Image

Katja Kallion kolumni: Kuka täällä on kuka? – Florian Zellerin elokuva Isä on täynnä yllätyksiä

Katja Kallion kolumni: Kuka täällä on kuka? – Florian Zellerin elokuva Isä on täynnä yllätyksiä
Kun kyseessä on näytelmään pohjautuva kamarielokuva, sisätiloihin sijoittuva tarina ja vain kourallinen näyttelijöitä, lopputulos saattaisi helposti olla ummehtunut. Käy kuitenkin täsmälleen päin vastoin, ja nimenomaan näiden lähtökohtien ansiosta, ei niistä huolimatta, kirjoittaa Katja Kallio.
Julkaistu: 14.9.2021

Legenda kertoo, että taannoin eräs suosittu suomalainen kirjailija, sanokaamme X.X., tavattiin öiseltä joenpenkalta perinpohjaisesti juhlineena, ketarat ojossa ja nippa nappa tajuissaan huutelemasta itsekseen ”Minä olen X.X.! Minä olen X.X.!”

Tarua tai totta, tällainen oman nimen huhuilu niin ulkoisen kuin sisäisenkin pimeyden keskeltä tuntuu kiteyttävän ihmisen kosmisen yksinäisyyden ja identiteetin haurauden, ja siksi episodi muistui mieleeni nähdessäni ranskalaisen Florian Zellerin esikoisohjauksen Isä.

Kuuden Oscarin ehdokas ja kahdella palkittu Isä kertoo kahdeksankymmpisestä särmikkäästä Anthonystä (Sir Anthony Hopkins), joka sairastaa Altzheimeria. Erittäin älykkääksi julistautuva Anthony ei myönnä olevansa avun tarpeessa, vaan väittää pärjäävänsä yksin omassa yltäkylläisessä lontoolaiskodissaan.

Kun huolehtivainen esikoistytär Anne (häikäisevä Olivia Coleman) kertoo aikovansa muuttaa Pariisiin, elämän vakiintuneet palikat siirtyvät yllättävään asentoon. Ja kuten usein käy, uusista raoista alkaa tihkua vanhaa kaunaa ja salaisuuksia.

Hopkinsin roolisuoritus palvelee uljaan minimalistisesti Zellerin ja Hamptonin loisteliasta käsikirjoitusta, joka kohottaa elokuvan oman genrensä huipulle.

Isä perustuu kirjailija-käsikirjoittaja-näytelmäkirjailija Zellerin maailmankuuluun draamaan. Oscarin arvoisesta elokuvakäsikirjoituksesta vastaavat Zeller sekä sir Christopher Hampton, joka muistetaan myös takavuosien muotovaliosta Valheet ja viettelijät. Isä-elokuvan toisen Oscarin sai Sir Anthony Hopkins parhaasta miespääosasta.

On yleensä pelottavaa kun joku sir tai dame tekee kypsillä kymmenillään Oscar-suorituksen. (Mukaan voi laskea Meryl Streepin ja Al Pacinon kaltaiset näyttelijät, jotka eivät ole dame tai sir vain koska eivät ole brittejä.) Silloin vaarana on läpeensä tuttujen bravuurielkeiden unohtumattomaksi aiottu vyöry, jota minkään valtakunnan ohjaaja ei kykene suitsimaan. Sen enempää näyttelijä kuin katsojakaan ei pysty hetkeksikään unohtamaan että tässä nyt X.X. panee parastaan, ja tämä tapahtuu aina roolihahmon kustannuksella.

Näin ei Isän tapauksessa käy. Paria kohtausta lukuunottamatta Hopkinsin roolisuoritus palvelee uljaan minimalistisesti Zellerin ja Hamptonin loisteliasta käsikirjoitusta, joka kohottaa elokuvan oman genrensä huipulle.

Altzheimer-elokuvia on nähty vuosien varrella useita, kaunaisista perhedraamoista puhumattakaan: Michael Haneken Rakkaus, Tracy Lettsin Perhe - August: Osage County, sekä muutaman vuoden takainen Edelleen Alice tulevat mieleen ensimmäisinä.

Rakkaus oli vanhuuden kuvauksen mestariteos, kaksi jälkimmäistä taas tähtiensä, Meryl Streepin ja Julianne Mooren taituruuden showroomeja. Isän tavoin nekin olivat sovitettuja käsikirjoituksia, ja vaikka ne olivat ihan kelpo katseltavaa, muistan ajatelleeni että ankarasti ottaen niillä ei ollut elokuvallista olemassaolon syytä.

Miten murheellista on kun ihminen ei tunnista rakkautta tai tiedä, kehen hänen omat tunteensa kohdistuvat.

Isällä sen sijaan on. Kun kyseessä on näytelmään pohjautuva kamarielokuva, sisätiloihin sijoittuva tarina ja vain kourallinen näyttelijöitä, lopputulos saattaisi helposti olla ummehtunut. Käy kuitenkin täsmälleen päin vastoin, ja nimenomaan näiden lähtökohtien ansiosta, ei niistä huolimatta.

Isä on täynnä yllätyksiä oleva elokuva, joka pakottaa katsojan pysymään valppaana ja lukemaan merkkejä huolellisesti. Pääosassa eivät lopultakaan ole taiten rakennetut perhesalaisuudet tai -jännitteet, vaan aika ja tila. Näin kiinnostavasti ajan ja tilan sekoittumista ja sen aiheuttamaa hämmennystä ei ole valkokankaalla nähty sitten Christopher Nolanin kvanttifysiikkaan pohjanneessa tieteiselokuvassa The Inception.

Isässä pysytään toki koko ajan kiinni arkielämässä, ja kvanttifysiikan lakien sijasta todellisuutta muuntelee ihmisen muisti. Keitä nämä ihmiset tällä kertaa ovat? Missä minä nyt olen? Oma kotikin liikkuu jatkuvasti niin ajassa kuin tilassa. Miten sekavaa kaikki on, villapuserosta kellonaikaan, kun muisti ei ole jäsentämässä niitä. Miten murheellista on kun ihminen ei tunnista rakkautta tai tiedä, kehen hänen omat tunteensa kohdistuvat.

Vanhuus on kauheaa katsottavaa ja kenties vielä kauheampaa elettävää. Mutta Isän perimmäinen tarkoitus ei ole näyttää sitä, vaan luoda paljastava representaatio niinsanotusta todellisuudestamme ja meidän paikastamme siinä. Näyttää hetki, jolloin ihminen, huudettuaan koko elämänsä ajan ”minä olen X.X.”, joutuu lopulta alistumaan ja kysymään ensi kertaa paitsi ”kuka sinä olet” myös ”kuka minä olen?”

Isä. Ohjaus: Florian Zeller.

Katja Kallio on helsinkiläinen kirjailija, jolla on hyvä ajantaju mutta ei suuntavaistoa.

Kommentoi »