät, eli sellaiset, joita kukaan ei maksa pelkällä luottokortilla, ovat vieneet yhä suuremman siivun markkinoista. Viime vuonna arviolta 13 000 hääjuhlaa Yhdysvalloissa maksoi vähintään miljoona dollaria konsulttiyritys Think Splendidin mukaan. Tämä tarkoittaa sitä, että joka viikko noin 250 miljonääri- ja miljardööriperhettä eri puolilla Yhdysvaltoja luo trendejä, joita meidän muiden ei kannata edes yrittää jäljitellä.

Eräässä Marcy Blumin äskettäin suunnittelemassa häätilaisuudessa yksityistilalla Floridan Palm Beachissä asiakkaille rakennettiin minigolfrata. Instagramissa, jossa Blumilla on yli 100 000 seuraajaa, on video golfpalloja puttaavista vieraista juhlapuvuissaan. Blum on toiminut hääsuunnittelijana yli 30 vuotta ja työskennellyt George Sorosin ja LeBron Jamesin kaltaisten suurnimien palveluksessa. Kuten monet alan ihmiset, hänkään ei ole lähtöisin rikkaista oloista, vaan varttui Bronxissa myyjän ja luokanopettajan perheessä. Hän on kuitenkin ihminen, jota ei hetkauta juuri mikään. Kuten rupattelu Bill Gatesin kanssa, kuten hän minulle kertoi: ”Hän saattaa olla maailman fiksuin ihminen, mutta mitä hän tietää valaistuksesta tai kattauksesta?” Blum oli mentorini – olen viettänyt lukemattomia öitä itkien hänen sohvallaan – ja on edelleen läheinen ystäväni.

Minigolfrata ei koostunut vain rei’istä ja viheriöstä: Blum ja hänen suunnittelukumppaninsa rakensivat myös kioskin, tarjosivat vieraille personoituja kyniä ja tuloskortteja (joihin oli kirjoitettu sanaleikki ”Talk Birdie to Me”) ja toivat paikalle mailapojiksi pukeutunutta henkilökuntaa, joka tarjosi puttausvinkkejä.

Blum ei suostunut kertomaan, kuinka paljon golfrata kasvatti häiden budjettia. Jotkut hänen asiakkaistaan käyttävät häihinsä kaksi tai kolme miljoonaa dollaria – noin 8 000 dollaria [7 500 euroa] per vieras. Jotkut kuluttavat vieläkin enemmän, mutta hän ei halua paljastaa tarkkoja summia. ”En halua ihmisten luulevan, että olen niin kallis, etteivät he uskalla soittaa minulle”, hän naurahti.

Mihin kaikki tämä raha sitten menee? Lähinnä infrastruktuuriin. Vähiten seksikkäät asiat ovat kalleimpia: juhlakentän raivaaminen; sähköjohdot virran tuomiseksi kyseiselle kentälle; telttayritykset, jotka pystyttävät 300 hengen teltan ilman sisäpilareita tai purjekangaskatoksen ja asentavat rakennelmaan lämmitys- tai viilennysjärjestelmän; teltan valaistus; tyylikkään rouhea puulattia; siirrettävät WC-perävaunut; koristeet, jotta perävaunut näyttävät tyylikkäiltä; toinen teltta pitopalvelulle; kylmäautot, jotta ruoat pysyvät kylminä; propaaniliedet ruokien lämmittämiseksi; lisää raivausta kauempana olevalla toisella kentällä, jonne henkilökunta voi pysäköidä autonsa.

Kaikkeen tähän tarvitaan monia, monia, monia työntekijöitä. Blumin häissä voi työskennellä jopa 40 eri yritystä, joista jokaisella on oma henkilökuntansa: useita satoja ihmisiä, joista suurin osa on työläisiä, monet maahanmuuttajia. Kaikki nämä ihmiset saattavat olla paikalla yli viikon ajan ympäri vuorokauden. Meno on kuin sirkuksessa.

Hääpäivänä Blumin asiakkaat lennättävät paikalle ammattipukijoita, esimerkiksi sellaisia, jotka työskentelevät stylisti Julie Sabatinon yrityksessä The Stylish Bride. Sabatinon verkkosivuilla kerrotaan pukijoiden olevan ”hovinaisia”, ja heillä on kuvissa valkoiset hansikkaat ja pienet esiliinat. Yhden pukijan hinta on 2 450 dollarista [2 300 eurosta] ylöspäin; luksushäissä heitä saattaa olla jopa kymmenen. He ompelevat ja prässäävät ja ”muotoilevat rusetit”, Blum kertoo. He kiinnittävät vaatteet pinneillä paikoilleen ja seuraavat morsianta ympäriinsä pillillä varustetun vesipullon kanssa, jotta tämä voi juoda sotkematta huulipunaansa.

Lisäksi Blumilla on tapana palkata vartijoita sekä kyberturvallisuusyritys, jonka tehtävänä on pitää hakkerit poissa vieraslistalta. Toinen pitopalvelu valmistaa henkilökunnan ateriat, ja paikan päällä on kalligrafi, joka tekee mahdolliset viime hetken muutokset pöytäkarttaan. Blum palkkaa jopa ”päivystävän tapahtumameteorologin”, Andrew Leavittin Ironic Reports -yrityksestä, jonka tehtävänä on auttaa varautumaan mahdolliseen ”sadehälytykseen”: pelättyyn hetkeen, jolloin suunnittelijan on kerrottava morsiamelle, että tämän unelmien ulkojuhla on siirrettävä sisätiloihin. Leavitt soittaa ”tyyliin vartin välein” kertoakseen viimeisimmät tiedot mahdollisen myrskyrintaman liikkeistä: ”Se etenee tähän suuntaan; se etenee tuohon suuntaan.”

Sää on loppujen lopuksi asia, jota edes Marcy Blum ei voi hallita.

Hääsuunnittelijaurani alkuaikoina lähdin mukaan tosi-tv-ohjelmaan nimeltä Whose Wedding Is It Anyway? En piitannut maineesta, mutta halusin lisää asiakkaita. Jos tosi-tv-esiintymisestä jaettaisiin Emmy-palkintoja, olisin saattanut voittaa sellaisen. Olin innostunut, romanttinen ja huolissani siitä, sujuisiko kaikki täsmälleen suunnitelmien mukaan. Minulla oli kirjoitusalustoja ja tarkistuslistoja ja sanoin sellaisia asioita kuin ”tätä varten minä elän”, kun asiakkaat kehuivat vuolaasti juhlatilojaan. Saatoimme kuvata 20 ottoa tilanteesta, jossa astelin sisään leipomoon katsomaan kakkua näyttäen sekä hurmioituneelta että huolestuneelta, ja jokainen kerta tuntui samalta kuin ensimmäinen.

Ohjelmaan mukaan lähteneet asiakkaat eivät olleet miljardöörejä vaan aivan tavallisia ihmisiä. He halusivat tietysti maistaa julkisuutta, mutta enimmäkseen he vain halusivat yrityksiltä hieman parempia kukkia ja valaistusratkaisuja, jotta häät näyttäisivät hienolta ruudulla. Tuottajat halusivat tietenkin jotain muuta. Hienot häät ovat hienoja. Pieleen menneet häät ovat parasta tv-viihdettä.

Siellä minä siis olin, ensimmäisissä tosi-tv-häissäni, keskellä New Jerseytä olevassa juhlatilassa ylläni erittäin epäkäytännöllinen sininen samettibleiseri. Yritin kovasti näyttää rauhalliselta samalla, kun soittelin hädissäni floristille, joka oli kadonnut. Useiden tuntien ja tekosyiden jälkeen hän ilmaantui lopulta paikalle tuoden mukanaan ainakin yhden pöytäkoristeen vähemmän kuin mitä meille oli luvattu. Tuottajat luonnollisesti halusivat nähdä meidät toistekin.

Esiinnyimme Whose Wedding Is It Anyway? -sarjassa vielä pari kertaa, mutta kun aloin olla parempi työssäni, minun oli vaikeampi teeskennellä olevani stressaantunut tai huolissani asioista, jotka osasin tehdä unissanikin. Piipahdimme televisiossa viimeistä kertaa vuonna 2014. Meille tarjottiin mahdollisuutta esiintyä uudessa ohjelmassa, jonka teemana olivat extreme-häät. Meidät määrättiin järjestämään vihkiäistilaisuus 70 vieraalle uinuvan tulivuoren juurella Havaijilla. Morsiamen oli määrä saapua paikalle helikopterilla, minkä jälkeen tilaisuutta valmisteltaisiin ja kuvattaisiin kuuden tunnin ajan mustalla laavalla kuuman auringon alla ilman vessaa. Kaikki sujui erinomaisesti. Mutta tosi-tv ei arvosta asiantuntemusta; tiesimme, että ohjelma ei koskaan pääsisi televisioon asti.

Häät ruudun ulkopuolella tarjosivat minulle joka tapauksessa aivan riittävästi draamaa.

Työskentelin kerran erään morsiamen kanssa, joka halusi, että kaikki häälahjat toimitettaisiin meidän toimistollemme. Olin hämmentynyt, kunnes tajusin, että se tarjosi hänelle tekosyyn tulla usein käymään. Hän tiesi, että hänen sulhasensa petti häntä, ja halusi puhua siitä jonkun kanssa. He menivät siitä huolimatta naimisiin ja heillä oli upea hääbrunssi. (Rakastan hääbrunsseja.)

Eräs toinen morsian ei osannut päättää häiden tyyliä ja turhautui aina vain enemmän. Hän sanoi jotain sellaista kuin: ”En vain pidä vaaleanpunaisesta. Älä ikinä näytä minulle mitään vaaleanpunaista!” Hän oli lähettänyt minulle tusinan verran kuvia asioista, joista hän piti, ja jokaisessa kuvassa oli jotain vaaleanpunaista. Hän oli pukeutunut vaaleanpunaiseen päästä varpaisiin. Jopa hänen puhelimensa oli vaaleanpunainen. ”Minä taas luulen, että rakastat vaaleanpunaista”, sanoin katsoessani häntä suoraan silmiin. ”Oikeasti sinä rakastat vaaleanpunaista.” Hän päätti lopulta pitää vaaleanpunaiset häät.

Viimeisessä tapaamisessani erään pariskunnan kanssa he puhuivat jatkuvasti siitä, kuinka he halusivat tarjoilla ”naposteltavia” baaritiskillä. Olin suunnitellut heille upeat häät, joissa oli brooklynilaisen taiteilijan käsin rakentama uniikki hääkatos ja yhteensopiva kattokruunu, ja pikkunaposteltavat baaritiskillä pilaisivat tunnelman täysin. Yritin kaikin tavoin selittää asian kohteliaasti. ”Ihmisillä on vahvat mielipiteet naposteltavista”, sanoin. Tämä piti paikkansa suklaakuorrutteisten ananasviipaleiden kohdalla, ja se piti paikkansa myös hamppukarkkien kohdalla.

Toinen pariskunta oli menossa naimisiin valtavalla tilalla, ja morsiamen isä päätti, sen kummemmin asiaa harkitsematta, tehdä juhlista tyttärensä unelmahäät. Hän aikoi käyttää tilaisuutta hyväkseen antaakseen tyttärelleen kaikki mahdolliset asiat, joita tämä oli koskaan kehdannut pyytää elämänsä aikana. Meidän piti piilotella sitä ponia päiväkausia.

Kun häät olivat ohi, monet pariskunnat tarjosivat meille vielä yhden yhteisen aterian, jonka aikana he viettivät tuntikausia muistellen ja eläen uudelleen suosikkihetkiään. Toisinaan nämä illat olivat hauskoja, joskus eivät niinkään. Erosin puolisostani juuri ennen yhtä tällaista illallista, ja alkupalojen aikana morsian kysyi minulta, mikä oli mennyt pieleen. ”Tunsin vain olevani sisäisesti kuollut”, vastasin. Myöhemmin hän seurasi minua naistenhuoneeseen. Kun astuin ulos kopista, hän seisoi siinä odottamassa minua. ”Minäkin tunnen olevani sisäisesti kuollut”, hän sanoi.

Termi ”hääteollinen kompleksi” levisi käyttöön vuonna 2007, suunnilleen niihin aikoihin, kun Rebecca Mead julkaisi hääteollisuutta kritisoivan teoksensa One Perfect Day.

Mead suhtautui kyynisesti koko juttuun. Hänen mielestään järkevien pariskuntien tulisi vain marssia maistraattiin ja jatkaa sitten elämäänsä. Muut, huikentelevaisemmat morsiusparit ajautuivat hääammattilaisten houkutusten pauloihin näiden yrittäessä kaikin keinoin huijata heiltä kovalla työllä ansaittuja rahoja. ”Nämä ihmiset kuvittelevat tarjoavansa palvelua, joka on tarpeellinen”, Mead totesi Salon-uutissivustolle. ”Mutta he myös luovat itse tämän tarpeen ja ruokkivat halua käyttää palvelua. He ovat varmasti tietoisia siitä itsekin; parhaat heistä ovat erittäin ovelia markkinoijia.”

Silloin kuitenkin elimme ökytalojen, laajakuvatelevisioiden ja luksuskäsilaukkujen aikakautta. Kuluttajien kyltymättömyys tuskin rajoittui häihin, saati että se olisi ollut hääsuunnittelijoiden syytä. Kuten Jodi Kantor huomautti arviossaan: ”Me kaikki olemme nykyään uusrikkaita.” Kun taantuma iski pian sen jälkeen – mikä kumosi tämän oletuksen – Meadin näkemys jäi elämään kansan keskuuteen. Vielä vuosia myöhemminkin artikkelit varoittavat pariskuntia häiden ”veroista” ja ”palkkioista” ja jakavat vinkkejä, miten ”hääteollisuuden huijauksilta” voi välttyä.

Ei ole hääammattilaisten syytä, että häät ovat kalliita. Tosiasia on, että häät ovat ylellisyyttä, eivät välttämättömyyksiä. Pitää maksaa paljon, että jonkin saa näyttämään hyvältä; pitää maksaa vielä enemmän, että se tuntuu hyvältä: että kaikilla vierailla on mukavaa, heidät on ruokittu ja he viihtyvät. Häät eivät ole valokuva häistä. Häät – hyvät häät – ovat immersiivistä teatteria, elävä, hengittävä taideteos.

Mutta Mead ei ollut väärässä siinä, että hääammattilaiset ovat ovelia markkinoijia. Kourallinen ihmisiä dominoi markkinoiden ylellisintä päätä, ja heidän aloittamansa trendit ovat levinneet yleiseen käyttöön. Julie Sabatino käytännössä keksi häästailauksen 2000-luvun alussa. Kun hän siihen aikaan kertoi ihmisille, mitä hän teki työkseen, he olettivat hänen stailaavan hiuksia. Nykyään häästylistejä löytyy ympäri maata, ja useimmat heistä veloittavat murto-osan Sabatinon hinnoista.

Michael Waiser omistaa yhden kalleimmista pitopalveluyrityksistä – ”typerän kallista”, olen kuullut ihmisten sanovan hänen palveluistaan. Hänen ruokansa – metsäsienet viiriäisenmunalla ja mustilla tryffeleillä, leche de tigre aperitiivi keittobanaanirihmoilla, sen sellaista – on kaikki kosheria, ja hinnat alkavat noin 550 dollarista [510 eurosta] per henkilö. Hän aloitti uransa New Yorkin kosher-pitopalvelupiireissä aikana, jona kosher ei ollut erityisen himoittu kulinaarinen elämys. Mutta Waiser ymmärsi, että varakkaat juutalaiset ruokaharrastajat – kuten myös heidän äveriäät ei-juutalaiset toverinsa – halusivat jotain erityistä.

Allan Zepeda saapui Brooklyniin maahanmuuttajana ollessaan kolmevuotias ja alkoi ottaa valokuvia helluntaiseurakuntansa nuorisoryhmälle. Hän on täysin itseoppinut valokuvaaja. ”Kiitos, kun soitit latinalaisamerikkalaiselle tyypille”, hän sanoi, kun otin häneen yhteyttä. Hän on kuvannut muun muassa Sheryl Sandbergin ja Serena Williamsin häät. Hänen hintansa ulkomailla pidettävien häiden kuvaamisesta ovat nykyään 50 000 dollarista [46 000 eurosta] ylöspäin. Kauniit kuvat ovat vain osasyy hänen menestykseensä; parit rakastavat häntä, koska hän kohtelee heitä kaikkia kuin Voguen malleja.

Se, minkä kaikki nämä ihmiset ymmärtävät, on se, että ”miljardöörit ostavat elämyksiä, eivät asioita”, kuten Chicagossa toimiva luksushäiden tyylisuunnittelija Rishi Patel sanoo. Näihin elämyksiin kuuluu myös häiden suunnittelu, jonka tulisi olla mahdollisimman hauskaa.

Kävi ilmi, että tekoköyhän morsiamen äiti ei kyennyt irtisanomaan minua. Meillä oli ollut hurjan hauskaa yhdessä, kun olimme yrittäneet muokata morsiamen hintatietoisesta, söpöstä tilaisuudesta hienostunutta tapahtumaa. Emme halunneet vielä lopettaa. Sen sijaan kehitimme juonen, vieläkin nerokkaamman kuin ensimmäinen, jonka avulla selviäisimme hääpäivän yli.

Määräsin erään työntekijäni esittämään pitopalvelun työntekijää, ja – en ole tästä erityisen ylpeä – esittelimme morsiamen kyseiselle naiselle ja vakuutimme hänelle, etten ollut enää mukana kuvioissa. Paitsi että todellakin olin. Mikään, mistä morsian ja tuo nainen puhuivat keskenään, ei johtanut mihinkään, koska vain sillä oli merkitystä, mitä minun ja morsiamen äidin välillä tapahtui. Ja meidän välillämme tapahtui paljon. Tilasimme mittatilaustyönä tehtyjä huonekaluja, jotta saimme mahdollisimman suuren tilan käyttöön. Toimme paikalle tehokkaamman viilennysjärjestelmän. Lattia pintakäsiteltiin uudelleen, jotta kukaan ei kompastuisi.

Tapahtumapäivänä, kun olin suoristanut jokaisen haarukan ja taitellut kaikki päärmätyt pellavalautasliinat, tein itsestäni näkymättömän. Jätin kaiken tarjoilijoiksi naamioituneiden työntekijöideni varmoihin käsiin. Julkaisin itsestäni kuvan ravintolassa muutaman korttelin päässä ja vastailin äidin hysteerisiin viesteihin: ”Hän saa tietää! Hän saa tietää, mitä olemme tehneet!”

Vakuutin hänelle, että koko farssi olisi pian ohi. Sitä en tajunnut, että syy, miksi hän oli niin varma, että hänen tyttärensä saisi tietää kaiken, oli se, että hän aikoi hankkiutua humalaan ja kertoa tälle kaiken. Puolivälissä hääjuhlaa hän veti morsiamen sivuun ja tunnusti tälle koko juonen. Morsian raivostui. Hän oli pettureiden ympäröimä, omana hääpäivänään! Hänen oma äitinsä oli toiminut hänen selkänsä takana ja jatkanut äiti-tytär-salasuhdetta hääsuunnittelijan kanssa!

Illan päätteeksi puhelimeni hälytti vielä viimeisen kerran: ”Hän tietää kaiken. Hyvästi!”

”Tulemme aina olemaan palvelusväkeä”, Michael Waiser totesi. ”Olen luultavasti kallein palvelija, jonka voi saada. Mutta olen silti vain palvelija. Se on hyvä pitää mielessä.”

Vuoteen 2015 mennessä olin palanut loppuun. En niinkään itse häiden takia vaan sen roolin, jota minun oli esitettävä. Pian sen jälkeen, kun Donald Trump oli ilmoittanut asettuvansa presidenttiehdokkaaksi puheessa, joka oli täynnä antimeksikolaista kiihkoilua, minä, puoliksi meksikolaistaustainen hääsuunnittelija, huomasin olevani eräänä perjantai-iltana menun koemaistelussa kuuntelemassa, kuinka morsiamen ja sulhasen perheet intoilivat juhlapaikasta, bändistä, ruoasta ja… tulevasta presidentti Donald Trumpista. Todelliset ystävät olisivat voineet sanoa mitä mieltä he asiasta olivat. Mutta hääystävien, palkattujen ystävien, oli pakko vain jatkaa esitystä.

On helpompaa hankkia avioero kuin luopua häistä. Tiedän sen, koska onnistuin tekemään edellisen, mutta en jälkimmäistä, ja pidin ex-miehestäni huomattavasti enemmän kuin yhdestäkään morsiamesta, jonka häistä olen yrittänyt sanoa itseni irti. Konfliktissa oli lähes aina kyse budjetista: morsian halusi jotain, johon hänellä ei ollut varaa, ja sen sijaan, että hän olisi tyytynyt tilanteeseen, hän syytti minua epäpäteväksi.

Ikävimpiä asiakkaita olivat ne, jotka venyivät äärimmilleen ja velkaantuivat saadakseen häät, jollaiset he halusivat näyttää maailmalle. Mutta toisin kuin laukkuja tai koruja, hienoja häitä ei voi valmistaa piraattikopioina. Ilmapiiri muuttui aina yhä kireämmäksi, kunnes lopulta meidän oli kutsuttava kaikki koolle. Tämän pitäisi olla iloinen asia, ja oli päivänselvää, että he eivät olleet onnellisia. Meidän kannatti nyt lähteä eri suuntiin, mutta voisin suositella… Siinä vaiheessa morsiamen leuka alkoi täristä: Olemme pahoillamme. Ettehän jätä meitä.

Olin tottunut siihen, että varakkaat asiakkaat kuvittelevat todellisuuden taipuvan heidän tahtoonsa, mutta minua on käytetty törkeästi hyväksi vain kerran. Tuleva morsian soitti meille kertoakseen, että hän ja hänen nuorempi sisarensa olivat menossa naimisiin samana vuonna, samassa paikassa. Hän ei ilmeisistä syistä halunnut työskennellä saman hääsuunnittelijan kanssa kuin hänen pikkusiskonsa. Kerroin hänelle hintamme, ja hän hiljeni.

Lopulta hän sanoi, että hänen siskonsa hääsuunnittelija oli edullisempi, itse asiassa noin 12 000 dollaria [noin 11 000 euroa] edullisempi.

Mihin vastasin: Onpa onni siskollesi!

Sovimme kuitenkin tapaamisesta, ja kahvitreffien loppupuolella näin hänen anovasta katseestaan, että hän halusi minun olevan hänen hääbestiksensä – ainoa henkilö, joka ei välittänyt siitä, mitä hänen siskonsa teki omissa häissään; ainoa, joka ei välittänyt edes siitä, että hänen siskonsa oli menossa naimisiin.

Hänen äitinsä soitti: he pitivät minusta, mutta ongelmana oli se, että toinen hääsuunnittelija oli edullisempi. Sanoin jälleen, että hyvä juttu, voitte vapaasti käyttää toista suunnittelijaa molemmissa häissä. Mutta he halusivat minut. Lopulta he allekirjoittivat sopimuksen ja lähettivät ensimmäisen useista ennakkomaksuista.

Kaksi viikkoa ennen häitä soitimme muistuttaaksemme heitä, että 10 000 dollarin [noin 9 200 euron] viimeistä maksuerää ei ollut vielä maksettu. He sanoivat, että sekki oli postissa. Kaksi päivää ennen kuin lähdimme laittamaan juhlatilaa kuntoon, yritimme veloittaa summan heidän kortiltaan, mutta se ei ollut enää voimassa. Kun soitimme, he lupasivat antaa meille sekin, kun saapuisimme paikalle. Pystytimme telttaa kolme päivää ja joka kerta, kun pyysimme maksua, morsiamen äiti tai isä sanoi menevänsä heti sisälle hakemaan sen. Joka kerta hänen huomionsa keskittyi muihin asioihin. Hääpäivänä meille ei vieläkään ollut maksettu ja pohdimme, mitä meidän pitäisi tehdä. Kyse ei ollut siitä, etteikö heillä olisi ollut varaa summaan. Tietenkin tulisimme siitä huolimatta paikalle. Kun pyysimme morsiamen isältä sekkiä, hän karjui meille: kuinka kehtasimme häiritä häntä hänen tyttärensä hääpäivänä?

Päivää myöhemmin, kun saavuimme raivaamaan juhlatilaa, perhettä ei löytynyt mistään. Ei sekkiä, ei luottokortin numeroa. Palasimme New Yorkiin häntä koipien välissä. Olimme olleet alalla kolmetoista vuotta, ja monimiljonäärit olivat huijanneet meitä.

Sinä sunnuntaina rukoilimme erityisen kovasti, mutta maanantaina morsiamen isä otti meihin yhteyttä. Hän oli laatinut eritellyn luettelon pienistä puutteista, jotka hänen mielestään oikeuttivat hänet jättämään viimeisen erän maksamatta. En ole painanut tarkkoja valituksen aiheita mieleeni, mutta muistan, että ne olivat järjettömiä: lautasliinat eivät vastanneet vaatimuksia, WC-perävaunun valot välkkyivät. Soitin hänelle ja sanoin, että tämä ei yksinkertaisesti ollut oikein. Olimme tehneet sen, mitä meidät oli palkattu tekemään. Mutta hän oli selvästi päättänyt, että jos pikkusiskon hääsuunnittelija veloittaisi vähemmän, minunkin pitäisi tyytyä vähempään, sopimuksesta viis.

Anna mennä, yritä taistella minua vastaan, hän sanoi. ”Minusta olisi niin hauskaa käyttää rahojani siihen, että haastan sinut oikeuteen.”

Suurimmat häät, joista viime aikoina on uutisoitu, järjestettiin Spice Girlin pojan Brooklyn Beckhamin ja miljardöörin tyttären Nicola Peltzin välillä, ja ne maksoivat iltapäivälehtien mukaan noin 3–5 miljoonaa dollaria [2,8–4,6 miljoonaa euroa]. Häät johtivat oikeusjuttuihin ja skandaaliin. Morsiamen isä on haastanut oikeuteen kaksi hääsuunnittelijaa, jotka työskentelivät hetken aikaa hänen palveluksessaan; suunnittelijat ovat nostaneet vastakanteen. Aina kun luen tapauksesta, huomaan ajattelevani niitä satoja ihmisiä, joiden työn ansiosta se kaikki oli mahdollista.

Arvostelijat, jotka pyörittelevät silmiään kohtuuttomille ökyhäille, näyttävät unohtavan, että tämä kohtuuttomuus luo useita työpaikkoja. Suuri osa häihin vaadittavasta työstä on näkymätöntä, mutta sen tekijät ovat oikeita ihmisiä, jotka kärsivät hääteollisuuden alamäestä. Hääsuunnittelijat, tyyligurut, floristit ja pitopalveluyritysten työntekijät söivät melko paljon keittoa taantuman aikana. Samoin pandemian aikana. Molemmilla kerroilla rikkaat asiakkaat palasivat ensimmäisenä, kuin kevään lämpö.

Rishi Patel oli Peltzin häiden tyylisuunnittelija. Hän kertoo, että isojen toimeksiantojen jälkeen hän antaa usein asiakkailleen kirjan, jossa on luonnoksia kaikesta, mitä hän on tehnyt häitä varten, kuten hääkatoksesta, kattauksesta ja lavasta, jolla morsiuspari lausui vihkivalansa. Hän kiinnittää kirjan etusivulle lapun, jossa lukee suunnilleen näin: toivottavasti olette yhtä ylpeä kuin minä siitä, että pystyitte työllistämään 200 henkilöä näiden kahden viikon aikana. Hän ja Marcy Blum kuuluvat niihin lukuisiin luksushäihin erikoistuneisiin ammattilaisiin, jotka ovat alkaneet julkaista Instagramissa videoita kulissien takaa havainnollistaakseen juhliin liittyvän työn määrää todellisten ihmisten kautta.

Blumin mukaan hän tekee näin osittain sen vuoksi, että arvostelijoilta kuulee usein asioita kuten: ”Maailmassa on valtavan paljon nälkäisiä ja kodittomia ihmisiä. Olisitte voineet ruokkia kahdeksan miljoonaa ihmistä tuolla summalla.” Hänen asiakkaansa lahjoittavat jo nyt miljoonia hyväntekeväisyyteen, hän sanoo. Arvostelijoilta hän kysyy: ”Mitä heidän sitten pitäisi tehdä, järjestää piknik, niinkö? Mikä on niin sanottu kohtuullinen summa, jonka saa käyttää oman lapsensa häihin?”

Ketään ei ehkä yllätä se, että sen jälkeen, kun tekoköyhän morsiamen äiti oli hyvästellyt minut lopullisesti, kaikki ei ollut vielä ohi. Sain häneltä yhä sähköposteja ja satunnaisia tekstiviestejä. Omituisinta asiassa oli se, että vaikka morsiamella oli mielestäni täysi oikeus suuttua meille, en missään vaiheessa tuntenut syyllisyyttä teostamme. Enkä usko, että hänen äitinsäkään tunsi. Meidän yhteydellämme ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, mitä hän tunsi tytärtään kohtaan. Kyse oli ainoastaan siitä, millainen suhde hänellä oli rahoihinsa: ihan hyvä. Häntä ei haitannut se, että hänellä oli rahaa, eikä häntä haitannut käyttää sitä.

©2023 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.