FIS:n päätös vain siirtää ongelmaa – Olympialiikkeen Venäjä-asenteen alla tikittää aikapommi
Venäläiset ja valkovenäläiset hiihtäjät eivät pääse olympiatalvena kansainvälisille lumille. FIS:n riitaisa päätös ei silti poista kansainvälisen huippu-urheilun Venäjä-ongelmaa.
FIS:n päätös pitää venäläiset ja valkovenäläiset pois maailmancupeista, rauhoitti alkavan urheilutalven lumilajien osalta. Samalla päätös oli iso helpotus Kansainväliselle Olympiakomitealle. Talviolympialaisia voi nyt lähestyä pelättyä rauhallisemmin.
FIS:n päätös vei kiperän kysymyksen KOK:n agendalta. Olympialiike pääsee livahtamaan asian kanssa FIS:n taakse. Sen ei tarvitse itse ottaa kantaa.
FIS säästi KOK:n viestintäosastolta valtavan maineenhallintaurakan. Toinen päätös olisi kaatanut tulevien kisojen päälle melkoisen matopurkin. Ikävää ja riitaisaa julkisuutta boikottispekulaatioineen olisi riittänyt.
Tästä huolimatta on turha kuvitella, että olympialiikkeen Venäjä-huolet olisivat poistuneet. FIS:n päätös vain siirsi niitä.
”Väite siitä, että KOK ei ota kantaa mihinkään poliittiseen, koska se ei sotke urheilua ja politiikkaa , on urheilumaailman suurin valhe.”
Kysymykseen urheilun Venäjä-pakotteista on yhä latautunut valtava energia. Se saattaa räjähtää olympialiikkeen silmille milloin tahansa.
KOK on tehnyt itsestään ikään kuin neutraalin toimijan ulkoistamalla aihetta koskevat päätökset lajiliitoille. Tämä on käytännössä sumutusta. Kun maailman mahtavin urheilujärjestö ei itse muodosta tämän mittaluokan asiaan kantaa, on jo se käytännössä kannanotto.
KOK ei käytännössä ole pakotteiden tukena. Se on iso viesti kaikille urheilujärjestöille. Etenkin niille monille lajeille, joiden päätöksissä Venäjän läntisten rajamaiden ja Länsi-Euroopan edustajien äänet eivät isona kuulu.
Moni KOK:n jäsenlaji on urheilullisesti ja taloudellisesti lähes riippuvainen Venäjästä. Kun näin on, miksi nämä lajit kohdistaisivat Venäjään pakotteita, jos kansainvälisen urheilun tärkein kattojärjestökään ei sitä edellytä?
Talvilajien kohdalla nämä ajatukset eivät vielä johtaneet pakotteiden purkuun, vaikka läheltä pitikin. Kokonaan toinen asia on silti se, mitä tapahtuukaan silloin, kun isot kesälajit alkavat tehdä vastaavia päätöksiä vuoden 2028 kesäkisojen lähestyessä.
Olympialiikkeen Venäjä-linjauksia voi tietysti yrittää perustella olympialiikkeen pyhillä periaatteilla. Tämän tekee kuitenkin ontoksi se, että KOK on jo ajat sitten toiminnallaan osoittanut omien periaatteidensa venyvyyden ja paukkuvuuden.
Väite siitä, että KOK ei ota kantaa mihinkään poliittiseen, koska se ei sotke urheilua ja politiikkaa , on urheilumaailman suurin valhe. Jos joku urheilussa toimiva tosiaan niin uskoo, kyseessä on itsensä huijaamisen ME-tulos, jonka jo sinällään pitäisi olla peruste välittömään eläkekomennukseen kaikesta urheilujohtamisesta.
KOK syntyi taustoiltaan poliittisena, sen historia pursuilee poliittisia linjauksia. Niitä on ollut molempien maailmansotien jälkeen. Niitä on tehty aikoinaan Suomen kohdalla, niitä Etelä-Afrikan kohdalla, Venäjän kohdalla, Kiinan kohdalla – yksityiskohtia riittää.
Lisäksi KOK:lla on jäsenmäärältään maailman suurimpiin kuuluvana, ellei peräti suurimana, järjestönä globaali rooli, jossa sen päätöksillä ja päättämättä jättämisillä on aina poliittisiakin seurauksia.
Joten, ei nyt viitsitä aikuisten maailmassa enää höpöttää olympialiikkeen epäpoliittisuudella.
”Takavuosien kuvitelma siitä, että koko maailma seuraa Pohjoismaita sosialidemokraattisten ja humaanien hyvinvointivaltioiden suuntaan, oli harhaa. Maailman suunta on nyt toinen.”
FIS:n päätös heijastelee ylipäänsä Venäjä-kysymyksen roolia urheilussa. Vaikka moni valtio on poliittisesti sitoutunut pakotteisiin, näidenkin maiden edustajien toiminta urheilujärjestöissä oireilee pakoterintaman haurastumisesta.
Se tapa, millä urheilumaailma Venäjän hyökkäyssotaa käsittelee, ei kovin linjakas ole. FIS:n päätös syntyi maratonkeskustelun päätteeksi ja kaikkea muuta kuin yksimielisesti.
Oireellista on sekin, että venäläisten ja valkovenäläisten palauttamista vaadittiin erityisesti FIS:n ruotsalaisen puheenjohtajan johdolla. Helpommin ymmärtäisi, jos FIS:n johto olisi vaikkapa iranilaisen, turkkilaisen tai unkarilaisen käsissä, mutta kun näin keskeisessä kansainvälisessä vaikuttajaroolissa oleva ruotsalainenkin urheilupomo linjaa näin, on se merkki jostakin vakavasta.
Ukrainan tukemisessa on kyllästymispiste lähestymässä, jos jopa Ruotsin kaltainen maa sietää sen, että oma edustaja toimii lumilajien kaltaisen lajiyhteisön johdossa näin.
Toki tässä kaikessa pitää ymmärtää laittaa jäitä hattuun ja katsella todellisuutta viileästi. Kaikessa inhimillisessä toiminnassa tahtoo sittenkin olla aina taustalla jokin logiikka, vaikka se ei aivan heti näkyisikään.
Se, että olympialiike on niin varovainen, on tietysti vain yksi osoitus siitä, mihin suuntaan globaali toimintaympäristö on arvopohjiltaan ja painopisteiltään kehittymässä.
Olympialiike syntyi länsieurooppalaisen yläluokan ja sotilaspiirien yhteisenä hankkeena. Se oli pitkään läntisen maailman johtama ja läntisen talouselämän rahoittama. Niin 1900-luvun maailma toimi kaikessa muussakin.
2000-luvun todellisuus on toinen. KOK:ssa on yli 200 valtiota. Niiden enemmistö ei jaa länsimaisia käsityksiä ihmisoikeuksista ja arvokysymyksistä. Suurin osa niistä ei ole Venäjän rajanaapureita.
Kun myös kansainvälistä huippu-urheilua rahoittavat tahot tulevat yhä vahvemmin näistä maista, alkaa logiikka hahmottua. Kun todellisuus on tätä, ei tarvitse ihmetellä edes sitä, miksi jo ruotsalainenkin hiihtopomo toimii kuten toimii. Se paine, mitä hän kohtaa roolissaan FIS-johtajan verkkareissa, on toinen kuin kotona Ruotsissa.
Takavuosien kuvitelma siitä, että koko maailma seuraa Pohjoismaita sosialidemokraattisten ja humaanien hyvinvointivaltioiden suuntaan, oli harhaa. Maailman suunta on nyt toinen.
”Ja ehkä realismi on nyt sitäkin, että sama suomettuneisuus tulisi ohjaamaan myös muita läntisen Euroopan maita. Trumpin kisoja ei yksinkertaisesti olisi varaa boikotoida.”
Olympialiikkeen, ja koko kansainvälisen huippu-urheilun, alla kyteekin nyt melkoinen aikapommi. Vaikka tulevat talviolympialaiset saattoivat pelastua, edessä häämöttää vakavampi kysymys.
Kun ensi kesän jalkapallon MM-kisat ja vuoden 2028 olympialaiset ovat Donald Trumpin johtaman Yhdysvaltojen maaperällä, ilmapiiri sähköistyy. Ei olisi kovin suuri yllätys, jos Trump asettuisi vaatimaan venäläisten urheilijoiden päästämistä olympiakisoihin. MM-kisojen osalta on jo saatu esimakua Trumpin aktiivisuudesta mm. iranilaisten viisumien ja kisapelien ”vääristä” paikkakunnista nousseiden puheiden yhteydessä.
Joten, maalataanpa piru seinälle. Se on tapa konkretisoida KOK:n Venäjä-päättämättömyyden uhkakuvia ja asiassa tikittävää aikapommia.
Mitä tapahtuu vuonna 2028 Los Angelesissa, jos KOK ulkoistaa myös kesäkisojen osalta vallan lajeille? Siis kisoissa, jotka pidetään maassa, jonka urheilussa Venäjän poissulkeminen ei ole saanut erityistä kannatusta ja jonka presidentti on sellainen kuin hän on?
Jos nyt pitäisi ennustaa, on aika todennäköistä, että venäläiset ja valovenäläiset urheilijat ovat lähellä päästä mukaan vuoden 2028 kesäolympialaisiin. Riippumatta siitä mitä Ukrainan sotarintamilla tapahtuu.
Miten sellaiseen asetelmaan suhtauduttaisiin Suomen kaltaisessa urheilumaassa?
Voiko sellainen urheilumaa, kaiken Ukraina-kysymyksessä sanotun ja tehdyn jälkeen, osallistua olympialaisiin, jotka romuttavat pakoterintaman uskottavuuden?
No, ehkä Suomi osallistuisi silti. Olisi vähän niin kuin arvopohjaisen realismin pohjalta ikään kuin pakko – hävittäjien, jäänmurtajien ja monen muun USA-riippuvaisuutemme vuoksi. Siinä missä joskus muinoin ei olisi tullut kuuloonkaan boikotoida Moskovan Olympialaisia Afganistanin sodan vuoksi, USA:n kisoja ei nyt boikotoida minkään syyn vuoksi.
Ja ehkä realismi on nyt sitäkin, että sama suomettuneisuus tulisi ohjaamaan myös muita läntisen Euroopan maita. Trumpin kisoja ei yksinkertaisesti olisi varaa boikotoida.
”Miten uskottavaa Ukrainan tukemme on, jos missään oloissa osallistumme samoihin kisoihin venäläisten kanssa ennen kuin sota on ohi?”
Tämä realismi ei silti säästäisi hankalalta keskustelulta, Suomessa ja muualla. Päinvastoin.
Miten uskottavaa Ukrainan tukemme on, jos missään oloissa osallistumme samoihin kisoihin venäläisten kanssa ennen kuin sota on ohi?
Sellainen keskustelu lisäisi läntisessä Euroopassa muutenkin kasvavia huippu-urheilun vastaisia asenteita. Syyt tukea huippu-urheilua vähenisivät entisestään – mikä entisestään lisäisi Euroopan ulkopuolisen maailman talous- ja arvojohtajuuden painoarvoa kansainvälisessä urheilussa.
Onneksi tuo kaikki on vielä spekulaatiota, mutta jo nyt kytee FIS-päätöksen takana peruskysymys. Kun KOK ei aktiivisesti Venäjän vastaisiin pakotteisiin ryhdy, mihin se lajiliittojaan ohjaa?
Ja mitä se merkitsee huippu-urheilun arvostukselle Euroopassa, jos juuri urheilu on se toimintaympäristö, jossa pakoterintama paukahtaa KOK:n asenteiden seurauksena rikki?
