Eva-Riitta Siitonen päätyi taistelemaan automaattisen puhelinpalvelun kanssa Fredin kuoleman jälkeen – ”Oikean ihmisen saaminen langanpäähän vaikutti olevan mahdotonta”
Entinen poliitikko Eva-Riitta Siitonen katsoo kateellisena, kun ikätoverit saavat kauniit valkoiset hiukset ja hänen omansa synkästi harmaantuvat. Hän kuitenkin tietää, että se tärkein piilee hiusten alla.
Lapsuuteni sitkein haave oli päästä kaupanmyyjäksi. Lähimmäksi haavettani olen päässyt käyttämällä itsepalvelukassoja.
Teini-iässä ihailin erityisesti amerikkalaista musiikkia. Glenn Miller ja Gerry Mulligan olivat suosikkejani. Halusin päästä kiihkeästi eroon sodan muistoista. Asiasta puhuttiin vielä 1950-luvullakin paljon.
Luulin itsestäni liikoja, kun Pariisin olympialaisten jälkeen kuuntelin urheilijoihimme kohdistuvaa kritiikkiä. Asetuin olohuoneen keskelle, varmistin kattokorkeuden riittävän ja ponkaisin ilmaan! Tulos oli niin vaatimaton, ettei tehnyt enää mieli arvostella parhaansa yrittäneitä.
Aion vielä opetella syömään puikoilla. Minulla on ollut siihen monta tilaisuutta, mutta jostain syystä sormieni motoriikka ei tunnut riittävän. Mutta ehkä vielä jonain päivänä!
Antakaa minun edes kerran tehdä jotain päätöntä siten, että myös kaltaiseni kontrollifriikki voisi palata kunniallisesti takaisin normaaliin elämään. Voisin esiintyä esimerkiksi piilokamerassa.
Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, pyytäisin häntä selittämään, mitä se homeopatia oikeastaan edes on.
Nykyajan parhaita puolia ovat uskomattoman monet uudet mahdollisuudet. Jos et jaksa mennä kauppaan, voit tilata ruoan kotikuljetuksena tai jos et jaksa lukea, voit kuunnella äänikirjaa. Voit puhua videokuvan kanssa maailmalla olevien läheistesi ja ystäviesi kanssa tai tilata vaikkapa puhelinajan lääkärille. Ei kannata kuitenkaan alkaa etsiä lääkäripalstoilta tietoa siitä, mikä sinua mahdollisesti vaivaa.
En enää nykyään suutu siitä, että olen joutunut luopumaan autosta ja ajokortista.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun kuulen oikein hyvää elävää musiikkia. Korona-ajan jälkeen tunnistin suorastaan puutostaudin asiassa. Käyn konserteissa ja teatterissa aina silloin tällöin, mutta hyvä esitys kulkee pitkään mukana.
Viimeksi tulin iloiseksi, kun myöhäiskesän lämpimässä illassa palasin kotiini, ja kotirappuni ohitse kulki kolmilapsinen perhe. Muun perheen edellä kulki parivuotias, pontevan oloinen lapsi. Hän käveli suoraan kohti, katsoi silmiin, nosti kätensä ja sanoi reippaasti moi. Hyrisin pitkään ilosta.
Kateellisena katson, kun ikätoverini saavat kauniit valkoiset hiukset ja omani vain synkästi harmaantuvat. Tärkeintä kuitenkin on, mitä hiusten alta löytyy. Kaikkihan me haluaisimme säilyttää ymmärryksemme viimeisiin päiviimme asti.
Juuri nyt ottaa päähän, etteivät aivoni taivu aivan kaikkiin nykyteknologian palveluihin. Puolisoni (Matti Siitonen eli Fredi) kuoleman jälkeen jouduin peruuttamaan useampia lehtitilauksia, mutta päädyin taistelemaan automaattisen puhelinpalvelun kanssa. Oikean ihmisen saaminen langanpäähän vaikutti olevan mahdotonta.
