EU:lla ei ole omaa armeijaa, vaikka yhteisestä puolustuksesta on puhuttu vuosikymmeniä – Miten Eurooppa ja Suomi nyt selviävät?

Venäjä pyysi Yhdysvaltoja vetämään Nato-joukot liittokunnan itäisistä jäsenmaista, uutisoi talouslehti Financial Times helmikuussa. Venäjän ja Yhdysvaltain ulkoministerit olivat tavanneet Saudi-Arabian Riadissa, jossa he keskustelivat keinoista tehdä rauha Ukrainaan. Naton monikansallisia taistelujoukkoja on esimerkiksi Baltian maissa, Puolassa, Unkarissa ja Bulgariassa. Kolmessa viimeisessä on myös yhdysvaltalaisia joukkoja. Naton mukaan joukot ovat itäisissä jäsenmaissa nimenomaan Venäjän aggressiivisen toiminnan vuoksi.

Yhdysvallat kieltäytyi Venäjän pyynnöstä – mutta harva tuskin enää uskoo, ettei niin voisi käydä. Yhdysvaltain ulkoministeri Pete Hegseth totesi helmikuun puolivälissä, että Yhdysvaltain läsnäolo Euroopassa ei jatku ikuisesti. Sen jälkeen presidentti Donald Trump on asettunut syvälle Venäjän presidentin Vladimir Putinin kainaloon muun muassa syyttämällä Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaa.

Tuon viikon aikana vaihdoin huolestuneita viestejä ystävieni kanssa. Mitä oikein oli tapahtumassa? Mielessäni alkoi pyöriä kysymys siitä, voisiko eurooppalainen poliittinen tahto riittää mantereen puolustamiseen. Esimerkiksi ajatushautomo Bruegel arvioi, että Euroopan pitäisi lisätä sotilasmenojaan 250 miljardia euroa vuodessa puolustaakseen itseään.

Eurooppa näyttää nyt joutuvan vastatusten paitsi Venäjän myös Yhdysvaltojen kanssa. EU:lla ei kuitenkaan ole omia asevoimia, vaikka yhteisestä puolustuksesta on puhuttu 1950-luvulta saakka.

Miten Eurooppa selviää, ja miten Suomi?

Euroopalla on, Yhdysvalloista riippumatta, sekä puolustuskapasiteettia että rahaa, jos sitä halutaan käyttää, katsoo turvallisuuspolitiikan asiantuntija, tutkimusjohtaja Hanna Ojanen Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnasta.

Moni eurooppalainen maa on hyvin varustautunut ja kykenevä yhteistyöhön. Esimerkiksi Ranskalla ja Saksalla on vuodesta 1992 ollut monikansallinen Eurocorps-armeijakunta, jossa toimii nyt myös kahdeksan muuta EU-maata. Ranska ja Saksa käyttävät EU-maista eniten rahaa puolustukseensa, ja maiden asevoimissa on yhteensä noin 390 000 sotilasta. Myös viiden Pohjoismaan puolustusyhteistyö on syventynyt aina vuodesta 2009. Yksin Suomen sodanajan joukkojen vahvuus on noin 280 000 sotilasta.

Rahaa Euroopan unioni on viime vuosina löytänyt puolustusmenoihin, vaikka rauhanprojektiksi rakennetun unionin ei ole perinteisesti ajateltu toimivan puolustuksessa. Esimerkiksi Ukrainaa EU on tukenut rauhanrahastostaan yli kuudella miljardilla eurolla. Jäsenmaat ovat tukeneet Ukrainaa sotilaallisesti yli 46 miljardilla.

Tästä kaikesta huolimatta suhtaudun Euroopan ja Yhdysvaltain liittolaisuuden äkkiloppuun kauhunsekaisella epäuskolla. On vaikea hyväksyä, että se mikä vielä äsken oli yleisesti tunnustettu mustaksi, olisi nyt valkoista ja päinvastoin. Asialla on minulle myös henkilökohtainen ulottuvuus: puolisoni on yhdysvaltalainen, ja siten puolet perheestäni asuu Atlantin tuolla puolen. Pelkoa kuulen myös perheenjäsenteni puheista. Puolisoni kanssa puheeksi tulee, voiko tilanne johtaa siihen, että Minnesotassa syntyneenä häneen alettaisiin Suomessa suhtautua kuin vihollismaan kansalaiseen.

En osaa vastata.

Euroopan mailta puuttuu monenlaisia sotilaallisia kykyjä: sodanajan tiedustelua, ilmavalvontaa ja -torjuntaa sekä suuria kuljetuslentokoneita, joilla voidaan lennättää esimerkiksi sotilasajoneuvoja tai -helikoptereita. Ammuksiakin pitäisi tuottaa enemmän.

Kykyjen lisäksi Euroopasta puuttuu oma komentorakenne. Se on perinteisesti ollut Natossa. Sellaisen Eurooppa kuitenkin tarvitsee, jos täällä aiotaan liikutella muutamaa tuhatta sotilasta isompia joukkoja. Niitäkin tarvitaan: Bruegel puhuu arviossaan 300 000 uudesta sotilaasta.

Yksinkertaistaen kykyjen ja rakenteiden puutteisiin on selkeä syy. Niitä ei ole kehitetty, koska Yhdysvallat on tuonut ne yhteiseen puolustukseen Natossa, yhteisen sopimuksen mukaisesti.

Eurooppalaisesta yhteispuolustuksesta alettiin puhua kylmän sodan alettua 1950-luvulla. EU:n edeltäjää Euroopan yhteisöä päätettiin kuitenkin kehittää ilman keskustelua puolustuksesta. Se ulkoistettiin Länsi-Euroopan unionille (WEU). Varsinaiset kyvyt ja rakenteet luotiin Natoon.

Kylmän sodan loputtua Euroopan unioni päätti rakentaa yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan. Siihen kuului myös yhteinen puolustuspolitiikka, joka voisi johtaa varsinaiseen yhteiseen puolustukseen, jos niin haluttaisiin.

Ei kuitenkaan tullut sellaista hetkeä, joka olisi johtanut yhteiseen oman alueen puolustukseen. Eurooppalaista sotilaallista kykyä kriisinhallintaan sen sijaan kehitettiin. 1990-luvun lopulla, Balkanin sotien aikaan, Ranska ja Iso-Britannia havahtuivat siihen, etteivät kyenneet toimimaan ilman Yhdysvaltoja edes EU:n lähialueella. EU alkoi kehittää yhteisiä kykyjä – ja Yhdysvaltain ulkoministeri Madeleine Albright älähti. Hänen mukaansa EU:n ei tullut tuplata Natossa jo tehtyjä asioita eikä syrjiä EU:n ulkopuolisia maita.

EU kuitenkin päätti perustaa taisteluosastoja kriisinhallintaa varten, ja ensimmäinen sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio toteutettiin vuonna 2003. Sittemmin unioni on jatkanut nopean toimintakyvyn kehittämistä, viimeksi vuonna 2022 hyväksytyssä ”strategisessa kompassissa” eli eräänlaisessa EU:n puolustusselonteossa. Unioni on perustanut 5 000 sotilaan vahvuisen nopean toiminnan joukon. Sitäkin on tosin ajateltu käytettävän vain EU:n ulkopuolella, ei omalla alueella.

EU:n yhteistä oman alueen puolustusta koskee vuonna 2009 voimaan tullut puolustuslauseke. Sen mukaan EU-mailla on velvollisuus auttaa ”kaikin käytettävissä olevin keinoin” sellaista jäsenmaata, joka on joutunut aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Lauseketta on tähän mennessä sovellettu kerran, Pariisin vuoden 2015 terrori-iskujen jälkeen.

Se, että Yhdysvallat on hangannut Euroopan unionin oman puolustuksen kehittämistä vastaan, on liittynyt myös suurvallan omaan asemaan. Yhdysvallat on halunnut pitää kiinni siitä, että se saa Naton johtovaltiona äänensä kuuluviin myös Eurooppaa koskevissa asioissa. Yhdysvaltain mielestä ei ole saanut kehittää sellaisia rakenteita, joissa maa ei ole mukana.

– Jos jotakin päätetään EU:ssa, Yhdysvalloilla ei ole sananvaltaa. Se on dramaattisesti eri tilanne kuin se, että asioista päätetään Natossa, Ojanen toteaa.

Nyt Eurooppa on tutkimusjohtaja Ojasen mielestä viimein sellaisessa käännekohdassa, jossa yhteisen puolustuksen palaset voivat alkaa loksahdella kohdilleen.

Yksi palasista ovat EU:n sisämarkkinat. Jos sellaiset luotaisiin myös puolustusmateriaalille, voisi alkaa tapahtua. Toinen tekijä on yhteinen sääntely. EU:lla on jo lainsäädäntöä esimerkiksi siitä, kuinka puolustuskäyttöön tarkoitettuja aseita, ammuksia ja räjähteitä voidaan jäsenmaiden siirtää kesken mahdollisimman yksinkertaisesti. Sääntely on unionin yhteinen, kova ydin, Ojanen kuvaa.

Ja kolmanneksi: EU:lla on enimmäkseen jäsenmaiden maksuista koostuva yhteinen budjetti. Vaikka EU:n sotilasoperaatiot on perinteisesti rahoitettu sen ulkopuolelta, Ojasen mukaan ilmassa on nyt merkkejä siitä, että puolustusmenot halutaan osaksi budjettia. Esimerkiksi EU:n puolustuskomissaari Andrius Kubilius on ehdottanut, että yhteistä puolustusta rahoitettaisiin seuraavasta talousarviosta 100 miljardilla eurolla. Ehkä jäsenmaista löytyisi halua jopa budjetin kasvattamiseen, jos rahoille olisi selkeä käyttökohde, Ojanen ajattelee.

Näistä lähtökohdista jokin halukkaiden eurooppalaisten maiden ryhmä voisi alkaa rakentaa yhteistä puolustusta. Ojanen muistuttaa, että vastaavalla tavalla syntyi aikanaan myös esimerkiksi eurooppalainen vapaan liikkuvuuden alue. Poliittista tahtoa näyttää nyt olevan. Esimerkiksi Saksan todennäköinen seuraava liittokansleri, kristillisdemokraattien Friedrich Merz totesi vaalien jälkeen, että Euroopan tulee viipymättä luoda itsenäistä puolustusta.

Kotona keskustelen puolisoni kanssa siitä, mitä tekisimme, jos sota tulisi Suomeen. Appivanhemmillani on Minnesotassa talo, sinne mahtuisi hyvin, jos täytyisi paeta, sanon. Puolisoni on sitä mieltä, että hän ei lähtisi mihinkään. Hän sanoo muuttaneensa Suomeen siksi, että asiat ovat täällä hyvin: työ ja muu elämä on helppo yhdistää, on julkisia palveluita, polarisaatio ei estä poliittista päätöksentekoa. Hän haluaisi puolustaa Suomea, vaikka armeijaa käymättömänä hänellä ole sodanajan sijoituspaikkaa.

Suomelta Trumpin luoma uusi tilanne vaatii Ojasen mukaan nyt ripeää uudelleenajattelua. Vaikka olemme Natossa ja meillä on vahva puolustus, suunnitelmamme ovat perustuneet myös kahdenväliseen suhteeseen Yhdysvaltojen kanssa.

Enää sellaiseen suhteeseen olisi naiivia luottaa.