Haahka on uhanalainen, mutta Bengtskärissä kulkija saa varoa, ettei astu hautovan naaraan päälle
Bengtskärin majakka kohoaa 50 metriin. Se on Pohjoismaiden korkein. Tyrskyjen piiskaaman luodon ympäristössä elää lentävien majakanvartijoiden, haahkojen yhdyskunta.
On toukokuinen aamu, ja odottelen alusta Kasnäsin satamassa Turun saaristossa. Pian vesitaksi lipuu laituriin, puomi nousee ja kymmenet matkailijat astelevat kannelle. Seikkailu majakkasaarella voi alkaa.
Merimatka Bengtskäriin vie noin tunnin. Saarella käy vuosittain jopa 15 000 matkailijaa, joten laiva on usein täyteen buukattu. Niin nytkin. Olen päässyt mukaan vähän kuin ekstrana, eikä minulle ole istumapaikkaa sisällä, mutta itse asiassa haluankin viettää koko matkan kannella – kuvaamaanhan olen tullut.
Laiva lipuu ohi idyllisten saaristokylien, kunnes se saavuttaa avomeren reunan. Sitten alkaa keikuttaa. Sääennuste oli luvannut tälle päivälle sadetta ja voimakasta tuulta, ja nyt myräkkä on alkanut.
Pidän tiukasti kaiteesta kiinni samalla, kun yritän kuvata myrskyävää merta ja horisontissa jo siintävää majakkaa. 500-millinen teleobjektiivini heiluu kuin heinämies, mutta saan kuin saankin pidettyä kohteen tähtäimessäni.
Majakkasaari lähestyy. Majakan harmaita muureja huuhtovat talonkokoiset tyrskyt – ohi lentävä haahkaparvi täydentää merellisen tunnelman.
Sitten alus rantautuu. On helpottavaa tuntea taas kovaa maata jalkojen alla, vaikka sade ja tuuli eivät ota hellittääkseen.
Kun viikkoja aiemmin olin varannut merimatkani majakkasaarelle, en tietenkään voinut tietää, millainen sää silloin tulisi olemaan. Mutta luontokuvauksessa pätee yleensä sääntö: mitä kurjempi ilma, sitä parempi kuvaussää.
Suomessa tuskin on merellisempää lintua kuin haahka. Haahka on suuri sukeltajasorsa, lähes hanhen kokoinen. Se lentää raskaasti ja ui syvällä.
Haahkan pituus on noin 65 senttimetriä ja siipien kärkiväli jopa metrin. Lintu pärjää arktisillakin vesillä, sillä sen höyhenpeitteen alla on lämpöä eristävä rasvakerros.
Haahka on suolaisen veden asukki. Se ei viihdy järvillä tai muilla makean veden altailla. Suurimmat haahkaparvet löytyvät ulkosaaristosta, kuten juuri täältä Bengtskäriltä.
Haahkan tunnistaa kiilamaisesta pään muodosta. Juhlapukuinen koirashaahka on helppo erottaa muista vesilinnuista.
”Hautova haahkanaaras sulautuu maastoon miltei täydellisesti.”
Naarashaahka on enemmän tavallisen sorsan näköinen. Hautova naaras sulautuu maastoon miltei täydellisesti: sen ruskeanharmaa, juovikas höyhenpuku on kuin osa heinikkoa.
Haahka ei mielellään poistu pesältään, mutta ääritapauksessa se saattaa lähteä petoa tai ihmistä karkuun ja jättää munien päälle hätäulosteen. Pahanhajuisella, vihertävällä jätöksellä suojellaan munia saalistajilta, kuten minkeiltä, ketuilta ja varislinnuilla.
Kylmyydeltä haahka suojaa munansa untuvillaan, joita se nyppii rinnastaan.
Entisaikain saaristolaisille haahka oli tärkeä luonnonvara. Pehmeitä haahkanuntuvia käytettiin peittojen ja tyynyjen täyteaineena. Tuoreet haahkanmunat olivat kaivattu lisä muuten kovin niukkaan ja yksipuoliseen ruokavalioon.
Itse lintukin päätyi usein saaristolaisten patoihin. Vielä nykyäänkin haahkoja metsästetään, vuodessa noin 2 000–10 000.
Huhti–toukokuussa Suomen merialueilla kaikuu usein huhuileva ääni aa-ouu, aa-ouu. On haahkojen soidin ja sulkimisaika.
Haahka on runsaimmillaan Suomenlahden länsiosissa ja Saaristomerellä. Merenkurkusta pohjoiseen ja Porvoosta itään haahka käy harvinaisemmaksi. Levinneisyyteen vaikuttaa paljolti haahkan pääravinnon sinisimpukan yleisyys.
Vaikka paikoitellen haahkoja näyttää olevan hyvinkin runsaasti, laji on itse asiassa uhanalainen. Ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvät sateet laimentavat muutenkin vähäsuolaista Itämerta, ja sinisimpukoita on tarjolla entistä niukemmin.
Eniten haahkakantoja on vähentänyt petojen yleistyminen: sisäsaaristossa haahkoja uhkaavat supikoirat ja minkit, ja ulompana merellä niitä saalistavat merikotkat. Viime vuosina haahkoja on siirtynyt yhä enemmän ulkosaaristosta sisäsaaristoon merikotkia pakoon.
”Alan havaita hautovia haahkoja joka puolella. Pesiä on vieri vieressä.”
Haahkojen pesimäkanta Suomessa on 70 000–130 000 paria. Viime vuosisadan alkupuolelta 1990-luvulle haahkojen määrä lisääntyi voimakkaasti suojelun ja vesistöjen rehevöitymisen myötä, mutta sen jälkeen pedot ja taudit puolittivat kannan.
Haahka on maailmanlaajuisesti luokiteltu uhanalaisten lajien listalla silmälläpidettävien joukkoon.
Haahka on Suomen vastuulaji. Tämä tarkoittaa sitä, että lajin seurantaa ja tutkimusta tehostetaan ja lajin elinympäristö otetaan huomioon maankäytön suunnittelussa. Vastuulajeilla ei ole lainsäädännössämme määriteltyä asemaa.
Kun astun jalallani Bengtskärin kamaralle, käy heti selväksi, miten arvokkaalla luontoalueella ollaan: melkein kävelen hautovan haahkan päältä! Terästän katsettani, ja alan havaita hautovia haahkoja joka puolella. Pesiä on vieri vieressä.
Monesti maailman syrjäisillä saarilla linnut ovat hämmästyttävän pelottomia ihmistä kohtaan. Näin on myös Bengtskärillä. Lähellä mannerta elävät haahkat ovat selvästi arempia.
Ilmeisesti täällä kaukaisella ulkoluodolla linnut ovat tottuneet vierailijoihin, eivätkä maapedot ole uhkaamassa niitä.
Muutaman tunnin vierailuaika on äkkiä ohi, ja koittaa paluu mantereelle. Täällä olisi viihtynyt pidempäänkin, vaikka meri näytti vähemmän leppoisan puolensa.
Saaret ja linnut jatkavat elämäänsä. Joku päivä vielä palaan tänne.
