Guns N’ Rosesin harkittu kaksoismurha laajeni laatikoksi – Use Your Illusion I & II -boksin aarre on pitelemätön klubilive New Yorkista 1991

Guns N' Rosesin vuonna 1987 julkaistu albumi Appetite for Destruction oli väkivaltainen ja likainen täsmähyökkäys keskelle sukkahousuhevin kyllästämää musiikkimaailmaa. Albumin punkhenkinen raskas rock and roll kekseliäine kitarariffeineen (Paradise City, Sweet Child O’Mine, It’s So Easy, You’re Crazy… melkeinpä kaikki albumin kappaleet) nostivat Guns N’ Rosesin ykkösbändiksi kautta maailman.

Kukaan silti tuskin uskalsi odottaa bändiltä aivan niin yllättävää suhteellisuudentajun katoamista kuin kahden tupla-albumin julkaiseminen yhtä aikaa. Use Your Illusion I ja Use Your Illusion II julkaistiin 17. syyskuuta 1991, ja omintakeinen veto kannatti: pelkästään USA:ssa albumeja myytiin ensimmäisellä viikolla noin puolitoista miljoonaa kappaletta, sittemmin maailmanlaajuinen myynti on noussut reiluun 30 miljoonaan.

Tuplakaksikko on nyt julkaistu uusiksi omina albumeinaan ja lisäksi näyttävinä cd- ja vinyylibokseina. Edelleenkin ne ovat liian pitkiä kokonaisuuksia, joiden perusteelliseen virtaviivaistamiseen tarvittaisiin pikemminkin vesuria kuin kirurgin veistä. Silti ne ovat omanlaisiaan teoksia, joiden notkahdukset on oppinut tuntemaan ja joihin virheet kuuluvat.

Tuplamittaisista rockin klassikoista puhuessa on syytä muistaa myös, etteivät The Beatles eli Valkoinen tupla, Rolling Stonesin Exile on Main Street tai Led Zeppelinin Physical Graffiti nekään olleet aukottomia kokonaisuuksia.

Hittejä, huteja ja helmiä

Tuplat sisältävät 30 biisiä ja yli kolme tuntia musiikkia. Laulaja Axl Rosen biiseiksi muokatut kiukuttelukohtaukset (Get in the Ring, My World) voi unohtaa saman tien, mutta albumien tunnetuimmat biisit ovat syystä klassikkoasemassa: perustuksiinsa riisuttu rockballadi Don’t Cry, jylhä Civil War, kaikessa mahtipontisuudessaan yhtä aika liikuttava ja hieman huvittava November Rain, ja Terminator 2 -elokuvassa kuultu räjähtävä You Could Be Mine.

Miljoonat ihmiset tuntevat myös albumin coverbiisit Live And Let Dien ja Knockin’ on Heaven’s Doorin Guns N’ Roses -kappaleina (siirtymä säkeistöstä kertosäkeeseen ilman Axlin patentoimaa ai ai ai aiaiai -osuutta lienee tuskin enää edes laillista), ei Paul McCartney & Wingsin ja Bob Dylanin originaaleina.

Hieman varjoon jääneistä biiseistä vastustamattomasti ryskäävä Locomotive olisi vieläkin tehokkaampi ilman lopun tarpeettomahkoa instrumentaaliosaa. Tehokkaassa The Gardenissa Alice Cooper pääsee lukemaan kalmaista runouttaan, ja sitä seuraavassa Garden of Edenissä Roses on jalat tukevasti 60-lukulaisessa psykedeliasammiossa. Estranged melkeinpä progeilee ja onnistuu koukeroinnissaan komeasti.

Appetiten alkuvoimaa albumit eivät onnistu tavoittamaan, vaikka esimerkiksi Double Talkin’ Jivessa mättöä riittää.

Roses kukoistaa livenä

Boksien mukana tuleva Blu-ray, toukokuussa 1991 taltioitu Live in New York on taltioitu ennen tuplien julkaisemista ja mammuttitaudin varsinaista puhkeamista. The Ritz -klubilla bändi tuntuu aidosti nauttivan soittamisestaan, ja soundissa on Appetiten raakuutta. Tämä on aivan toisenlainen konserttitaltiointi kuin aikaisemmin julkaistu, Use Your Illusion -kiertueen Tokiossa 1992 kuvattu spektaakkeli.

Slash soittaa kitaraansa omintakeisella tyylillään savupilven höyrytessä jostain kiharoiden takaa, ja onnistuu käyttämään noin kolme miljoonaa fucking-sanaa esitellessään You Could Be Minen. Duff McKagan on pohjimmiltaan aina punkbasisti ja bändin muutama kuukausi tämän keikan jälkeen jättänyt perusrockäijä Izzy Stradlin on kaikessa Stones-henkisyydessään bändin coolein hahmo. Miehen laulama Dust N' Bones on setin huippuja.

Bändiin uutena rumpalina tullut Matt Sorum (ex-Cult) hoitaa hommansa rumpusooloja myöten ja pitää homman kasassa, kun taas kosketinsoittaja Dizzy Reed pääsee käytännössä esille vasta keikan loppupuolella Estrangedissa.

Bändi piiskaa muutamista Illusionien biiseistä irti versioita, jotka pesevät studioalbumille päätyneet, ja siksikin tämä live on boksin ilahduttavinta antia. Fiilistä välillä syö tosin sama asia kuin Illusion-kaksikolla, eli Axlin ylilyövät tulkinnat. Appetitella miehen omintakeinen käninä oli yksi tärkeimmistä koukuttavista tekijöistä, mutta vapaissa tulkinnoissa äänen värisyttäminen ja silkka koliikkiääntely käyvät korviin.

Taannehtivat pisteet pohjoisesta Axlille kuitenkin siitä, että hän mainitsee välispiikissään levyllä Bad Obsessionissa vierailevan Mike Monroen.

Kaiken kaikkiaan Live in New York City on hieno yllätys ja loistelias kaksituntinen priimakuntoisen Guns N’ Rosesin seurassa.

Laatikon säläseura

Boksit sisältävät myös kolmelle cd:lle tai kuudelle vinyylille jaetun Live in Las Vegasin, jossa bändi kuulutetaan sanoin ”te halusitte parasta… no, he eivät päässeet paikalle, joten tyytykää näihin tyyppeihin”.

Tammikuussa 1992 nauhoitettu konsertti on jo massiiivisempi paketti taustalaulajineen ja puhallinsektioineen. Izzy Stradlinin paikkaajaksi oli palkattu Gilby Clarke. Hyvin bändi tietysti vetää, mutta Ritzin-keikan räjähtävyys ja spontaaniuden tunne puuttuu, homma on jo selvästi ammattimaisempaa. Move to the Cityn aikana tyypit jopa poistuvat hetkeksi ja jättävät puhallinsektion fiilistelemään jazzfunkiaan. Tällaista vetoa ei Appetiten aikaan olisi uskonut mahdolliseksi.

Toisin kuin Appetite for Destruction -boksilla, albumien monikanavaversiota ei ole saatavilla. Ainoastaan Live in New York on Blu-raylla Dolby Atmos -muodossa. Niin ikään mitään demoversioita tai ennen julkaisemattomia studiobiisejä ei ole. Tosin jo Appetite-boksi sisälsi November Rainin ja Back off Bitchin demot.

Boksi sisältää lisäksi lähinnä kuvista koostuvan kirjan ja kaikenlaista sälää julisteesta backstagepasseihin.