Apu

Eve Hietamies: Minulla on ikävä ihmistä, jota en edes tunne – Kohtaamisesta on kymmenen vuotta ja ajattelen häntä edelleen

Eve Hietamies: Minulla on ikävä ihmistä, jota en edes tunne – Kohtaamisesta on kymmenen vuotta ja ajattelen häntä edelleen
Eve Hietamies kertoo kolumnissaan, kuinka hän törmäsi ensimmäistä kertaa elämässään ihmiseen, jossa oli vain puhdasta hyvyyttä.

Sinä päivänä oli sietämättömän kuuma, helle nousi yli 35 asteen ja aurinko porotti päähän pilvettömältä taivaalta. Olimme Floridan Orlandossa, mies, lapsi ja minä. Koska matka tehtiin viisivuotiaan ehdoilla, olimme koko päivän pyörineet Disney-helvetissä. Tuntikausia jonoja, kaaosta, meteliä, kovaäänisiä amerikkalaisia ja kiukuttelevia lapsia uuvuttavassa pätsissä.

Kuumissamme, kasvot auringosta palaneina, toisiimme väsyneinä ja hyvin riitaisina menimme päivän päätteeksi syömään. Istuimme pikaruokaravintolan loosiin ja aloimme lukea ruokalistaa ärtyisinä. Minä ja mies tiuskimme toisillemme, ja kumpikin tiuski lapselle, joka raivosi nälkäänsä loosin sohvalla eikä muka halunnut syödä mitään.

Pöytään tuli tarjoilija. Keski-ikäinen, muodoiltaan uhkea mustaihoinen nainen. Juuri sellainen Mammy, joka veti Scarlett O’Haran korsettia tiukemmalle elokuvassa Tuulen viemää. Muistan, kuinka naisen läsnäolo hiljensi meidät kuin iskusta.

Naisen olemuksesta huokui sellaista rauhallisuutta ja tyyneyttä, että ärtymyksen tuulet alkoivat haihtua. Nainen oli vähäpuheinen ja vakava, mutta katse oli hyväksyvä. Hän silitti lapsen hiuksia, ja tämä ummisti silmänsä kuin kissanpoikanen. Joka kerta kun nainen pysähtyi viereen katsomaan meitä, nojauduin lähemmäs janoten lisää naisesta huokuvaa rauhaa. Kuin peittoa olisi kääritty palelevan ympärille. Jos olisin uskonnollinen ihminen, löytäisin varmasti parempia sanoja kuvaamaan naisen luomaa tunnetta.

Katsoin kireänä kiiruhtavaa tarjoilijaa, jolle Mammy sanoi muutaman sanan. Kireys katosi nuoren naisen kasvoilta. Katsoin myös muihin pöytiin, joissa moni seurasi samalla tavoin katseellaan Mammya. Emme olleet ainoita, joihin nainen vaikutti kummallisella tavalla.

Muistan miettineeni, millainen nainen voisi olla kotonaan, äitinä ja vaimona sekä yhteisön ja seurakuntansa jäsenenä. Miten joillakin oli onni ja etuoikeus saada elää niin tyynen, rauhallisuutta ja hyväksyntää huokuvan ihmisen läheisyydessä. Olisin itsekin halunnut kuulua samaan joukkoon.

Olen tavannut elämäni aikana pahoja ihmisiä, joista suorastaan huokuu ensi-silmäyksellä ilkeyttä ja pahansuopuutta ja joiden seurassa joutuu etsimään suojautumiskeinoa, taistelemaan tai pakenemaan.

Olen myös tavannut ihmisiä, joiden sisällä oleva pahuus on tullut esiin vasta myöhemmin sekä ihmisiä, joiden kohdalla on aina varuillaan ymmärtämättä miksi.

Mutta ensimmäistä kertaa törmäsin ihmiseen, jossa oli vain puhdasta hyvyyttä. Joka olemuksellaan rauhoitti tunnelman ruuhkaisessa pikaruokalassa, tyynnytti kireyden, riidat, kiireet ja epäystävälliset sanat. Joka yhden tunnin aikana jätti niin vahvan jäljen, että ajattelen häntä edelleen – tänä kesänä kohtaamisesta tuli kymmenen vuotta. 

Julkaistu: 30.9.2020
2 kommenttia