Apu

Flipperimestari

Flipperimestari

Vexi Salmi: "Irwinin pelaaminen oli näkemisen arvoista. Hän eli pallon liikkeiden mukana niin kuin olisi ollut pelin lisävaruste. Vartalon jokainen jäsen antoi sähäköille lyönneille vauhtia. Jos flipperi olisi osannut puhua, se olisi pyytänyt armoa."
Teksti Vexi Salmi
Mainos

Kilpailimme Irwinin kanssa kaikissa mahdollisissa asioissa.Se oli yhtä aikaa leikkiä ja totta ja myös yhdessäolomme olennainen asia. Olimme riippuvaisia toisistamme.

Kisailua kesti lapsuusvuosista halki nuoruuden aina aikuisuuteen saakka. Urheilu oli minun heiniäni pingistä lukuun ottamatta, mutta reaktionopeutta vaativissa lajeissa Irwin oli voittamaton, varsinkin flipperissä.

Kiersimme ensin kaikki Hämeenlinnan ruokalat, kahvilat ja baarit, joissa oli flipperi, ja pelasimme tuntikausia. Kymmenen pelin sarjasta voitin ehkä kaksi tai kolme peliä, mutta Irwin korjasi lähes aina kokonaisvoiton.

Hämeenlinnan-vuosien jälkeen pelit jatkuivat Saksassa, ja tulos oli sielläkin sama. Irwin oli voittamaton. Minä en ollut ainoa häviäjä. Myös sakemannit joutuivat myöntämään Irwinin paremmuuden. Hänen nimissään olivat lähes kaikkien Zuffenhausenin, Stuttgartin esikaupungin, flippereiden ennätystulokset.

Jatkoimme pelaamista halki Suomen ulottuvilla kiertueilla 1960-luvun puolivälin jälkeen, ja  Irwinin taidot kehittyivät vuosi vuodelta.

Yritin löytää vanhoja, hitaita flippereitä, joissa Irwinin reaktiokyvystä ei ollut niin suurta hyötyä. Irwin kutsui niitä louskuiksi.

Muutaman kerran onnistuin voittamaan, ja Irwin nimitti minut louskujen mestariksi. Otin voitoista kaiken irti, mutta mahtailua ja itsekehua kesti vain seuraavaan baariin. Irwin näytti taas kaapin paikan.

Opimme tuntemaan monet keikkamatkojen varrella olevat baarit ja niiden flipperit.

Seuraava taistelupaikka sovittiin jo matkan aikana. Siitä käytiin usein kovaa väittelyä. Irwin halusi uuden ja nopean flipperin, ja minä yritin huijata hänet louskun ääreen. Yleensä kädenvääntö päätyi kompromissiin.

Irwinin pelaaminen oli näkemisen arvoista. Hän eli pallon liikkeiden mukana niin kuin olisi ollut pelin lisävaruste. Vartalon jokainen jäsen antoi sähäköille lyönneille vauhtia. Jos flipperi olisi osannut puhua, se olisi pyytänyt armoa. Peli tärisi ja heilui tiltin rajamailla. Irwin komensi ja solvasi sitä. Joskus tuntui, että peli olisi totellut hänen määräyksiään.

Kilpailimme kunniasta. Pelin henkeen kuului suunsoitto, jota käytiin leikin varjolla. Sillä yritettiin horjuttaa vastustajan itsevarmuutta. Kaiken taustalla oli kuitenkin totinen tosi, halu voittaa, olla päivän mestari. Häviö oli nöyryyttävä.

Jatkuvien revanssien ehtoihin kuului kirjallisen todistuksen antaminen kaverin paremmuudesta. Joskus  häviö oli tunnustettava suureen ääneen koko kahvilayleisön kuullen. Olimme kuin toisiaan sättivä vanha aviopari.

Tammikuussa 1969 olimme matkalla Cannesin iskelmäfestivaaleille. Pysähdyimme San Remossa Italiassa pieneen tavernaan, jonka peräseinällä vilkkui kutsuvasti flipperi. Sen yläpuolella seinällä oli lista kuukauden parhaista tuloksista. Voittajalle oli tiedossa pullo brandya.

Irwin valloitti heti pelin ja taulutti kolmannella kerralla ylivoimaisen tuloksen. Omistaja ei meinannut uskoa silmiään. Irwin oli saavuttanut tavernan kaikkien aikojen parhaan tuloksen.

Kuukautta oli vielä viikko jäljellä, joten lupasimme tulla noutamaan voittopullon paluumatkalla.

Kahden viikon kuluttua olimme taas San Remossa. Irwinin edellisen kuukauden tulos oli edelleen ykkösenä, ja ravintoloitsija ojensi hänelle palkinnon ja valokuvautti itsensä Irwinin kanssa flipperin vieressä. Kuva julkaistiin paikallisessa sanomalehdessä.

Irwin ei valloittanut koskaan Italiaa laulamalla. Hän teki sen flipperillä.

Julkaistu: 7.11.2013