Eva Wahlström on elämässään murroskohdassa. Kilpanyrkkeilijän ura on jäänyt taakse ja tilalle on tullut työ ­muotoilijana ja kuva­taiteilijana. Lisäksi hän tuli hiljattain uudelleen äidiksi ja muutti uusperheensä kanssa Espoosta pittoreskiin Porvooseen.

Tiesitkö aina, että tulisit tekemään nyrkkeilyuran jälkeen jotain luovaa?

En tiennyt, mutta olen lapsesta saakka tehnyt paljon käsilläni. Sain jo pienenä oman puukon ja vasaran. Istuin tunti­kausia omassa huoneessani maalaten ja rakentaen. Tein itse omat lelut, pelit ja pehmolelut. Veistelin figuureja, voiveitsiä ja nikkaroin kaikenlaista. Vuonna 2007 sairastuin aika vakavasti, enkä pystynyt työhöni nyrkkeilijänä enkä liikunnan­ohjaajana. Aloin miettiä, mitä teen, jos liikkuminen on poissuljettua. Oivalsin, että jos en liiku, minun tulee luoda.

Millaisia ristiriitoja nyrkkeilyyn liittyi?

Suurin ongelmani oli empatia. Olen ­lapsesta saakka ollut hyvin empaattinen. Jouduin työstämään mentaalivalmentajan kanssa sitä, miten voin satuttaa toista ihmistä. Kyse ei ollut vain fyysisestä satuttamisesta. Tiesin, että toisella on unelma ja jos voitan, hajotan hänen unelmansa.

Miten suhtauduit siihen, että lyöt toista ihmistä?

Ajattelin sen ammattitaitona. Kun minulla oli ensimmäinen ammattilais­tason ottelu ja tyrmäsin vastustajani, valvoin sen jälkeen monta yötä ja ajattelin, etten nyrkkeile enää koskaan. Usein mietin myös, että toisessa kulmassa kehää voi olla kaltaiseni pienen lapsen äiti ja voin oikeasti vahingoittaa häntä vakavasti, tuottaa vaikka aivovamman. Jouduin käsittelemään asiaa todella paljon koko ammattilaisurani ajan.

Lopulta tulin siihen ­tulokseen, että jos haluan nyrkkeillä, minun on oltava valmis satuttamaan. Ajattelin, että ottelut ja niiden ­voittaminen olivat hinta siitä, että saan olla urheilija. Tykkäsin urheilijan elämäntavasta ja harjoittelusta.

Se mitä rakastin nyrkkeilyssä, oli itse liike. Sekin on taidetta. Jotta sain olla ammattiurheilija, minun oli tuotava yleisöä sisään. Ammattinyrkkeilijä tuo yleisöä niin, että hän voittaa otteluita. Se oli sen hinta. Kuulostaa hassulta, mutta nautin sen seuraamisesta, että asiat kehittyvät. Nyrkkeilyssä kehitystä ei voi mitata sekunneissa tai senteissä, vaan tulos ­nähdään siinä, onko parempi kuin toinen.

Mikä on noussut voimavaraksesi läpikäymässäsi muutoksessa nyrkkeilijästä taiteilijaksi ja perheenäidiksi?

Olen aina jahdannut isoja tunteita. Olen oivaltanut, ettei minun tarvitsekaan hakea himmeän suuria kokemuksia. Tärkeimmäksi on noussut kyky nähdä kauneutta eri tavalla. Voin rauhoittua ja katsella vauvan touhuja. Se on riittävää. Aiemmin olin ajatuksessa, että minun täytyy jatkuvasti suorittaa ja ansaita olemassaoloani. Se on täysin turhaa. Minun ei tarvitse suorittaa enää, voin vain olla olemassa ja läsnä.

Maalaat ekspressionistista kuvataidetta. Mistä sait sykäyksen maalata?

Se on ollut aina enemmän tai vähemmän mukana. Olen nyrkkeilyn ohella aina ­tehnyt myös jotain luovaa, kirjoittanut tai maalannut. Nyrkkeily on julkista ja siinä altistaa itsensä avoimelle kritiikille. Minusta tuntui pitkään siltä, etten halunnut näyttää kenellekään, mitä piirrän tai maalaan. Vasta kun valmistuin muotoilijaksi Taideteollisesta korkeakoulusta ja pyydettiin pitämään taidenäyttely, se tuntui luontevalta. Luominen on kuitenkin nykyinen ammattini, joten pitihän sen asian kanssa tulla myös esiin.

Millaisia esineitä olet suunnitellut?

Olen tehnyt koruja, kalusteita ja suunnittelen parhaillaan kuoseja. Huonekalusuunnittelu vetää minua puoleensa. Siinä on jotain samaa kuin nyrkkeilyssä, pitää osata ottaa huomioon monta eri asiaa. Ei riitä, että esine on esteettisesti kaunis, vaan sen on oltava rakenteeltaan kantava ja ergonominen. Tykkään ratkaista ongelmia.

Muutit äskettäin Espoosta Porvooseen. Mikä kaupungissa veti puoleensa?

Olemme mieheni kanssa molemmat kotoisin samoilta suunnilta, minä ­Loviisasta ja mieheni Kotkasta. Pääsimme lähemmäksi omia vanhempiani nyt, kun saimme vauvan. Parhaat ystäväni asuvat Porvoossa, samoin veljeni. Tuntui, että Helsingissä ilmapiiri oli käynyt liian ­kylmäksi ja kiireiseksi. Toinen poikani täyttää pian kaksitoista. Halusimme ­kasvattaa lapsemme hieman pienemmissä ympyröissä.

Sekä miehelläsi että sinulla on lapsi myös edellisistä liitoistanne. Mitä sanoisit ihmiselle, joka on hyppäämässä uusperhekuvioon ruusun­punaisin silmälasein?

Uusperhe ei ole helppo tie. Se vaatii hirvittävän määrän duunia ja on monesti aika kivuliasta kaikille osapuolille. Se on myös todella rikasta. Ketään toista ei voi neuvoa heidän elämässään. Jokaisen tulee tehdä, kuten parhaaksi katsoo. Olemme äärimmäisen onnellisia, mutta onhan tämä ollut aikamoinen reissu.

Mitä teet, kun haluat rentoutua?

Maalaan, urheilen, saunon, käyn avannossa. Chillaan lasten kanssa. Katselen hömppää mieheni kainalossa, se on ehkä paras tapa rentoutua.

Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta.

Nyt on vaikea... Sanotaan, että ihminen valehtelee viisi kertaa päivässä, mutta luulen, etten valehtele kovin paljon. Minusta tuntuu, että sydän pysähtyy, jos valehtelen. Oikeastaan olen äärimmäisen tarkka siitä, mitä sanon, jotten tulisi ­sanoneeksi epätotuuksia. Silti varmasti myös itse sorrun siihen toisinaan.