Euroviisujen ajautuminen poliittisen myrskyn näyttämöksi ja historiansa pahimpaan kriisiin on varoitusviesti myös urheilulle

Euroviisut ovat laulukilpailu, jolle on rakentunut myös hupaisan hassuttelun ja hymyilevää ilmapiiriä eurooppalaisuuteen pirskottavan kevätjuhlan funktio.

Surkeaa musaa, mutta pilke silmäkulmassa. Karnevaali, joka muistuttaa, että mauttomuuskin on tyyli – ja iloisesti toteutettuna vieläpä toimiva tyyli.

Kun tämän kaltainen tapahtuma päätyy maailmanpoliittisen sekasotkun keskipisteeksi ja siihen liittyvän loanheiton foorumiksi, sen erityinen lumous menee rikki. Näin käy millä tahansa leikkikentällä, kun leikkikentälle tulee riidansiemeniä ulkopuolisesta maailmasta – eikä leikkikentällä ymmärretä tähän ajoissa reagoida.

Musiikin, urheilun ja monenlaisen kansalaispuuhailun ympäristöistä on tullut yhä useammin paitsi poliittisen ilmaisun foorumeita, myös näiden ilmaisujen tuottamien kärjekkäiden sekä hallitsemattomien vastareaktioiden ja vastareaktioiden vastareaktioiden ympäristöjä, joissa lopulta lentää vain lokaa ja kaikkien mieli mustuu.

Elämme aikaa, joissa politiikan asenteita käytetään lyömäaseina ympäristöissä, joissa niitä aiemmin on harvemmin näkynyt. Tämä ei ole tehnyt urheilusta tai musiikista sen poliittisempaa kuin ennenkään, mutta poliittistaustaisen riitelyn ja siihen liittyvän identiteettitaistelun foorumeiksi nämä leikkikentät ovat yhä vahvemmin päätymässä.

Tähän kehitykseen olisi hiljalleen opittava reagoimaan astetta fiksummin.

Tässä kohdin herää helposti ikuisuuskysymys siitä, pitääkö politiikkaa ja isojen kulttuuri- tai urheilutapahtumien kaltaisia asioita sotkea keskenään?

Kysymys on ymmärrettävä, mutta silti lähinnä koominen. Ei politiikkaa voi sotkea urheilun tai minkään ison kulttuuri-ilmiön kanssa. Ei, koska ne aivan lähtökohtaisestikin ovat osa vallitsevaa poliittista todellisuutta.

Kun maailmassa soditaan ja rikotaan ihmisoikeuksia, seuraukset läikkyvät kaikkiin niihin ympäristöihin, joissa kansainvälinen yhteisö kokoontuu. On turha vaatia olympialaisia, euroviisuja, jalkapallon arvokisoja tai Nobelin palkinnonjakoa epäpoliittiseksi – sellainen vaatimus kun jo sinänsä ottaisi kantaa jommankumman osapuolen puolesta.

Siksi maailman poliittisuus on kohdattava, ei piilotettava.

Euroviisuissa epäonnistuttiin tässä surkeasti ja asiassa piilee vakava varoitus myös urheilulle. Sille ei voi mitään, että politiikka on osa urheilua, mutta sille voi, miten politiikka ja urheilu kohtaavat. Ovatko kohtaukset törmäyksiä, niin kuin ne yleensä ovat olleet, vai voisiko urheilutapahtumien ympäristöistä saada foorumin, jossa poliittista aihetta voisi käsitellä jollakin rakentavalla tavalla?

Mikä se tapa voisi olla, siihen ei yhdellä nettikolumnilla vastausta saa, mutta sitä voi kysyä, pohditaanko minkään urheilujärjestön johtopaikoilla tätä näkökulmaa ollenkaan?

Euroviisujen tapauksessa kaikki mahdollinen meni pieleen. Järjestäjien yritys siivota politiikka asialistalta nosti sen sinne lopulta rumemmin kuin koskaan. On täysin mahdollista, että jotakin vastaavaa tapahtuu myös siellä, missä maailman urheileva nuoriso kohtaa.

Viimeistään nyt urheilussa olisi herättävä varautumaan tulehtuneen poliittisen asetelman kohtaamiseen aivan uudella otteella. Voi kuitenkin kysyä, miten esimerkiksi Kansainvälinen Olympiakomitea aikoo kohdata sen, että Gazan tilanne kuumentaa tunteita niin monessa kisoihin valmistautuvassa maassa?

Miten asiaan varaudutaan jalkapallon tai yleisurheilun EM-kisoissa?

Erityinen riski vaanii Pariisin olympialaisissa. Jos KOK:n työkalupakissa ei ole kuin ikiaikaista jankutusta urheilun puolueettomuudesta sekä kaiken poliittisen demonstraation tuomittavuudesta, on KOK tilaamassa itselleen täysin hallitsematonta kriisiä.

Asetelmassa voisi olla urheilun toimijoille mahdollisuus aivan uuteen profiloitumiseen. Urheilu voisi aidosti yrittää olla sitä, mitä olympialiike väittää olevansa. Siis urheilevan maailman kohtauspaikka, joka aidosti lieventää osallistujiensa välisiä poliittisia jännitteitä ja tarjoaa muurien rakentamisen sijasta reittiä asenteisin, joilla edetään kohti muurien purkamista ja siltojen rakentamista.

Tämä ei kuitenkaan onnistu, jos yhä sekavammaksi muuttuvan maailman poliittinen todellisuus kohdataan verhoamalla todellisuus olympiakulissien taakse. Sitä strategiaa KOK on noudattanut poliittisten ja eettisten haasteidensa kanssa jo niin kauan, että kulissien tausta alkaa täyttyä.

Riski siihen, että tämä taktiikka johtaa täydelliseen mahalaskuun ja räjähtää silmille Pariisin kisojen yhteydessä, on euroviisukaaoksen jälkeen entistä suurempi. Gazan tapahtumien kansainväliseen yhteisöön tuoma paine ei purkautunut Malmössä mihinkään, se päinvastoin kasvoi.

KOK:n johdon olisi viisainta lausua jotakin asiasta aivan itse, ennen kuin tapahtumien kulku pakottaa paniikkireaktioon siinä vaiheessa, kun tilanne on jo räjähtänyt käsiin.

Maailma, josta puuttuu visio paremmasta, on vaarallinen paikka.

Kun politiikka tarjoaa pelkkää kurjistumista ja sodanuhkaa, kun talouden pyörät jumiutuvat ja kun kansanliikkeet saarnaavat pelastusreittien sijasta lähinnä tuhoa ja maailmanloppua, ihmislaji alkaa jakautua toisistaan viholliskuvia kehitteleviin kuppikuntiin.

Kun emme näe mahdollisuuksia hyvään, kun emme osaa asettua osaksi mitään sellaista toimintaa, jossa pyrittäisiin tuottamaan hyvää, alamme nähdä uhkia. Toimintamme alkaa ohjautua toivon sijasta toivottomuuden, turhautumisen ja erilaisten pelkojen kautta.

Samalla menetämme kyvyn keskustella ja kuunnella. Alamme määritellä itseämme vastustamalla erilaisia arjessamme näkyviä asioita, emme tavoittelemalla jotakin uutta ja näkymätöntä, tulevaisuudessa ehkä koittavaa.

Ajan henki ohjaa rakentamaan identiteettiämme sen mukaan, mitä vastustamme. Hakeudumme osaksi ryhmiä, jotka eivät selkeästi tavoittele mitään uutta, mutta sitäkin selkeämmin vastustavat jotakin – ja rakennamme kaikin tavoin yhä isompaa välimatkaa niihin, jotka rakentavat itselleen toisenlaista identiteettiä.

Tämä on kärjekkäiden möläyttäjien aikaa. Emme rakenna yhteistyötä, emme tao aseita auroiksi. Emme näe maailmaa yhteisenä. Rakennamme siltojen sijasta muureja ja aitoja. Yhteisten ongelmiemme ratkaisun sijasta keskitymme kärjistämään mitä tahansa arjen tuomaa tilannetta oman minä-kuvan rakentamiseksi. Se repii yhteiskuntia rikki, jakaa leireihin, tuhoaa mahdollisuuksia yhteiseen hyvään. Se leimaa tietyn tavan ajatella, suhtautua ja toimia vain toisen leirin asiaksi – ja toisenlaisen tavan toimia toisen.

Tässä tunnelmassa huoli Venäjän hybridi-hyökkäyksistä alkaa olla toissijainen huoli. Hoidamme läntisessä maailmassa oman leirimme kahtiajaon ihan itse, niin isoissa kuin vähän pienemmissäkin ympyröissä.

Kun meiltä menee kyky yhteistyöhön, meiltä menee kaikki muukin. Tätä tosiasiaa ei jakseta enää muistaa. Ei globaalisti, ei kansallisesti, ei paikallisesti. Ei oikein missään.

Keskitymme korostamaan meitä erottavia tekijöitä, emme etsimään yhteisiä.

Voisiko urheiluyhteisö yrittää tehdä tälle kehitykselle jotakin?

Urheilu ei voi maailmanpolitiikan isoja ongelmia ratkoa, mutta asenteiden tasolla juuri urheilun kaltainen toimintaympäristö voisi tehdä omassa arjessaan paljonkin. Maailma tarvitsee nyt sillanrakentajia, yhteisen edun osoittajia, kärjekkään ilmapiirin rauhoittajia. Pienissä ja isoissa asioissa.

Muurien pystyttäjiä ja tilanteiden kärjekkäitä kärjistäjiä on jo tarpeeksi. Jää nähtäväksi, miten urheilu päätyy tässä tilanteessa toimimaan, minkälaisen poliittisen keskustelun foorumiksi se asettuu – tai ajautuu.

Nyt jos koskaan tarvittaisiin urheilussa johtajuutta, joka aidosti osaisi sanoittaa ja toiminnallaan osoittaa sen, minkälaista maailmaa urheilu onkaan rakentamassa. Globaalisti. Kansallisesti. Paikallisesti.

Kirjoittaja on palkittu vuoden urheilujournalistina vuonna 2017 ja on vuoden urheilukirjan 2023 kirjoittaja.