Florida Panthersin kollektiivi on ottanut palliotteen tähtisikermä Edmonton Oilersista

Florida Panthers löi Edmonton Oilersin maalilukemin 4–1 NHL:n finaalisarjan toisessa ottelussa. Panthers johtaa paras seitsemästä -sarjaa voitoin 2–0.

Sarjan ensimmäinen ottelu oli ollut hieman sellaista ei-niin-taktista ja tunteikasta coast-to-coast -lätkää puolin ja toisin; lätkää, jossa kotijoukkue Panthers taklasi liki kaikkea, mikä liikkui, ja vierasjoukkue Edmonton vuorostaan tappiostaan huolimatta ui kuin kala vedessä tuossa epäjääkiekon vuolaassa virrassa vieden maalipaikat nimiinsä.

Vain Panthers-veskari Sergei Bobrovskin huipputorjunnat, Panthersin loistava alivoimapeli ja Aleksander Barkovin melko hyvin Connor McDavidiin onnistuneesti kohdistunut silmälläpito estivät Edmontonin ensimmäisen pelin ryöstöretken Sunriseen.

Otaksuin, etteivät finaalijoukkueet voi mitenkään jatkaa tuollaista liki pidäkkeettömästi virtailevaa, aggressiivista pelaamista sarjan toisessa ottelussa. Ja niin siinä kävikin. Kumpikin muutti pelisuunnitelmaansa. Yltyleensä on sanottava, että kun kyse on jääkiekkoilun pudotuspeleistä, todella suuri mielenkiinto kohdistuu – tai sen pitäisi kohdistua enemmän – siihen, miten aina kaukalossa kulloinkin pelaavat joukkueet muuttavat pelaamistaan pelistä toiseen.

Annan korkean arvosanan sekä Panthersin päävalmentaja Paul Mauricelle esikuntineen että Kris Knoblauchille esikuntineen siitä analyysistä ja johtopäätöksistä, että pelisuunnitelmia oli muutettava verrattuna ensimmäiseen otteluun.

Ajatelkaa nyt, Panthers voitti ensimmäisen matsin, mutta sen piirissä ymmärrettiin, että hyvä ei heilu, jos jatketaan samalla tavalla riehuen pelaamista. Olkoonkin, että se riehuminen tuli varmasti osin latautuneilta pelaajilta, ei ollenkaan pelkästään valmentajilta.

Ja, miettikää, Oilers vuorostaan hallitsi ensimmäistä ottelua, mutta sen vaiheilla tajuttiin, ettei toiseen peliin voida mennä yhtä lyhyin syöttöketjuin ja vähäisellä kiekkokontrollin määrällä, koska Panthers rauhoittunee ja parantaneen, niin kuin se sitten rauhoittuikin ja paransi.

Edmonton Oilers haki ja sai peliotetta toisen matsin alkuun. Sen pelisuunnitelmaan oikein alleviivaten kuului pelin rytmittäminen hyökätessä. Puolustajia peluuttava legenda Paul Coffey teki vieläpä pelaajapenkin takana pakkiensa kanssa ja tukena hartiavoimin töitä sen suhteen, että nämä palauttaisivat pelivälinettä alaspäin, kiekottelisivat ja pelaisivat pelitilanteen salliessa tai sitä manipuloiden viivelähtöjä.

Noissa tilanteissa Panthers ei hevin suostunut asettumaan trapiin, se pyrki paineistamaan yhdellä tai kahdella, mutta Oilers sai haluamansa eli rytmin puolelleen. Vasta kolmannen erän alusta, kun tilanne oli 1 – 1, Panthers asettui suosiolla myös trapiin, mikä oli viisainta siinä kohtaa.

Panthers ei sarjan toisessa pelissä ollut enää yhtä aggressiivinen kuin ensimmäisessä ottelussa. Se ei enää taklannut määrää, mutta laatua sittenkin.

Oilersin 1–0-avausmaalissa Barkovin ja Aaron Ekbladin pelinluku ja sitä mukaa sijoittuminen pettivät karkealla tavalla asetelmassa, joka oli ja on jatkossakin Oilerisin vahvuus: neljä vastaan neljä -peli, mikä on McDavidille ja kumppaneille kuin syömään käskisi. Barkov ajautui surutta liian syvälle Oilersin päätyyn, ja Ekblad rukka pintsasi vailla huolen häivää vastaan pakin paikaltaan. Kovapäistä on Panthersin porukka, jos tuo tilanne ei lopullisesti kantapään kautta opettanut tätä finaalisarjaa varten pitää yllä etenkin pelaajien sijoittumiseen liittyvää puolustuspelivalmiutta, jos pelataan neljällä neljää vastaan.

Oilers pelasi hyvin, se ylitti itsensä ja pani terästetyllä pelisuunnitelmallaan kampoihin paremmalleen hienosti aina sinne jonnekin toisen erän puoleen väliin asti, kunnes Panthersin suomalaiset iskivät:

Keskialueen aloitusvoittonsa jälkeen Oilers pyrki pelaamaan keskustan kautta sentterilleen, mutta Anton Lundell puolusti pelaajan ja syötön oikeaoppisesti pois. Kiekko kimmahti Lundellin lavasta siniviivan alle Niko Mikkolalle, joka sai heti niskaansa Oilers-pelaajan paineen.

Nikkola voitti itselleen taitavasti aikaa ja metrin tilaa pyöräyttämällä pelivälineen vasemman kautta rystypuolen suojaansa ja lähetti siitä yksintein nopeustaitavuutta vaativan rystypakki-pakkisyötön päädyn kautta Brandon Montourille, joka taas hyötyi Nikkolan nopeiden toimien puolelle voitetusta ajasta ehtien nippa nappa siirtämään oikealla laidallaan puolentoista metrin syötön kämmeneltä kämmenelle laidan puolelle Vladimir Tarasenkolle.

Tarasenko vuorostaan saattoi ahtaalla laidallaan tilan ja ajan puutteessa tukeutua Nikkolan ja Montourin pelinopeuden suomaan etuun ja siihen automaatioon, jonka mukaan hän tunsi ja tiesi Lundellin sijoittuvan likelleen pelin sisälle. Siitä vastustajan välittömän paineen alta Tarasenko syötti mikkomäkelämäisen rystysyötön Lundellille keskemmälle kaukaloa.

Sillä Välin Eetu Luostarinen oli luistellut vasemmalta oikealle diagonaaliin ylitse kaukalon lounas-koilliseen niin kutsutun ylijuoksun, joka loi tilaa Lundellille sillä, että Oilersin pelin puolen pakki joutui merkkaamaan hänet.

Kiekon saatuaan Lundell pääsi pelaamaan omaa yksiykköstään välittömästi Oilersin keskellä kaukaloa pelannutta painottoman puolen pakkia vastaan. Ja kolme sekuntia aiemmin, kun Lundell ylitti vastustajan siniviivan suunnaten hieman vasemmalle, tuleva maalintekijä oli aloittanut voimaluistelunsa ottaen kiinni Lundellin johtamaa hyökkäystä…

Mikkola luisteli takaa ja hänen täytyi pyytää huudollaan jättösyöttöä – jos ei huutanut, Lundellilla on Gretzkyn silmät selässään – Lundellilta, mikä sieltä sitten tulikin ja: pam! Mikkola laukoi lyhyen mailanliikkeen lämärillään kiekon verkkoon Skinnerin hanskan alle oikeaan alanurkkaan tasoitusmaalin 1–1.

Nähdäkseni Oilersin henkinen selkäranka mureni tuohon Mikkolan maaliin jopa enemmän kuin tarvis oli, mutta mureni minkä mureni.

Aivan kuin reima osa Edmonton Oilersin joukkuetta kokisi eräänlaista huijarin syndroomaa olla peräti Stanley Cupin finaalissa. Tyyliin, että eihän meistä sinänsä ole tällä tasolla pelaamaan, olemme täällä McDavidin, Leon Draisaitlin, Zach Hymanin, Ryan Nugent-Hopkinsin ja Evan Bouchardin ansiosta.

Ja noistakin viimeksi mainittu tähtipuolustaja Bouchard on sulanut pahemman kerran Panthersin kollektiivisen helvetin koneen jauhannassa. Mikä lienee myös miinusmagneetti Darnell Nursella? Lieneekö hän loukkaantunut vai onko floppi vain? Oilers keinotteli ison osaa peliä vain viidellä puolustajalla. Ei siitä sellaisesta mitään tule.

Edmonton Oilers ei ole joukkue, se on muutaman tähtipelaajan sikermä.

Kaksi peliä ja nolla ylivoimapelimaalia edellä mainitsemieni viiden huippupelaajien letkalta on tekijä, joka lopullisesti murtaa Oilersin, siis jos siltä osa-alueelta ei ala jatkossa tulla tulosta.

Panthersin alivoima paineistaa säästeliääsi mutta pisteliäästi ja kohdistaa iskujaan viisasti jopa kiekolliseen McDavidiin, vartioi Draisaitlia, ei menetä rintamasuuntiaan, kun Bouchard käyttääkin kiekkoa Draitsaitlin puolella ja palauttaa pelin sieltä taas McDavidin puolelle. Mailat ovat koko ajan riittävästi syöttösuuntien tiellä ja blokkipeli on uhrautuvaa.

Panthers käyttää jopa kymmentä pelaajaa alivoimassaan Oilersin koko ylivoiman pelaavia viittä pelaajaa vastaan. Tuohon epäsuhtaiseen asetelmaan palaa monella tapaa näiden kahden joukkueen perustavaa laatua oleva ero.

En ihmettele, että lopulta Draitsaitl menetti hermonsa ja hyökkäsi Barkovin kasvoja ja aivoja kohtaan käsin ja kyynärpäin. Se oli alhainen teko. NHL osoitti mädännäisyytensä organisaationa, kun Draitsaitl pääsi kuittaamaan tekonsa mitättömällä kahden minuutin jäähyllään.

NHL ei näe tai ei tahdo nähdä gladiaattoriensa terveyden riskeeraamisen uhrien hierarkian koskemattomien pelaajien osalta kapenevan ja hupenevan; turvassa ei ole enää Barkovin tähtiluokan pelaajat, uhraaminen lähenee ja lähenee McDavidin luokkaa kohti.

Florida Panthers on pelannut koko pudotuspelikevään kollektiivina. Kuusi kovaa pakkia ja aina kerralla 12 jämäkkää hyökkääjää, jotka pelaavat joukkueena, joukkueelle.

Panthersin ykkönen Barkovin johdolla on täysin vedellyt vertoja Oilersin McDavidin ykköselle; Sam Bennetin kakkonen on ollut parempi kuin Draitsaitlin kakkonen; Lundellin kolmonen piessyt Ryan MacLeodin kolmosen mennen tullen; Kevin Stenlundin nelonen on niukasti lyönyt laudalta Sam Carrickin nelosen.

Panthersissa peliajat jakaantuvat pelaajien kesken hyvinkin tasan, tai sanoisinko normaalisti. Oilersissa kärki pelaa niin paljon kuin se ikinä jaksaa ja voi. On mielenkiintoista, jos tuolla Oilersin konstilla on mahdollista keinotella finaalisarjassa aina sinne jonnekin kuudennen, seitsemännen peli seutuvilla ja jopa nostella kannua. Juuri nyt tuo tuntuu mahdottomalta.

Vain jokin deus ex māchinā – kuten salamana kirkkaalta taivaalta tullut Draisaitlin päällekarkaus Barkovia kohti – voisi auttaa Edmonton Oilersin tähtisikermää kera rivipelaajien voittamaan mestaruuden.

Teknisesti ilmaisten Panthersilla on tiukka palliote tällä hetkellä Oilersista.

Maalivahtipeli on toistaiseksi mennyt melko tasan, tosin siinäkin Panthers ja Sergei Bobrovski ovat edellä kiitos sen, että Bobrovskin onnistui auttaa joukkue lievästä alakynnestä voittoon ensimmäisessä ottelussa. Oilersin Stuart Skinner on ollut toistaiseksi varsin hyvä.

Finaalisarjan toisen ottelun voittomaaliksi jäänyt maali symbolisoi paljon. Siinä eräs koko NHL:n taitavin syöttäjä Bouchard antoi harhasyötön tai jonkinlaisen sutaisun suoraan Evan Rodriguesin lapaan, joka ei erehtynyt p-pisteen seutuvilta vaan pisti kiekon ranteella tyylikkäästi etunurkasta sisään ohi Skinnerin toisen erän päätteeksi 2–1.

Kolmannen erän alun molemmat joukkueet rytmittivät ansiokkaasti peliään. Barkovin saatua tuta Draitsaitlin kyynärpäästä ja jouduttua sivuun pelistä 10 minuuttia ennen loppua elettiin Panthersin osalta sudenhetkeä, mihin suuntaan peli kääntyisi.

Draitsaitlin jäähyn aikana ensin Panthersin ykkösylivoimapeli oli ponneton ilman Barkovia. Tähteellä oli minuutti ylivoimaa, Panthers vaihtoi yv-miehitystä tyylilleen uskollisen lennosta – ja jäälle astui ”Baby-Barkov”, Lundell. Ylivoimapeli virkistyi, mukana olivat myös johtoasemaa turvaamassa kaksi puolustajaa Oliver Ekman-Larsson ja Aaron Ekblad, mutta se ei tuottanut tulosta.

Lopulta kyseistä ylivoimaa oli enää jäljellä 20 sekuntia ja tähteellä yksi suora hyökkäys. Kuten tiedetään, tähän peli lopullisesti ratkesi. Taitava ja rento Ekman-Larsson antoi syötön omalla alueella keskelle Rodriguesille, tämä käytti kiekko laidassa Lundellilla, joka vuorostaan luisteli vasemmalta sisään ja antoi maagisen syötön takaisin Rodriguesille, 3–1.

Peli oli ohi. Jäljellä oli enää Oilersin pelaajien turhanpäiväiset kiukuttelut ja terveiset, että torstain ja perjantain välisenä yönä (Suomen aikaa) jatketaan.

Pidän hyvin mahdollisena, että pelaamisen rytmit – että hyökätään ja puolustetaan: hitaasti/nopeasti – ottavat sarjan kolmannessa pelissä entistä suuremman vallan ja patoavat pelin virtausta. Siihen Oilers pyrkinee joka tapauksessa. Sen on pakko.

Ja jää nähtäväksi, tohtiiko coach Maurice esikuntineen lähettää pelaajansa ensimmäisen matsin tapaan täyteen aggressiivisuutta pumpattuna murskaamaan Oilersin. Tohdin epäillä, että niin kävisi.