Suomen osallistuminen Euroviisuihin yhdessä kansanmurhasta syytetyn valtion kanssa ei ole ylpeyden aihe – Tuolle lavalle ei mahdu palestiinalaisten oikeus elämään
Mikäli Yle jatkaa osallistumista Euroviisuihin, se tekee samalla tietoisen valinnan sysätä seuraukset yksittäisen suomalaisartistin kannettaviksi, kirjoittaa Ujuni Ahmed.
Vuoden 2024 Euroviisut voittanut sveitsiläinen Nemo Mettler ilmoitti Instagramissa luopuvansa voittamastaan euroviisupokaalista. Nemo kertoi aikovansa lähettää palkinnon Euroviisuja järjestävän Euroopan yleisradiounionin EBU:n pääkonttoriin Geneveen ja liitti mukaan viestin, joka tiivistää koko ristiriidan: jos lavalla puolustettuja arvoja ei eletä lavan ulkopuolella, kauneimmatkin laulut menettävät merkityksensä. ”Odotan, että sanat ja teot kohtaavat. Siihen asti palkinto on teidän,” Nemo kirjoitti.
Nemo ei ole ainoa euroviisuartisti, joka on vastustanut Israelin osallistumista kilpailuun. Entiset euroviisuedustajat ja kilpailijat ovat jo aiemmin vaatineet avoimessa kirjeessä Euroopan yleisradiounionia EBU:a sulkemaan Israelin kilpailun ulkopuolelle.
Nemo on kuitenkin ensimmäinen Euroviisu-voittaja, joka palauttaa jo voittamansa pokaalin, ja juuri tämä tekee teosta poikkeuksellisen. Voitto ei ole Euroviisuissa vain henkilökohtainen tunnustus, vaan osa kilpailun uskottavuutta ja valtiollista edustamista. Kun voittaja irtisanoutuu tästä symbolista, kysymys ei koske enää vain yksittäistä artistia, vaan koko järjestelmää – ja sitä, mitä Euroviisut lopulta edustaa, jos jopa voitto lakkaa sitomasta.
”Amnesty Internationalin mukaan kansanmurha Gazassa ei ole ohi edes tulitauon aikana.”
Euroviisut ja niihin liittyvät boikotit ovat olleet keskustelun ja kohun aiheita viime vuosina Israelin osallistumisen vuoksi, mutta tänä vuonna paineet ovat kasvaneet entisestään – myös Suomessa. YK:n riippumaton kansainvälinen tutkintakomissio on kahden vuoden selvitystyön jälkeen todennut Israelin viranomaisten ja turvallisuusjoukkojen täyttävän useita kansanmurhasopimuksessa määriteltyjä tekoja Gazassa.
Komission puheenjohtaja Navi Pillay on todennut Israelin olevan vastuussa Gazan kansanmurhasta ja vastuun ulottuvan maan korkeimmille viranomaisille. Samalla Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) syyttäjä haki jo vuonna 2024 pidätysmääräyksiä pääministeri Benjamin Netanjahulle ja entiselle puolustusministerille Yoav Gallantille epäiltyinä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Amnesty Internationalin mukaan kansanmurha Gazassa ei ole ohi edes tulitauon aikana: humanitaarinen apu on yhä estetty, väkivalta jatkuu ja siviilejä, myös lapsia, tapetaan edelleen.
Tässä kontekstissa Nemon ratkaisu ei ole vain symbolinen ele, vaan avoin kannanotto, joka repii auki Euroviisujen arvopuheen ja todellisuuden välisen ristiriidan ja pakottaa koko kilpailun sekä siihen osallistuvat tahot ottamaan vastuunsa ilman mahdollisuutta piiloutua enää viihteen tai järjestäjien taakse.
”Yksittäiset artistit joutuvat kantamaan arvovalintojen näkyvimmän ja henkilökohtaisimman hinnan.”
Tämä kehitys näkyy erityisen selvästi Portugalissa. Festival da Canção -karsintaan osallistuvista artisteista valtaosa on ilmoittanut, etteivät he aio edustaa Portugalia Euroviisuissa Israelin osallistuessa kilpailuun. Yhteensä 17 artistia ja muusikkoa on allekirjoittanut lausunnon, jonka mukaan he eivät lähde viisuihin, vaikka voittaisivat karsinnan. He ovat mukana 11:ssä karsintaesityksessä, kun esityksiä on yhteensä 16.
Nämä kannanotot kertovat ennen kaikkea järjestelmästä, jossa vastuu siirtyy ylhäältä alas. Itse epäilen, että juuri tässä piilee ristiriita, joka on nyt käynyt ilmeiseksi: yleisradioiden epäpoliittisiksi nimeämät päätökset ovat itsessään niin poliittisia, että ne vetävät artistit väistämättä mukaan poliittisiin asetelmiin – juuri niihin, joista monet artistit ovat tietoisesti pyrkineet pysymään erossa. Ristiriita on ilmeinen: instituutiot voivat suojata itseään hallinnollisella kielellä, kun taas yksittäiset artistit joutuvat kantamaan arvovalintojen näkyvimmän ja henkilökohtaisimman hinnan.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa sitä, että artistit pakotetaan valintaan siitä, astuvatko he lavalle yhdessä valtion kanssa, jota syytetään kansanmurhasta ja jonka toimien seurauksena lapsia kuolee edelleen päivittäin. Samalla heiltä odotetaan sekä näkyvyyttä että hiljaisuutta – riippuen siitä, kumpi palvelee järjestelmää paremmin. Useat maat, kuten Islanti, Espanja, Irlanti, Alankomaat ja Slovenia, ovat valinneet toisin ja ottaneet vastuun poliittisesta päätöksestä itse, ilman että sitä on ulkoistettu yksittäisten artistien kannettavaksi.
”Lavalla, jonka pitäisi edustaa yhteisiä arvoja, palestiinalaisten oikeus elämään ei mahdu samaan kehykseen.”
Mikäli Yle jatkaa osallistumista Euroviisuihin, se tekee samalla tietoisen valinnan sysätä arvovalintojen seuraukset yksittäisen suomalaisartistin kannettaviksi. Euroviisut on aina ollut poliittinen areena, ja boikotoivat artistit tekevät kiistattomaksi sen, että Israelin osallistuminen ja sitä koskevat kansainväliset rikossyytökset eivät jää taustalle, vaan ovat osa sitä, mitä lavalla edustetaan. Tässä ei ole kyse mielipiteistä tai tulkinnoista, vaan vastuusta – ja siitä, kuka sen lopulta kantaa.
Kuten totesin jo viime vuonna, Suomen osallistuminen Euroviisuihin yhdessä kansanmurhasta syytetyn valtion kanssa ei ole ylpeyden aihe – ei Suomelle eikä sitä edustavalle artistille. Taiteilijat ovat kautta aikojen esiintyneet hyväntekeväisyyskonserteissa, puhuneet heikommassa asemassa olevien puolesta ja rakentaneet uraansa arvojen varaan, joissa ihmiselämän suojelu on itsestäänselvyys.
Juuri siksi Euroviisut näyttäytyvät räikeänä ristiriitana: lavalla, jonka pitäisi edustaa yhteisiä arvoja, palestiinalaisten oikeus elämään ja olemassaoloon ei mahdu samaan kehykseen. Tässä ei ole kyse mausta tai musiikista, vaan ihmisyyden rajasta, jota yksikään esitys ei oikeuta ylittämään.
