Greta Thunberg ei ole sinut vastaanottavaisen yleisön kanssa. Kun hän astuu Extinction Rebellion -liikkeen järjestämän tapahtuman lavalle Lontoon Marble Archissa huhtikuun lopulla, väkijoukko alkaa hokea ”rakastamme sinua, rakastamme sinua”, mutta hän ei katso yleisöön, vaan vaeltaa lavan takaosaan silmin nähden epävarmana siitä, istuako vai seistä.

Näkymä on kuin ohjaaja Tim Burtonin näkemys hippien joukkotapaamisesta. Yleisöstä erottuu runsaasti rastalettejä ja jonkin verran hennatatuoituja ranteita. Katsomon perällä jousiin kiinnitetyt luurangot irvistelevät ja sätkivät, ja minne katsookin, munakellosymboli lepattaa. Se on muistutus yhdentoista vuoden takaisesta Hallitustenvälisestä ilmastonmuutospaneelista, jonka mukaan meidän täytyy puolittaa hiilipäästömme, jos haluamme välttyä katastrofilta.

Yllättävää kyllä, kannabis ei tuoksu. Hyökkäävän ystävälliseen kansalaistottelemattomuuden linjaansa sopivasti Extinction Rebellion on pyytänyt kannattajiaan pidättäytymään alkoholin ja huumeiden käytöstä mielenosoitusten aikana.

Thunberg sanoo mikrofoniin ujosti ”hei” ja onnittelee sitten mielenosoittajia uhkaavan ympäristökatastrofin nostamisesta pysyväksi uutisaiheeksi.

– Poliitikot ja vallanpitäjät ovat päässeet aivan liian pitkään kuin koirat veräjästä tekemättä mitään ilmastokriisin vastaisen taistelun hyväksi.

– Me varmistamme, että he eivät voi jatkaa niin.

Välijoukko reagoi raivoisin aplodein, mutta Greta kurtistaa kulmiaan.

Kun Greta puhui kolme kuukautta aiemmin Davosissa niille, joita hän syyttää ”talomme polttamisesta”, hän näytti uhkaavalta ja itsevarmalta. Puhuessaan Lontoossa samanmielisille hän näyttää tuntevan olonsa epämukavaksi.

Thunbergin vakavailmeisyys tuntuu tylyltä mielenosoittajia kohtaan, ja hänestä huokuu, että tämäkin juhlatilaisuus on vain hidaste hänen taistelussaan ilmastokriisiä vastaan.

Greta ei tunnu ajattelevan koskaan mitään muuta kuin ilmastokriisiä, ja se saa meidät muut miettimään, kuinka kehtaamme kiinnittää huomiomme muualle.

Seuraavana päivänä Greta ja vihreiden kansanedustaja Caroline Lucas puhuvat luokalliselle vakavia ja pelokkaita lapsia. Tunnelma on keinotekoisen hilpeä, ja monet lakkoilevat opiskelijat esittävät omahyväisiä kysymyksiä.

Tunnelma muuttuu jäätäväksi, kun yksi heistä, korkeintaan kymmenvuotias, kysyy kysymyksen, jonka me muut olemme onnistuneet piilottamaan syvälle alitajuntaamme: ”Jos saastuminen jatkuu nykyistä tahtia, paljonko meillä on aikaa jäljellä?” Lucas torppaa kysymyksen nopeasti, ehkä suojellakseen lasta Gretan rehellisyydeltä.

Heti tilaisuuden päätyttyä Svante-isä vie Gretan pieneen huoneeseen, joka on täynnä toimittajia ja aktivisteja. Turvamiehet ohjaavat Gretaa kuumeisesti läpi tiukan aikataulun (kymmenen minuuttia lepoa, kymmenen minuuttia BBC:n kanssa, kymmenen minuuttia haastattelua minun kanssani), mutta hän pysyy rauhallisena. Häntä ei tunnu häiritsevän edes ruotsalainen kuvausryhmä, joka on seurannut häntä ympäri Eurooppaa.

Kuvausryhmä seuraa myös, kun Greta, hänen pitkä vaalea henkivartijansa ja minä menemme pieneen huoneeseen.

Ensimmäisenä pistän merkille, kuinka uupuneelta Greta näyttää.

– Tämä kaikki on hämmentävää, mutta en voi valittaa, koska olen itse asettanut itseni tähän tilanteeseen, Greta sanoo.

Hänen äänensävynsä ei vihjaa vähäisimmässäkään määrin, että hän kaipaisi kehuja, eikä hän tunnu ymmärtävän, miksi hän edes ansaitsisi niitä.

– Ymmärrän, että ihmiset ovat vaikuttuneita tästä liikkeestä, ja olen itsekin vaikuttunut nuorten toiminnasta, mutta en minä ole tehnyt oikeastaan mitään. Minä vain istuin alas.

Lue Greta Thunbergin koko haastattelu Avun suuresta ilmastonumerosta 22/2019!