Image

Feministiveteraani

Feministiveteraani

Ebba Witt-Brattström, Ruotsin taistelunhaluisin feministinen kirjallisuudentutkija, muutti viisi vuotta sitten Helsinkiin työskennelläkseen pohjoismaisen kirjallisuuden professorina. Kaksi vuotta myöhemmin hän erosi miehestään Horace Engdahlista, Ruotsin akatemian entisestä vakituisesta sihteeristä, kolmekymmentäkolme vuotta kestäneen avioliiton jälkeen. Myrskyisää avioeroa kuvataan romaanissa Århundradets kärlekskrig (Vuosisadan rakkaussota).
Kuvat Jussi Särkilahti
Mainos

Se on raivokas ja surullinen vuoropuhelu avioliitosta, jossa puolisoiden suhde on tullut tiensä päähän. Kirja ilmestyy suomeksi keväällä. Image tapasi Ebba Witt-Brattströmin ja kysyi häneltä, mitä mieltä hän on feministisestä politiikasta ja #metoo-keskustelusta – ja onko hän tavannut suomalaisia kulturmanneneita.

Voitko kuvailla tunteitasi, joita sinulla on ollut viime kuukausina #metoo-ilmiön vanavedessä?

Suurta onnea. Jos olet ollut feministiaktivisti 46 vuotta, kuten minä, totta kai riemuitset viimeaikaisista paljastuksista. Olen tavannut paljon vanhoja feministisotaveteraaneja – kuten joku meitä kutsui Aftonbladetissa – jotka ovat sanoneet samaa: hekin ovat niin iloisia siitä, että me elämme nyt. Tuntuu, että vihdoinkin niitetään sitä, mitä on kylvetty. Toisaalta tämä on hirveää. Minäkään en tiennyt, että häirintä on nykyään niin järjestelmällistä ja niin seksualisoivaa.

Ruotsin akatemiaa on vastikään ravistellut häirintäskandaali, joka kohdistuu akatemiaan liittyvään henkilöön. Olet aiemmin syyttänyt akatemiaa sovinistiseksi. Tuntuu varmaan hyvältä saada syytökselle vahvistus, vai miten sen ilmaisisi?

Ei tunnu, ja se juuri onkin ongelma: feministit eivät haluaisi olla oikeassa. Me haluaisimme olla väärässä. Me haluaisimme sanoa, ettei alistamista ole olemassa. Naisten halveksuntaa ei ole olemassa. Sen me haluaisimme kuulla. Siinä mielessä emme voi olla tästä iloisia. Mutta #metoossa on tärkeää se, että naiset ovat vihdoinkin saaneet tilaisuuden avautua traumaattisista kokemuksistaan. Traumateorioiden mukaan ensimmäinen askel on se, että uhria uskotaan, että heidät nähdään. Ei ole kovin tärkeää, tapahtuuko se nimettömänä vai ei. Näistä naisista tulee vahvempia, he eivät suostu enää alistumaan, ja he saattavat rohkaistua toisenlaisiin palkkaneuvotteluihin. Tärkeää on myös se, että heitä on monta.

Vaikuttaako tämä myös niihin naisiin, jotka tulevat heidän jälkeensä?

Totta kai. Naiset oppivat ajattelemaan, että tämä ei vetele. Se on kuin panisimme päähämme silmälasit, #metoo-silmälasit. Toinen asia on se, että miehet – eivät kaikki – mutta ne miehet, jotka käyttäytyvät häiritsevästi, ovat jatkossa paljon varovaisempia. Nyt he tietävät, että heidän käytöksensä on läpinäkyvää.

Monet ovat varmasti pettyneitä siitä, että Ruotsin akatemia on osoittautunut yhtä inhimilliseksi ja korruptoituneeksi kuin ”tavalliset” instituutiot?

Kyllä, ja sietääkin pohtia, mistä ihmisille on tullut tarve ihailla jotakin klikkiä ja uskoa miespuolisiin neroihin ja heidän muusiinsa, koko tähän konstruktioon. Tuntuu kuin meillä olisi tarve upottaa asiantuntemus, sivistys ja korkea laatu miesruumiiseen. On suorastaan sairasta kuvitella, että ne olisivat jotakin enemmän: jotakin parempaa, hienostuneempaa, esteettisempää ja filosofisempaa.

Kun kirjasi Århundradets kärlekskrig ilmestyi ruotsiksi, sitä pidettiin avioliittotilityksenä, sillä entisen miehesi kirja Den sista grisen (Viimeinen sika) ilmestyi samaan aikaan. Kävivätkö kirjat keskenään vuoropuhelua?

Horace Engdahlin kirja ilmestyi kuukausi minun kirjani jälkeen. Luin hänen kirjansa vasta äskettäin, kolme viikkoa sitten. En ollut lukenut sitä aiemmin, koska ymmärsin, että se oli avoimen seksistinen, enkä olisi jaksanut sitä. Näin vain muutaman sitaatin arvosteluissa. Ne olivat sitaatteja, jotka olin kehottanut häntä poistamaan. Olen lukenut kaikki hänen aiemmat kirjansa silloin kun hän oli kirjoittamassa niitä. Tämä uusi kirja oli minulle pettymys. Mielestäni hän ei yltänyt yhtä korkealle tasolle kuin ennen. Ajattelin, että se oli hänen loppunsa aforistina. Sikäli se oli vähän surulista. Yhtäkkiä hän ei enää ollut arvoiseni vastustaja, pikemminkin säälittävä.

Onko Suomessa ”kulturmanneneja”?

Onhan teillä se Turkan ihannointi ja tietenkin Jörn Donner.

Muutama vuosi sitten kävit Dagens Nyheterissä kiivasta väittelyä Karl Ove Knausgårdin kanssa hänen ihmiskuvastaan Taisteluni-sarjassa. Riidan seurauksena Knausgård päätyi kutsumaan Ruotsia kyklooppien maaksi. Vaikka sinähän pidät hänen kirjoistaan?

Ilman muuta, mutta mielestäni hyvä kustannustoimittaja olisi voinut tiivistää tekstiä hieman, etenkin Taisteluni kuudennessa osassa. Minähän ohjasin Claus Elholm Andersenin väitöskirjan Knausgårdista. Mielestäni hän on erittäin mielenkiintoinen näyttäessään mutaation omahyväisestä perinteisestä miehisyydestä miehisyydeksi, joka valtaa perinteiset naisten alat, kuten lastenhoidon ja kotityöt. Silti tämä moderni mies ei pidä naista samanarvoisena kumppanina, vaikka jakaakin tämän kanssa nämä asiat.

Erosit Feministisestä aloitteesta, puolueesta jota olit ollut perustamassa, koska et päässyt Tiina Rosenbergin kanssa yksimielisyyteen feminismistä. Mitä tapahtui?

Minulla oli pitkä kokemus tasa-arvopolitiikasta jo 90-luvun feministien Stödstrumporna-verkostosta, mutta 2000-luvun feminismi on muuttunut teoreettiseksi queer-teorioineen, hbtq-identiteetteineen ja postkoloniaalisine suuntauksineen. Näille uusille feministeille historia oli täysin yhdentekevää. Naista ei saanut nimittää naiseksi. Minusta tuntuu käänteiseltä naisvihalta, kun yhtäkkiä ei haluta puhua naisten kokemuksista vaan sanotaan, että on kuusitoista erilaista sukupuolta. Sanopa se naiselle, joka on töissä valintamyymälän kassalla, tai sano se lähiönaiselle, joka kulkee hunnutettuna.

Miten suhtaudut feminismin intersektionaaliseen suuntaukseen?

Oikeastaan en ymmärrä tätä uutta ajattelua. Myös 1970-luvun feminismi eli naistaistelu, joksi me sitä sanoimme, otti kantaa luokkayhteiskuntaan. Pelkään pahoin, että puhumalla erilaisista valtajärjestelmistä intersektionaalinen teoria ei pidä naisten alistamista keskeisenä kysymyksenä.

Oletko itse muuttanut käsitystäsi feminismistä puolueriidan jälkeen?

En oikeastaan. Mielestäni feministisen puolueen on oltava kaikkien naisten puolue, ei vain niiden, jotka uskovat 16 sukupuoleen. Puolet ihmiskunnasta on naisia. Ja heillä on edelleen huonommat ehdot ja huonompi ihmisarvo, etenkin maailmanlaajuisesti.

Julkaistu: 8.2.2018