Puheenaiheet
Apu

Fidel Castro, kylmän sodan viimeinen jättiläinen

Fidel Castro, kylmän sodan viimeinen jättiläinen

Kuuban sosialistisen diktaattorin poismeno kapitalismin juhlapäivänä, mustana perjantaina, aiheutti maailmalla riemua, surua ja kunnioitusta. Castron roolia ei voi ymmärtää tuntematta kauppasaarron kohteeksi joutuneen sokerisaaren historiaa ja vallankumouksen alkuvuosikymmenien aikaisen Latinalaisen Amerikan sosiaalisia olosuhteita, kirjoittaa Kuubassa usein käynyt toimittaja-tietokirjailija Rauli Virtanen.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Rauli Virtanen ja Lehtikuva, Lehtikuva
Mainos

Fidel Castro seisoo vihreässä kenttäpuvussaan suoraan edessäni muutaman metrin päässä. Hän kuuntelee ryhdikkäänä sotilasorkesterin soittamaa Kuuban kansallishymniä Havannan lentokentällä.

Jäntevän 53–vuotiaan Castron rinnalla hikoilee vaaleaan kesäpukuun sonnustautunut Jugoslavian jo 87-vuotias johtaja Josip Broz Tito.

Elämme kesää 1979. Kuuban johtaja isännöi voimissaan olevan sitoutumattomien maiden liikkeen huippukokousta.

Olen aivan liian kuuliainen ja kokematon toimittaja huikatakseni Castrolle fanfaarien jälkeen minkä tahansa kysymyksen. Se harmittaa jälkeen päin, sillä sen jälkeen en enää pääse yhtä lähelle Fideliä, vaikka vuosia myöhemmin istunkin samassa salissa Kuuban kommunistisen puolueen järjestämässä tilaisuudessa.

Kun minulta on kysytty, olenko haastatellut Castroa, niin leimaan Castron leikillisesti samanlaiseksi sovinistiksi kuin mitä Libyan Muammar Gaddafi tai Chilen Salvador Allende olivat – he kaikki kun valitsivat useimmiten haastattelijoiksi mieluummin viehättäviä naistoimittajia kuin miehiä.

Yritin saada Castron haastattelua “Suomi-kortilla” kuullessani hänen kiinnostuneen valtiovierailusta Suomeen. Haastattelua ei koskaan tullut. Ehkä se johtui siitä, ettei Suomen vierailukaan järjestynyt. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin kuulin hyvältä suomalaiselta suurlähettiläsystävältäni Mikko Pyhälältä, ettei presidentti Urho Kekkonen uskaltanut kutsua Castroa kylään pelätessään Yhdysvaltojen reaktiota.

Millainen sitten oli se Castron Kuuba, joka 1970-luvun lopulla aukesi nuorelle suomalaiselle toimittajalle.

Muistan hyvin, kuinka ystävälliset pikkupojat ja nuoret miehet huusivat Havannan kaduilla perääni “tovarish!” Olin heille ensi näkemältä “toveri”, sillä kaupungin kaikki kalpeat muukalaiset olivat kuubalaisten silmissä neuvostoliittolaisia asiantuntijoita tai pakettimatkailijoita Moskovasta ja Leningradista.

Oli kulunut vain kaksi vuosikymmentä siitä kun Castron johtamat vallankumoukselliset olivat ajaneet Fulgencio Batistan diktatuuria tukeneet pohjoisamerikkalaiset ulos tästä läntisen pallonpuoliskon riettaimmasta porttolakaupungista.

Sen jälkeen kun olin matkannut kaikissa Latinalaisen Amerikan maissa, avautui Havanna minulle poikkeuksellisena pääkaupunkina.

Kirjoitin Helsingin Sanomille syyskuussa 1979 lähettämässäni jutussa mm. näin: “Kahden viikon aikana tapaan yhden kerjäläisen. Näkyvästi aliravitsemuksesta kärsiviä lapsia ei ole. Lapsikuolleisuus on täällä alhaisempi kuin monissa osin Yhdysvaltoja..”

Toki pari pikkupoikaa kysyi, sattuisiko minulla olemaan heille purukumia.

Fidel Castro piti sormi pystyssä puheen 8. kesäkuuta 2002 Santiagossa, noin tuhat kilometriä Havannasta itään. Castro puhui kolmantena viikonloppuna peräkkäin presidentti Bushin Kuuban-politiikkaa vastaan.

Castron Kuuba oli tuolloin Latinalaisen Amerikan tilastoykkönen mitä tulee mm. luku- ja kirjoitustaitoon sekä terveydenhuoltoon. Sosialistinen maa tarjosi vaihtoehdon, jonka Yhdysvallat pelkäsi tarttuvan muualle maanosaan.

Vuonna 1961 CIA lähetti muistion jossa se totesi Kuuban vallankumouksen olevan maanosan vasemmistolaisille liikkeille aivan liian vaarallisen esimerkin.

Siksi Washington pönkitti mantereen pahamaineisia sotilasdiktatuureja vuosikymmenestä toiseen, vehkeili Chilen sosialistisen hallinnon kaatamiseksi ja oli Ronald Reaganin aikana vetämässä “rajaa kommunismille” Keski-Amerikan sotatantereilla.

Taloudellisesti tämä Yhdysvaltojen ylläpitämän kauppasaarron uhri ei kuitenkaan jaksanut  vallankumouksen jälkeen koskaan hyvin. Havanna rapistui sementti- ja maalipulan vuoksi, ja elintarvikevalikoimat kauppojen hyllyillä olivat säännösteltyjä ja todella niukkoja.

Kaukaa Neuvostoliitosta laivoilla saapuva apu ei riittänyt nostamaan Kuubaa hyvinvointivaltioksi, eikä tilanne myöskään parantunut Neuvostoliiton hajotessa, tai silloin kun öljymaa Venezuela tuli toverillisesti hätiin 1990-luvun lopulla.

Myönnän, että vuonna 1979 raportoimani käsitys Castrosta ja Kuuban vallankumouksesta tuntuu yli kolme vuosikymmentä myöhemmin melko ruusuiselta luettavalta. Se oli kuitenkin aikaa, jolloin Kuubaa verrattiin nimenomaan muuhun Latinalaiseen Amerikkaan.

Castron Kuuba oli 80-luvulla kokoonsa nähden merkittävä tekijä maailmanpolitiikassa, ja Kuuban Afrikkaan, ennen kaikkea Angolaan, lähettämät sotilaat ja asiantuntijat olivat pelinappuloina suurvaltojen käymässä kylmässä sodassa. Ylpeät kuubalaiset elivät niukkaa, mutta heille taloudellisesti parasta aikaa – kunnes Neuvostoliitto romahti.

“Entä ne poliittiset oikeudet? Kuinka moni maanosan asukas luopuisi tällä hetkellä poliittisesta oikeudestaan äänestää kahden kilpailevan kenraalin vaaleissa jos hän saisi vastapainoksi työtä, ruokaa, asunnon ja lapsilleen koulutuksen?,” kysyin syksyllä 1979 lähettämässäni raportissa.

Kirjoitin, ettei kukaan Kuuban asiantuntija kyseenalaista Castron kansansuosiota.

Se oli silloin, ennen kuin vallankumouksen puhti heikkeni, toisinajattelevien sorto voimistui ja maastapako Floridan salmen ylitse kiihtyi heti 1980-luvun alussa.

Sitoutumattomien maiden kokouspaikalla vuonna 1979 Castro puhui tapansa mukaan muistaakseni nelisen tuntia. Moni ympärillä istuva torkkui tai ainakin nuokkui. Salista poistuminen olisi ollut epäkohteliasta.

Castron nopeaan poistumiseen taas ei tuolloin uskonut kukaan.

“Jos Fidelille tapahtuu jotain,  hänen puolustusministerinä toimiva Raúl-veljensä nousee tilalle,” kirjoitin Helsingin Sanomissa. Se oli tuolloin kaikille Kuuban asioita seuraavalle itsestään selvää.

Palasin 1980- ja 90-luvulla useamman kerran Castron Kuubaan, purkittamaan tv-dokumentteja ja haastattelemaan historiallisesti kiinnostavia ihmisiä.

Tapasin mm. hauskan argentiinalaisen veijarin Alberto Granadon (1922-2011). Hän tuli tunnetuksi toisen argentiinalaisen, Ernesto Che Guevaran (1928-1967) kaverina, kun he vuonna 1952 matkustivat yhdessä Etelä-Amerikan halki moottoripyörällä.

Molemmat radikalisoituivat näkemästään kurjuudesta ja riistosta ja päätyivät Kuubaan. Che, joka myöhemmin teloitettiin Boliviassa, oli Kuuban julkisivussa pitkän ajan näkyvämmin esillä kuin Fidel Castro, Chen kansainvälisestä imagosta puhumattakaan.

Seuraavalla Kuuban matkallani tapasin ikonisen Che-kuvan ikuistaneen valokuvaajan Alberto Kordan (1928-2001).

Castron henkilökohtaisena kuvaajana vuosikymmenen ajan toiminut Korda näytti minulle työhuoneessaan talvi- ja metsästyskuvia, jotka hän oli ottanut Fidel Castron Neuvostoliiton matkalla. Totesin leikillisesti, että kuvat olisivat täydellisiä jos niissä olisi mukana Kekkonen.

Korda muisteli, kuinka hän vuonna 1960 kuvasi Revolución-lehdelle Havannan satamassa muistotilaisuutta belgialaisen laivan sabotaasiräjäytyksen uhreille. Silloin yli sata satamatyöläistä kuoli aselastissa olleen aluksen räjähdyksessä josta kuubalaiset syyttivät vastavallankumouksellisia voimia.

“Se oli kylmä ja kostea päivä. Panoroin Leica-kamerallani korokkeella seisoneita ihmisiä. Yhtäkkiä Che ilmestyi kuvaan. En ollut aikaisemmin huomannut häntä koska hän seisoi Fidelin takana,” Korda kertoi.

“Fidelin puhuessa Chen kasvoilla oli jonkinlaista teräksistä uhmaa. Se oli varmasti yhtäältä surua uhrien vuoksi ja toisaalta raivoa, joka kohdistui vallankumouksen vastustajiin.”

Revolución-lehdelle kelpasi tuolloin vain kuva Castrosta. Korda laittoi Chen kuvan kuitenkin seinälleen ja hän ihaili sitä seitsemän vuotta kunnes maagisen kuvan symboliarvon ja kaupallisuuden ymmärtänyt italialainen kustantaja tuli ja ryhtyi vuonna 1967 levittämään sitä.  Siitä Che-potretista tulikin Mona Lisan jälkeen ehkä maailman kopioiduin kuva.

Castron ja Guevaran keskinäinen toverillisuus on ollut monen spekulaation aiheena.

Ohjatessani Che Guevaran elämästä kertovaa dokumenttia 90-luvulla MTV:lle, haastattelin miehiä, jotka olivat olleet Kuuban teollisuusministeriössä samaan aikaan kuin Che.

“Koska työskentelin samassa rakennuksessa, saatoin joskus kuulla, kuinka Che ja Fidel väittelivät hyvinkin kovaäänisesti vallankumouksen suunnasta koko yön. Che ei koskaan kyseenalaistanut Fidelin asemaa, eikä haastanut häntä, vaan teki omat johtopäätöksensä ja lähti lopulta Boliviaan taistelemaan,” chileläinen sosialisti Alberto Martinez muisteli.

Fidel Castro pitää puhetta vierellään Camilo Clenfuegos (oik.) ja Ernesto Che Guevara (vas.).

Fidel Alejandro Castro Ruz vartioi koko elämänsä ajan tarkoin yksityisyyttään, ja hänestä ei siksi ole läheskään tyhjentävää elämäkertaa. Castron yhtäältä askeettisesta ja toisaalta loisteliaasta elämäntyylistä, tai hänen naisistaan tai lukemattomista lapsistaan kertovien juorujen varaan sellaista ei voi rakentaa.

Fidelin isä Ángel Castro oli lähes täysin luku- ja kirjoitustaidoton kun hän muutti Espanjan Galiciasta Santiagon kaupungin liepeille, mistä hän hankki suuren, hänen rikkaudekseen koituneen maa-alueen. Siellä hän myös tapasi Fidelin tulevan äidin, pesijätär Lina Ruzin.

Fidel syntyi 13.8.1926 vanhempiensa maatilalla, missä kolmisensataa perhettä työskenteli tai vuokrasi viljelymaata. Jo pienenä hänet lähetettiin kouluun ja sisäoppilaitokseen. Hän kertoi asuneensa viisivuotiaana opettajansa kodissa, missä hänelle ei annettu riittävästi ruokaa. 

Jesuiittakouluissa Castro pärjäsi hyvin mm. maataloudessa, historiassa ja espanjan kielessä. Hän oli myös hyvä urheilija, muttei kovin sosiaalinen.

“Minulla ei koskaan ollut ihmistä tai esikuvaa, joka olisi voimakkaasti ohjannut minua, vaan olin itse itseni mentori,” Castro on todennut.

Vuonna 1945 Castro ryhtyi lukemaan lakia Havannan yliopistossa, missä opiskelijat olivat tuohon aikaan hyvinkin aktiivisia ja radikaaleja, ja myös kovia nujakoimaan.

Raúl Castro kertoo veljensä Fidelin haastaneen riitaa jo pienestä pitäen, mikä osittain johtui siitä, että Fidel tunsi itsensä syrjityksi ja kiusatuksi. Havannassa kapinointi ja riidanhaastaminen muuttui sitten poliittiseksi.

Tuo jo nuorena opiskelijana puhujalahjoistaan tunnettu mies kantoi usein taskussaan asetta, osallistui joihinkin katukahakoihin ja lähti vuonna 1947 mukaan porukkaan, joka yritti syöstä vallasta Dominikaanisen tasavallan diktaattorin Trujillon. Legendan mukaan Castro ui silloin veneestä maihin haita vilisevässä meressä, ase päänsä päällä.

Tuon epäonnistuneen retken jälkeen Castro matkusti Kolumbian pääkaupunkiin, missä hän pukeutui lainattuun poliisin univormuun, otti aseen käteensä ja osallistui “El Bogotazo”-kapinaan, joka puhkesi kun suosittu kansanjohtaja, liberaalipoliitikko Jorge Gaitán salamurhattiin. Fidelin kerrotaan myös levittäneen kaduilla Yhdysvaltojen vastaista propagandaa. Castron opiskelijatoveri Enrique Ovares on väittänyt, ettei nuori Castro ollut kommunisti.

Samana vuonna 1948 Fidel vietti lyhyen kuherruskuukauden havannalaisen opiskelija Mirta Díaz-Balartin kanssa – Yhdysvalloissa!

Pariskunnalle syntyi poika Fidelito, mutta koska Castrolla ei ollut varoja elättää perhettä, avioliitto alkoi huonoissa merkeissä, eikä sopua lujittanut se, että Diaz-Balartin rikkaalla perheellä oli poliittiset siteet Kuuban diktaattoriin Batistaan.

Kun kuuluisaan Moncadan linnakkeen valtausyritykseen vuonna 1953 osallistunut Castro vangittiin, oli hänen Mirta-vaimonsa maan sisäministeriön palveluksessa, mikä sai Castron raivon valtaan, avioliiton päättyessä paria vuotta myöhemmin.

Vaikka opiskelijoita kiinnostivat tuohon aikaan ääriaatteet kuten fasismi ja kommunismi, Castro liittyi kansallismieliseen Ortodoxo-puolueeseen. Sen ohjelma korosti Kuuban taloudellista riippumattomuutta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja korruption vastaista taistelua.

Moncadan hyökkäyksestä 15 vuoden vankeustuomion saanut Castro armahdettiin jo vuonna 1955. Maanpaossa Meksikossa hän ryhtyi oitis kokoamaan vastarintaliikettä, jonka tehtävänä oli kaataa Batistan hallinto.

Vuoden 1956 joulukuussa Fidelin ja Raúlin johtama 80 asemiehen joukko nousi maihin Orienten maakunnassa. Castron veljekset menettivät taisteluissa valtaosan miehistään, mutta pystyivät jatkamaan sissotaa Sierra Maestran vuorilla. Sieltä käsin Castro johti Havannassa kasvavaa Batistan vastaista oppositiota organisoiden mm. vuonna 1958 suuren lakon, jonka taltuttamiseksi Batistan asevoimat surmasivat useita ihmisiä. Lopulta rintamakarkuruus Batistan joukkojen keskuudessa edesauttoi hallituksen kaatumista ja Castron joukkojen valtaannousua vuoden 1958 lopulla.

Kuuban vallankumous olikin ennen kaikkea kuubalainen kansallinen vallankumous ja vasta toiseksi sosialistinen, paljolti olosuhteiden pakosta.

Kuubalainen sosialismi syntyi ilman Neuvostoliiton poliittista tai sotilaallista vaikutusta, toisin kuin Itä-Euroopan maissa.

Vielä helmikuussa 1959 pitämässään puheessa Castro toivotti yksityiset pohjoisamerikkalaiset sijoitukset tervetulleeksi Kuubaan. Saman vuoden huhtikuussa hän sanoi: “Me emme ole kommunisteja, vaan vallankumoustamme inspiroivat demokraattiset periaatteet.”

Yhdysvalloilla ei noina kylmän sodan vuosina ollut neuvotteluhalukkuutta ottaen huomioon kuinka läheltä vallankumous liippasi sitä ja koko Latinalaista Amerikkaa, eli USA:n etupiiriä.

Castro vieraili Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Nikita Hruštšovin huvilalla 1963. Hruštšovin lisäksi Castro keskusteli Leonid Brežnevin kanssa.

Kuuban vallankumous oli pelottava esimerkki, joka osoitti maanosan tyytymättömille massoille, että sosialismi on mahdollista saavuttaa aseellisen taistelun kautta. Ulkoministeri Henry Kissingerin  mukaan Kuuba saattoi olla virus, joka tartuttaisi koko mantereen. Viittaus koski varsinkin Chileä, missä Yhdysvallat oli syyskuussa 1973 mukana kaatamassa vapailla vaaleilla valitun sosialistisen Salvador Allenden hallinnon.

Kun Kuubassa toimineet kansainväliset öljy-yhtiöt kieltäytyivät puhdistamasta Kuuban Neuvostoliitosta hankkimaa raaka-öljyä, Castro kansallisti ne. Kun USA peruutti Kuuban sokerinvientikiintiön, Castro kansallisti sokerintuotannon.  Kuuban oli pakko kääntyä Neuvostoliiton puoleen saadakseen sieltä öljyä ja myydäkseen sinne sokeria.

Neuvostoliitto ei ollut maapallon toisella puolella sijaitsevan pienen saaren kehittämisestä lainkaan niin kiinnostunut kuin mitä Fidel ja Che ajattelivat. Moskovaa kiinnosti sen sijaan Yhdysvaltojen kyljessä oleva sillanpääasema, jonne voisi sijoittaa ydinaseita. Ohjuksista sovittiin Krimillä huonon tulkkauksen vallassa, ja Castro onkin myöhemmin todennut, ettei Neuvostoliiton tarkoituksena niinkään ollut Kuuban puolustaminen Yhdysvaltojen iskulta, vaan aivan jotain muuta.

Kun Castrolle ohjuskriisin jälkeen selvisi, että John F. Kennedy ja Hrushtshev olivat jättäneet hänet neuvotteluissa pimentoon, hän julisti Havannan yliopistolla pitämässään tulisessa puheessa, ettei “Hrustshevilla ollut munaa”.

Castrolla ei kuitenkaan ollut varaa katkoa siteitä Neuvostoliittoon. Vaihtoehtoja ei ollut. Flirttailu Kiinan kanssa olisi vaarantanut suhteet Kremliin.

Lähes kolmen vuosikymmenen ajan Kuuban piti selviytyä kauppasaarrosta neuvostoavulla.      Taloudellisen tilanteen heikentyessä vallankumouksen saavutuksetkin alkoivat rappeutua ja tyytymättömyys lisääntyä. Tosin kauppasaarrosta oli Castrolle ja kommunistiselle puolueelle se etu, että monet ongelmat ja tehdyt virheet saattettiin pistää sen syyksi. Samalla kauppasaarto johti Kuuban militarisointiin ja pahenevaan byrokratisointiin.

Fidel Castron asema oli pitkään horjumaton. Hän oli maan presidentti, hallituksen puheenjohtaja, kommunistipuolueen pääsihteeri ja asevoimien komentaja. Kun Fidel päätti puhua, kaikki saaren radio- ja television-ohjelmat keskeytettiin, ja puhe lähetettiin eetteriin.

Fidel Castro pääsi hiihtämisen makuun tammikuussa 1964 lähellä Moskovaa virallisella valtiovierailulla Neuvostoliittoon. Taustalla Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov.

Käydessäni Kuubassa 80-luvun lopulla, oli Castron henkilökultti jo saavuttanut huippunsa – vaikka Fidel itse kielsikin sellaisen olemassaolon. Kielsi, koska hän oli vuosien mittaan tullut yhä jääräpäisemmäksi yksinvaltiaaksi, joka tiesi kaiken paremmin kuin muut.

Castron hallinnon uskottiin luhistuvan muiden sosialististen maiden tavoin pian sen jälkeen kun Neuvostoliitto hajosi. Kuubaa kohtasikin sen vallankumouksen ajan pahin kriisi, mutta saari kellui Karibialla uppoamatta.

Kun vuonna 2010 jälleen kävin Kuubassa oli elintarvikepulan ja sähkökatkosten täyttämä kuubalaisten arki jatkuvaa taistelua. Turistin kannalta tilanne ei enää ollut niin huono verrattuna takavuosikymmeniin, jolloin matkailijan oli hankala löytää laadukasta majapaikkaa tai ravintolaa.

Maan johtoon oli Fidelin tilalle noussut kenraali Raúl Castro, joka oli toiminut puolustusministerinä huikean ajanjakson 1959-2008.

Tuolloin kuulin huhuja Fidel Castron huonosta terveydentilasta, jopa salassa pidetystä kuolemasta.

Hän oli esiintynyt kansalle viimeksi presidenttinä heinäkuussa 2006, jolloin hän piti neljän tunnin puheen kehottaen kuubalaisia kärsivällisyyteen.

Huhut Castron lopullisesta poistumisesta saivat uutta pontta varsinkin sosiaalisessa mediassa vuoden 2014 päättyessä kun häntä ei vuoteen näkynyt julkisuudessa.

Fidel Castron vetäytyminen päätöksenteosta antoi Raúl Castrolle vapaammat kädet toimia, uudistaa taloutta ja mahdollistaa joulukuussa 2014 se historiallinen sopimus, jolla Yhdysvallat ja Kuuba ainakin yrittivät haudata sotakirveensä yli viisi vuosikymmentä kestäneen kauppasaarron ja vihanpidon jälkeen.

Fidel Castro ei koskaan luottanut amerikkalaisiin. Hän ei myöskään lämmennyt Obaman tarjoukselle haudata menneet ja katsoa tulevaisuuteen, vaan huomautti, ettei amerikkalaisten aggressiota pidä unohtaa, eikä Yhdysvalloilla sitä paitsi ole Kuuballe mitään annettavaa.

Fidel Castro neuvonpidossa Havannassa veljensä Raúl Castron kanssa 12. heinäkuuta 2000.

Vaikka Castron kuolema oli viikonloppuna Miamin kuubalaisille juhlan aihe, oli se samalla antikliimaksi. Fidelin pitkitetyt jäähyväiset ja vallansiirto Raúl Castrolle ennalta ehkäisivät riehakkaan vastavallankumouksen ja Miamin kuubalaisten aseellisen maihinnousun, joka olisi voinut johtaa konetuliaseiden rätinään Havannan kaduilla.

Seuraava presidentti Donald Trump lupasi kuitenkin  kampanjansa aikana Floridan amerikankuubalaisille romuttavansa Obaman hallinnon Kuuba-aloitteet, kuten turismin lisäämisen, koska se ja muut liiketoimet ainoastaan pönkittäisivät Kuuban kommunistihallintoa.

Nähtäväksi jää, toteuttaako Trump puheensa ja palaavatko USA ja Kuuba takaisin kylmän sodan asetelmiin.

Mikä sitten on Fidel Castron perintö, joka jakaa kuubalaiset vielä ehkä vuosiksi. Kuten Kuuban johtaviin asiantuntijoihin kuuluva Jon Lee Anderson huomauttaa, että tuo 1900-luvun huomattavimpiin valtionpäämiehiin kuulunut mies ehti elämänsä aikana perustaa Kuubaan kommunistihallinnon, torjua CIA:n tukeman maihinnousun Sikojen lahdella, aiheuttaa ydinasekriisin, tukea marxilaisia kapinaliikkeitä Latinalaisessa Amerikassa ja Afrikassa, lähettää kuubalaisia joukkoja taistelemaanEtelä-Afrikan apartheid-hallinnon armeijaa vastaan ja pitää maansa kommunistinen järjestelmää pystyssä vielä vuosikymmeniä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeenkin.

Tunnettu kirjailija Eduardo Galeano listaa Fidelin kautta mm. näin:

“Hänen vihollisensa sanovat, että jos Napoleonilla olisi ollut Granman (Kuuban Pravda) tapainen sanomalehti, niin ranskalaiset eivät olisi koskaan kuulleet Waterloosta. Siinä Castron viholliset ovat oikeassa.”

 “Hänen vihollisensa unohtavat, että Fidel vastasi maahantunkeutujien luoteihin paljastamalla rintansa, vastaamalla hurrikaaniin hurrikaanilla ja selviytymällä 637 murhayrityksestä.”

“Hänen vihollisensa eivät koskaan mainitse sitä, että Kuuba on yksi niistä harvoista maista joka ei ole osallistunut eteismattojen MM-kilpailuun, ja että ulkoisesta aggressiosta ja sisäisestä kurista huolimatta Kuuba on Latinalaisessa Amerikassa sosiaalisesti oikeudenmukaisin yhteiskunta.”

Anderson kirjoitti viime sunnuntaina mm. näin:

“Fidel Castro oli Kuuban vallankumouksen kiistämätön patriarkka kuolemaansa asti. Monille kuubalaisille hän oli lähes kuolematon myytti.”

“Kuuba on huonossa kunnossa oleva maa, mutta sen sosiaaliset ja talouden indikaattorit ovat monen naapurimaan kateuden kohteina.” 

“Marxilaisen tiukka hallinto on hieman hellittänyt otettaan mm. sallimalla enemmän uskonnonvapautta sekä toisinajattelijoiden vapaampaa liikkumista maasta pois ja takaisin.”

“Yhden puolueen järjestelmä kuitenkin säilyy.

Poliisi turvautuu koviin otteisiin, jos joku haluaa järjestää mielenosoituksen. Media on yhä suurelta osin puolueen valvonnassa, ja sen sisältö on enemmän ideologiaa kuin uutisia.”

“Nuorille ja omaa yritystoimintaansa harjoittaville kuubalaisille Fidel oli jo vanha vaari, jonka puheilla ei ollut kosketusta heidän arkeensa.” 

Toinen Latinalaisen Amerikan veteraanitarkkailija, Richard Gott toteaa, että Fidel Castro ei suinkaan ollut tyypillinen Latinalaisen Amerikan diktaattori vaan hän muistutti enemmänkin Espanjan siirtomaa-ajan kenraalikuvernöörejä joista monet olivat hyvin autokraatteja.

Gottin mukaan merkittävää on se, että vaikka Kuuban hallinto oli jatkuvien hyökkäysten kohteena, niin Fidel Castro säilytti huomattavan suuren kansansuosionsa ja pysyi vallassa henkilökohtaisen karismansa ja poliittisen taitavuutensa vuoksi näinkin kauan.  

Teksti Rauli Virtanen, kuvat Rauli Virtanen ja Lehtikuva

Julkaistu: 29.11.2016