Etsitkö retkikohdetta Virosta? Lahemaan kansallispuisto tarjoaa luontoa, kalastajakyliä, kartanoita ja neuvostoraunioita

Pitkospuut kiemurtelevat suon halki. Ympärillä maasto on pukeutunut alkusyksyn väreihin: sinapinruskeaan, tiilenpunaiseen ja okrankeltaiseen. Suolampi heijastaa pilvisen taivaan kuin iso peili.

Olemme Virun rämeen eli Viru raban näkötornissa. Ylös kiipeää tasaisena virtana luontoretkeilijöitä. Tosin vielä enemmän väkeä taitaa olla läheisissä metsissä. Virolaiset tunnetaan sienihulluna kansana, ja sesonki on nyt parhaimmillaan. Kun kävelimme parkkipaikalta tänne, vastaan tuli useita ihmisiä, joilla oli korit täynnä metsän antimia.

Suomalaisille Viro on tyypillisesti kohde, jonne mennään nautiskelemaan Tallinnan ravintoloiden herkuista tai vaikka Pärnun kylpylöistä ja hiekkarannoista. Luontoretkeilyn paikkana se on kuitenkin jäänyt toistaiseksi paitsioon.

Maan luontokohteisiin tutustumisen voi aloittaa vaikkapa täältä Virun rämeeltä. Se on yksi Lahemaan kansallispuiston suosituimmista kohteista ja kätevä päiväretkelle Tallinnasta, josta ajaa tänne vain noin 40 minuutissa.

Pitkospuiden viereisellä penkillä lepohetkeä pitää Ingrid Sibul. Hän on kolmen päivän patikoinnilla, joka vie muun muassa Virun rämeen halki. Tästä kulkee peräti 370 kilometrin mittainen patikointireitti pohjoisrannikon Oandusta aina Latvian rajalla sijaitsevaan Iklaan asti.

Sibul on valinnut talsittavakseen 80 kilometrin osuuden, ja hänen miehensä tulee kuulemma auton kanssa vastaan reitin päätepisteeseen. Ennen matkan jatkamista patikoija antaa meille vinkin.

”Tämä räme on tosi suosittu paikka, mutta jos haluaa omaa rauhaa, tässä lähellä on Kõnnu Suursoo, jossa käy paljon vähemmän ihmisiä. Siellä on ihan yhtä kaunista kuin täällä.”

Kõnnu kuulostaa mukavalta, mutta meidän retkemme jatkuu kuitenkin aivan toisenlaisiin maisemiin.

Aallot huuhtovat raunioitunutta betonikolossia. Muuriin on kirjoitettu venäläisin aakkosin propagandateksti, jossa ylistetään Neuvostoliiton laivastoa.

Olemme tulleet Haran entiseen sukellusvenetukikohtaan. Aikoinaan täällä tehtiin demagnetisointia, jonka ansiosta miinat eivät tarttuneet aluksiin. Nyt hylätyistä rakennuksista on tullut urbaanien seikkailijoiden ja graffitimaalareiden lempikohde.

Tällaiseen näkyyn ei odottaisi törmäävänsä kansallispuistossa, mutta Lahemaa ei olekaan sellainen kansallispuisto, johon me suomalaiset olemme tottuneet.

Virossa ajateltiin pitkään, että täältä ei löydy riittävän suurta asumatonta aluetta ison luonnonsuojelualueen perustamiseen. Hanke sai kuitenkin tuulta purjeisiinsa, kun Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN laati vuonna 1969 uuden kansallispuiston määritelmän, jossa korostettiin luontoarvojen ohella kulttuuriperinnön suojelua.

Lahemaan kansallispuisto perustettiin 1971. Se valikoitui paikaksi, koska täällä on Viron luonnolle ja kulttuurille ominaisia asioita, kuten soita, metsiä, merta, kalastajakyliä ja kartanoita. Puisto on yhä maan tärkeimpiä metsänsuojelualueita, mutta luonnon lisäksi Lahemaa tarjoaa muutakin.

”Arkeologit ovat löytäneet tästä miesten rintaneulan noin vuodelta 500. Tämä on pohjoisin paikka, johon roomalaiset tulivat, ja täältä on löytynyt myös jousi viikinkiajalta”, Tarvi Velström kertoo.

Haran sataman matkailuprojektia vetävä Velström on tullut esittelemään meille paikkoja. Hän korostaa, että seudun historia ei rajoitu kaikkein näkyvimpään monumenttiin eli rappeutuneeseen neuvostoaikaiseen betonikolossiin. Täällä on tapahtunut paljon muutakin vuosisatojen aikana.

”Maa tällä seudulla oli niin kivistä, että täällä ei voinut viljellä. Niinpä asukkaat rikastuivat kalastamalla ja viemällä silakkaa Pietariin. Täältä tehtiin myös pirtukauppaa Suomeen”, Velström tarinoi.

Kiinnostava yksityiskohta on seudun oma kieli tai murre, rannakiel. Sitä puhuu vain parisataa ihmistä, mutta esimerkiksi Haran opastaulujen teksit ovat myös rannakielellä.

Astelemme sukellusvenetukikohtaan. Meri loiskii allamme. Rakennusten sisällä liikkuminen voi olla romahdusvaaran takia vaarallista, mutta Velströmin seurassa paikkoihin tutustuminen tuntuu turvalliselta.

Yhdessä salissa on komea ruutulattia ja oviaukon yllä venäläistä sotilasta esittävä muotokuva. Rujo mahtipontisuus tekee vaikutuksen, ja sitä tänne tullaankin katsomaan. Matkailijoita varten on rakennettu iglumaisia puumökkejä korkean rantatörmän päälle. Vierasvenesatamaan taas tehdään juuri uutta päärakennusta, ja laiturin päähän on suunnitteilla kokonaan lasinen sauna.

Laivojen pienoismalleja. vanhoja kalasäilykepurkkeja. Erilaisiin muodostelmiin aseteltuja atraimen teriä. Airoja, köysiä, täytettyjä vesilintuja, muotokuvamaalauksia. Karttoja, hattuja, miekkoja, puukoreja, saviruukkuja.

Jos rakastat kauniita vanhoja esineitä, Käsmun merimuseo on ohittamaton kohde Lahemaan-retkellä. Vanhan rajavartioaseman huoneet ovat täynnä merenkulkuun enemmän tai vähemmän liittyvää esineistöä.

Aluksi on tosin epäselvää, onko paikka auki. Netissä kyllä luki, että museo olisi avoinna 24 tuntia vuorokaudessa, mutta kukaan ei ole vastaanottamassa vieraita, ellei lasketa eteishallissa räsymaton päällä nukkuvaa koiraa.

Pyörimme hetken aikaa huoneissa, kunnes tajuamme kurkata sisään keittiön ovesta. Pirttipöydän ääressä istuu kaksi miestä iltapalalla. Toinen veistelee siivuja isosta vesimelonista ja katsoo meihin kysyvä ilme kasvoillaan. Pian selviää, että siinä istuu merimuseon pitäjä Aarne Valk.

Hän perusti paikan vuonna 1993 ja lähtee esittelemään kokoelmia. Valk kertoo, että ”kapteenien kyläksi” kutsuttu Käsmu on historiallinen merenkulun keskus.

”Täällä oli aikoinaan suurempi laivasto kuin Tallinnassa.”

Kierros kulkee huoneesta toiseen, ja historiallisia esineitä on ympäri maailmaa. Jokaiseen niistä tuntuu liittyvän jokin tarina. Osassa jutuista taitaa olla pientä Käsmun-lisää, ja jossain vaiheessa tuntuu siltä, että vastuu juttujen paikkansapitävyydestä siirtyy kuulijalle. Museosta poistuessaan tuntee kuitenkin kokeneensa erityislaatuisen nähtävyyden.

Suomen etelärannikon helmiä ovat Hangon, Tammisaaren ja Loviisan kaltaiset kesäkaupungit. Miksi kukaan ei ole kertonut, että Virosta löytyy omat vastineensa niille?

Kävelemme Võsun kylänraitilla, joka on hiljentynyt lomasesongin loputtua. Idyllisen kesätunnelman voi silti yhä aistia. Mitä ihania puuhuviloita puutarhoineen! Ja tien päässä, mäntyjen ja lehtipuiden takana kimmeltää meri. Ei ihme, että Võsu on yksi alueen suosituimmista paikoista rantapäivien viettämiseen. Tänne täytyy tulla uudestaan.

Osa palveluista on vielä auki, ja nautimme lounaan Mere 38 -ravintolassa, joka on päässyt muun muassa White Guide -ravintolaoppaan suosituksiin. Vaaleanvihreän puutalon alakerrassa toimiva ruokapaikka on sisustettu modernisti mutta kodikkaasti, ja ruokalistalla näkyvät etenkin meren antimet.

Ihana ravintola, varsinkin näin sesongin ulkopuolella, kun sen saa melkein kokonaan itselleen.

Käsmun ja Võsun lisäksi Lahemaan alueen rantakylistä kannattaa tutustua Altjaan. Täälläkin on viehkeitä kesähuviloita ja paanukattoisia taloja, mutta tärkein nähtävyys ovat meren rannalla seisovat ruokokattoiset venevajat. Niitä ja alueen maisemia ikuisti muun muassa virolainen maisemamaalari Richard Uutmaa (1905–1977).

Vieressä meri velloo ja kohisee, ja jossakin kaukana laineilla purjevene keikkuu ylös ja alas kuin ongen koho aalloilla. Ei käy kateeksi. Edessämme ei ole enää mikään rantaidylli vaan kesyttämätön luonnonvoima. Voi kuvitella, että kalastajat ovat lausuneet rukouksen jos toisenkin, ennen kuin suuntasivat kohti ulappaa.

Meressä seisoo valtava siirtolohkare, Altja Suurkivi. Se on rapakiveä, jota jääkausi toi tänne Suomesta noin 20 000 vuotta sitten. Ihailemme vajojen paksuja ruokokattoja. Sellaisen tekemisen täytyy vaatia melkoista vaivaa ja kädentaitoa.

Aurinko laskeutuu hiljalleen ja maalaa rakennukset keltaisiksi. Seesteisen tunnelman rikkoo hetkeksi vain haikara, joka pölähtää lentoon kaislikosta.

Valkoiset kaarisillat vievät lummelammen keskellä sijaitsevalta pikkusaarelta toiselle. Puukaiteeseen on kiinnitetty kukkakimppu, ja pastellinsävyiset rakennukset peilautuvat veden pinnasta.

Kalastajakylien, luontokohteiden ja neuvostoaikaisten sukellusvenetukikohtien lisäksi Lahemaan nähtävyyksiin lukeutuu useita kartanoita. Niitä ovat Kolga, Palmse, Sagadi sekä Vihula, jonka puistossa parhaillaan flaneeraamme.

Jos haluaa kokea aidon kartanoidyllin, tämä on juuri oikea paikka siihen. Lammen laiturissa on pieniä veneitä, joilla voi tehdä romanttisen iltasoutelun. Vastarannalla mäen päällä taas on söpö teemaja terasseineen.Ja tuossa seisoo kartanon vanha viinanpolttimo. Tai nykyään sitä pitäisi kai kutsua tislaamoksi. Viehättävä on myös hyötykasvipuutarha ja sen orangeria, josta on tehty kasvihuone.

Tällä vuosituhannella Vihulan kartano on entisöity uuteen loistoon, ja mikä parasta, historiallisissa rakennuksissa voi yöpyä. Mekin vetäydymme pian yöunille päärakennuksen huoneisiin, joiden kaari-ikkunoista näkyy etupihan suihkulähde. Sitä ennen nautimme kuitenkin illallisen kartanon ravintolassa.

Aluksi vaikuttaa siltä, että henkilökunnasta on puristettu kaikki mehut irti kesällä, mutta tunnelma paranee kun pöytään kiikutetaan lasi valkoviiniä ja uunissa paahdettu kiekko camembert-juustoa puolukkahillon ja leipäpalasten kera. Näin hyvin en ole kansallispuistoretkellä koskaan syönyt.

Jutun yhtenä lähteenä on käytetty Rein Kuresoon artikkelia ”Lahemaan kansallispuiston puoli vuosisataa” (Elo-lehti 3/2021 ).