Seppo Fränti ja Risto Vahanen viettivät vuoden 2000 pääsiäistä sukeltajien suosimalla Sipadanin saarella Malesiassa. Loma päättyi veitsellä leikaten 23. huhtikuuta, kun saaristomeren toiselta puolelta saapuneet filippiiniläiset terroristit yllättivät lomaparatiisin heikon vartioinnin.

Asemiehet kaappasivat mukaansa 21 ihmistä, joukossa suomalaiset ja seitsemän muuta länsimaalaista turistia.

Merimatkan määränpäänä oli Mindanaon eteläkärjessä sijaitseva pieni Jolon saari, jonne Abu Sayyaf -järjestöä edustaneet kaapparit saalisveneineen rantautuivat.

Vuorokauden mittaisen sokkomatkan jälkeen Fränti ja Vahanen olivat huolissaan ehkä eniten siitä, tietääkö kukaan ulkomaailmassa ja kotona Suomessa, missä he ovat, kun he itsekään eivät enää olleet kartalla.

Seuraavat 140 päivää suomalaiset seurasivat hyvin kiinnostuneina ja myötätuntoisina kaikkia niitä uutisia, joita Jolon saaren viidakkoleireiltä maailmalle tihkui.

Tänä koronan aikana moni on hakenut vertailukohtia suomalaisten aikaisemmista kokemuksista aina talvisotaa myöten joko muistuttaakseen, että me kyllä pärjäämme yhteishengellä tai huomauttaakseen, ettei kotona pysyminen ole pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua.

Vapautensa 20 vuotta sitten menettäneillä, nyt koronan vuoksi sosiaalisia kontakteja karsineilla Fräntillä ja Vahasella on mihin verrata, vieläpä kiinnostavin ajatuksin.

– Tätä tilannetta ei oikein voi verrata Joloon, siellä meillä oli täydellisen vankeuden lisäksi vallalla kuolemanpelko. Sen lisäksi oli huomattavan pitkään nälkä ja jano, koska ruokaa ei ollut. Kun elämämme oli hetkestä hetkeen täynnä tietämättömyyttä tulevasta, oma psyykkinen suojautuminen nousi avainasemaan, Fränti sanoo.

Vahanen näkee ehkä yllättäenkin Jolossa jotakin lohdullisempaa kuin koronan aiheuttamassa poikkeustilassa.

– Stressitilassa, joka kaikille tulee koronatilanteessa, tunne-elämä on täysin erilainen kuin meillä oli Jololla. Siellä meiltä riisuttiin vapaus, mutta meille jäi silti fyysinen yhteys, panttivankien ”perhe”. Sen sisällä saatoimme jakaa ilot ja surut ja pelätä yhdessä. Meillä oli toistemme fyysinen tuki, oli huumoria, pelasimme erilaisia pelejä ja kehittelimme uusia asioita kuten teatteria. Sellaisia ulottuvuuksia korona ei tarjoa, Vahanen analysoi.

Fränti ja Vahanen näkevät myös yhtymäkohtia, etenkin sen, miten panttivankitilanne tai koronapandemia pitävät ihmisiä tuskallisessa epätietoisuudessa, kun lopputulemaa ei tiedetä.

– Jololla meillä oli sosiaalinen ympäristö, muita ihmisiä, joiden kanssa keskustella ja jakaa asioita ja tehtäviä myös fyysisesti. Nyt sosiaaliset kontaktit on periaatteessa kielletty, paitsi perheen sisällä. Emme pääse tapaamaan muita ihmisiä. Se on mielestäni henkisesti paljon, paljon raskaampaa ja yllättävän stressaavaa, koska ihminen on sosiaalinen eläin, joka kaipaa ihmissuhteita, Vahanen sanoo.

Seppo Fränti on vuosien varrella puhunut avoimesti siitä, kuinka hän onnekseen heti Jololta vapauduttuaan hakeutui vuosia kestäneeseen terapiaan ja aloitti sen jälkeen uuden elämän.

Jololla hänellä oli vahvimpana tukenaan Risto Vahanen. Näin Vahanen arvioi nyt arvioi omaa henkistä selviytymistään:

– 1990-luvun lama opetti minua perheyrityksessämme siihen, että ei pidä antaa periksi. Se muokkasi luonnettani niin, että olen parhaimmillani aina silloin, kun on haastava tilanne. Silloin alan taistella ja teen töitä. Siksi me selvisimme lamasta. Meidän yrityksemme kasvoi samalla, kun kilpailijoita meni konkurssiin.

Myös Vahasen tausta partiojohtajana auttoi.

– Opin silloin ottamaan vastuuta nuoremmista, oli tilanne mikä tahansa, vaikka vatsatauti partioleirillä, jolloin siivosin poikien oksennuksia teltasta. Kun Jololla tuli vastaan haastava tilanne ja hengenvaara, energiavarastoni aukesivat ja päätin, että täältähän tullaan pois. Yksi voimaannuttava tekijä oli luonto, jonne olin vetäytynyt silloin, kun ahdisti. Olin myös lukenut paljon tropiikin luonnosta ja eläimistä. Niin yksi haaveeni toteutui Jololla, eli pääsin sellaiseen ympäristöön, jonne olin aina halunnut, tosin en vapaaehtoisesti.

Vahasen mukaan ”luonto antoi hirveästi voimia”.

– Kun me istuttiin siellä jossakin viidakossa ja katseltiin, kuinka hedelmälepakot lähtivät luolistaan, kuinka taivas oli niitä täynnä tai kuinka tulikärpäset olivat palmunlatvoissa, ne olivat sykähdyttäviä elämyksiä, samoin auringonpimennys. Kun näin, että Sepolla oli paha olo, tuin häntä ja muita. Kun on mahdollisuus tukea muita, siitä saa voimaa itsekin.

Vahanen kertoo tehneensä Jololla huomioita siitä, miten ihmiset käyttäytyvät kovassa stressissä ja verranneensa kokemaansa työyhteisöihin.  

– Yhtymäkohtia on hyvin paljon, kuten porukan klikkiytyminen, pahansuopaisuus. Jolo muokkasi luonnettani niin, että opin ymmärtämään sen, että vaikka olisi kuinka paha olo joidenkin ihmisten kanssa, aina pitää olla ystävällinen, aina pitää hymyillä ja aina pitää tukea. Se usein unohtuu työelämässä olevilta.

Hamstrasivatko karulla tavalla leirielämään tottuneet Fränti ja Vahanen jotakin, kun korona ja poikkeustila saapuivat?

– En varastoinut yhtään mitään, vaan ajattelin, että mennään eteenpäin hetki kerrallaan, päivä kerrallaan. Jos vessapaperi olisi loppunut, sanomalehdillä olisi kyllä ollut käyttöä niin kuin ennen vanhaan. Jolollahan me pyyhittiin peppu banaaniruohon lehteen, Seppo Fränti nauraa, mutta huomauttaa, ettei kaikki mennyt ihan solidaarisesti Jolollakaan. Kun panttivankeja vapautui ennen suomalaisia, heidän jäljiltään löytyi kätköjä.

– Itsekkyys näyttää olevan aina läsnä tällaisissa tilanteissa kaikkialla. Vessapaperin tai muiden tarvikkeiden hamstraaminen Suomessa oli selvää hysteriaa. Ikävää on ollut myös seurata rikkaiden maiden suojavälineisiin liittyvää riitelyä ja ryöstelyä.

– On surullista havaita, että tarvikkeita ei itsekkyyden vuoksi riitä niille, jotka niitä kipeimmin tarvitsevat.

Toisille korona-aika on hirvittävän raskasta, Fränti tietää.

– Olen saanut ihmisiltä paljon viestejä. Niitä tulee usein äänettömänä pitämääni puhelimeen kolmen maissa yöllä. Ääni- tai tekstiviesteissä pyydetään, voisinko laittaa vaikka muutaman sanan vastaukseksi. Vastaan yleensä, ettei tässä ole mitään hätää, vaikkemme tiedä, miten tämä kehittyy. Siksi pitää ottaa rauhallisesti, vetää syvään henkeä ja lakata ajattelemasta, että itsellä voisi olla korona.

Viestejä tulee Fräntin mukaan yllättävän paljon.

– Koska ihmiset ovat nähneet sen, miten olen selvinnyt Jololta näinkin hyvin. En edes tunne kaikkia näitä ihmisiä, jotka haluavat vain puhua, vaikka tietävät, että olen nukkumassa tai että en ole kuuntelemassa juuri silloin.

– Hämmentävää, että jotkut kokevat minut jonkinlaiseksi parantajaksi, mutta en minä mikään Äiti Teresa ole. Tämä nyt on ehkä jotakin sellaista, miten pystyn auttamaan ihmisiä, samalla tavalla kuin autan taidekokoelmallani nuoria taiteilijoita. Palautetta molemmista tulee niin paljon, etten pysty kaikille vastaamaan

Toki Fräntiä harmittaa, että hänen uuden elämänsä huippuhetki, hänen tukemiensa suomalaisten nuorten huikean taidekokoelman avajaiset Kiasmassa ovat koronan vuoksi siirtyneet.

– Niistä avajaisista tulee sitten aikanaan vuosisadan bileet, Fränti kuittaa. 

Mitään katkeruutta ei Jololta jäänyt, Fränti vakuuttaa.

– Se on loppupeleissä kaikkein tärkeintä. Tietenkin se, mitä meille tapahtui silloin, on tuomittavaa. Mutta jos olisin katkera, en varmasti voisi elää sen kanssa. Arvoni ovat muuttuneet, osaan suhteuttaa. Ei kaikki ole pahaa tai ikävää, ja jos on, senkin pystyn suhteuttamaan.

Risto Vahasta hieman naurattavatkin hänen sukellusharrastuksensa seuraamukset. Sieppaus Sipadanilla tapahtui 20 vuotta sitten, ja 12 vuotta sitten hänen sukellusmatkansa Mauritiukselle päättyi paluulennolla keuhkoveritulpan vuoksi viikoksi lontoolaisen sairaalan teho-osastolle.

Missä Vahanen olikaan koronan vyöryessä Eurooppaan? Sukeltamassa Dominikaanisessa tasavallassa. 

– Finnairin lentokapteeni kuulutti meille 14. maaliskuuta, että ”tervetuloa evakuointilennolle Dominikaanitasavallasta kotiin”. Kuulostihan se erikoiselta, ikään kuin meitä evakuoitaisiin pois sodan jaloista, Vahanen hymyilee.

Saapuessaan Suomeen Vahanen hämmästyi, ettei Helsinki-Vantaan lentokentällä ollut mitään ohjeistusta eikä turvavälejä.

– Ihmettelin silloin, että tästä ei hyvää seuraa. Meni viikko ennen kuin siihen puututtiin. Kahden viikon karanteenissa sitten huomasin, että täällä oli muuten puututtu asioihin hyvin ennakoiden. Hallitus ja kaikki viranomaistahot ovat olleet selkeästi tilanteen tasalla, ja vaikeita päätöksiä on tehty nopeasti, Vahanen arvioi.

Risto Vahanen on jäänyt eläkkeelle perheyrityksen toiminnasta, mutta istuu sen hallituksessa. Neljä vuotta sitten hän ryhtyi panostamaan toiseen työuraan, suomalaisen koulutuksen viemiseen maailmalle.

– Meillä on yritys nimeltä Finnish Global Education Solutions Oy, ja olemme kehittäneet varhaiskasvatukseen, peruskouluun ja lukioon konseptia, jota olemme viemässä maailmalle. Egypti on ensimmäinen kohdemaa. Viemme suomalaista arvomaailmaa maailmalle, ja työmme johtavina teemoina kaikessa koulutuksessa ovat kestävä kehitys ja rauhan rakentaminen.

Vahanen uskoo suomalaisten selviytyvän koronasta henkisesti paremmin kuin monet muut kansakunnat.

– Tämä voi olla suomalaisten luonteelle helpompaa, tunnetusti tuo erillään pysyminenkin. Mehän olemme hyvin rationaalisia ja tunnustamme tosiasiat helpommin kuin monet muut.

Vahanen ei kuulu niihin matalaa profiilia pitäviin talouselämän vaikuttajiin, jotka murehtivat enemmän edessä olevaa lamaa kuin hoivakotien ikäihmisiä.

– Kun nyt vastakkain ovat tuskallisesti talous ja terveys, pohjoismainen ja länsimainen ajattelu lähtee siitä, että ihmisten henki on se, jota pitää aina suojella, ja talous tulee seuraavana.

– Päättäjät ovat toki vaikeassa tilanteessa, kun laskeskellaan, mikä on ihmishengen arvo, mikä on sairaaloissa, vanhainkodeissa ja senioritaloissa olevien ihmisten hinta yhteiskunnalle.

– Kun sitä pohditaan massauutisena, se ei sillä tavalla satuta ihmistä, mutta jos se sattuisi omalle kohdalle, silloin vasta pystyisi arvottamaan, ovatko arvot kohdallaan vai eivät.

Useat Jolon panttivangit ovat yhteisten koettelemusten jälkeen pitäneet yhteyttä toisiinsa, niin myös Fränti ja Vahanen saksalaisiin ja ranskalaisiin kohtalotovereihinsa.

Jololle vanhempiensa mukana joutunut nuori Marc Wallert on nyt Saksassa median kautta tunnettu ”koronakonsultti”, joka auttaa ahdistuneita saksalaisia.

– Kun Marc kävi Suomessa, hän oli aivan toinen henkilö kuin se nuori Marc Jololla. Hän on selkeästi sulkenut koko panttivankeuden pois mielestään. Hyvä, jos hänestä on apua saksalaisille, Fränti miettii.

Abu Sayyafilla on kytköksiä Isis-järjestöön, ja se hankkii yhä toimeentulonsa merirosvouksella. Siepattavat ovat nyt lähinnä indonesialaisia merenkävijöitä. Köyhyys ja korruptio puolestaan vahvistavat järjestön toimintaedellytyksiä alueella. Fräntille ja Vahaselle hyvin tutut terroristijohtajat Mujib ja Robot ammuttiin hengiltä vuosina 2002 ja 2005.

Jolo ja Sulu-saaristo ovat yhä kaikille vierasmaalaisille vaarallista aluetta. Jutun kirjoittajan ajatus paluusta ohjelman tekoon Jololle yhdessä Fräntin ja Vahasen kanssa ei siis ilmeisesti toteudu lähitulevaisuudessa.

Päivitetty 9.9. – Ilmestynyt 6.5.2020