Ethel Cainin universumi on poptähteyden kuva juuri nyt
Ethel Cainin levy Willoughby Tucker, I'll Always Love You sortuu osin yliyrittämiseen, mutta levyn heikkouksia haluaa antaa anteeksi, kirjoittaa Oskari Onninen.
Artikkelin kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai artikkelin lopussa olevalla lomakkeella.
Jos haluaa ymmärtää, millaista poptähteys nyt on, kannattaa kuunnella Ethel Cainia.
27-vuotiaan floridalaisen Hayden Anhedönian musiikki on vaihtoehtoista mutta rakennettu Lana Del Reyn ja Taylor Swiftin luoman kivijalan päälle. Kauas on tultu ajoista, jolloin lauluntekijälle riitti, että hän julkaisee ”albumiksi” kutsutun kokoelman biisejä.
Ethel Cain on Anhedönian alter ego tai suoranainen henkiolento tulpa, jonka ympärille Anhedönia kirjoittaa kokonaista maailmaa. Ethel Cainin universumi limittyy Anhedönian elämän kanssa samalla tavalla autofiktiivisesti kuin Taylor Swiftin musiikki Swiftin elämän, mikä tekee molemmista äärimmäisen fanitettavia artisteja. Varsinkin, kun Anhedönian valtavan aktiivinen internet-elämä mahdollistaa hänen jättämänsä datavanan seuraamisen upottavan syvälle.
Amerikkalaista unelmaa Anhedönian elämä ei ole tosin ollut: hän on kotikoulutettu baptistidiakonin tytär Floridan takapajuiselta maaseudulta, suoranaisesta ”perslävestä”. Hän laulaa hyväksikäytöstä, traumasta ja Jumalasta. Kappaleet ovat kulttuurireferenssejä tursuavaa americanaa samalla tavoin kuin Lana Del Reynkin. Tekstiä niissä on rivi- ja säkeistötolkulla, mutta siinä missä Del Reyn työkalu on dekadenssi, Cain on silkkaa gotiikkaa.
Ethel Cainin vuoden 2022 esikoislevy Preacher’s Daughter kertoi hyväksikäytöstä uskonnollisessa kultissa, ja sen on tarkoitus kasvaa kokonaiseksi Cainin suvun naisia käsitteleväksi levytrilogiaksi. Tuore Willoughby Tucker, I'll Always Love You taas on televisiotermein spin-off: teinirakkaustarina vuodelta 1986, ajalta kuusi vuotta ennen Preacher’s Daughteria.
Televisiomainen se on myös lukuisilta juonenkäänteiltään. Niistä sen verran, että lopulta rakkauden ja trauman rajanveto jää veteen piirretyksi.
”Mieleen jäi, kuinka uskomattoman karismaattinen hän oli.”
Näin Ethel Cainin soittamassa vuosi sitten Primavera Soundin valtavalla päälavalla. Barcelonan iltapäiväaurinko paistoi, Cain oli sonnustautunut Palestiinan lippuun. Kamera poimi skriineille jatkuvasti kyynelsilmäisiä, sukupuoleltaan vaikeasti tulkittavia nuoria, jotka elivät täyttymystään.
Mieleen jäi, kuinka uskomattoman karismaattinen hän oli.
Debyyttilevy Preacher’s Daughter oli ylipitkä keitos, joka halusi olla liikaa kaikkea, mutta johon silti mahtui American Teenagerin ja Crushin kaltaisia 2020-luvun suuria indieanthemeitä.
Talvella Cain julkaisi Perverts-nimisen yli tunnin mittaisen ambient-ep:n, jonka välittömän kulttisuosion todisti siitä tehtyjen meemien määrä. Cain sai hetkiseksi paikan musiikkimeemitilien auringosta.
Kovin helpolla myöskään Willoughby Tucker, I'll Always Love You ei päästä kuulijaansa. Vetovoimaisimmillaan ja vaikuttavimmillaan levy on heti alussa.
Janie on lokakuun ja Low-yhtyeen mieleen tuova vellova kitarahitailu. Sille nimen antanut Janie on Ethel Cainin paras ystävä, joka hylkää tämän poikaystävänsä vuoksi kuin Donna Hayward Laura Palmerin Twin Peaksissa.
Seuraava kappale on jo nimetty Willoughby’s Themeksi: se kuulostaa aivan Grouperilta. Levyn single Fuck Me Eyes taas on 1980-lukulainen suurballadi, johon Anhedönia on kertonut etsineensä samat syntetisaattorit kuin Angelo Badalamentilla. Sharon Van Etten olisi voinut esittää sen Twin Peaksin kolmoskauden Roadhousessa.
Kantriballadi Nettles on vielä onnistunut, mutta sitten parhaat paukut on nähty – mikä on ehkä ollut tarkoituskin.
”Yliyrittämisen paljastavat biisien nimet.”
Vieraillessaan The New York Timesin Popcastissä Anhedönia tiivisti missionsa: tule popin perässä, jää dronen vuoksi.
Ethel Cainin musiikin kompromissittomuus on jo sen ulkoisissa spekseissä: Willoughby Tuckerin kappaleiden keskimitta on päälle seitsemän minuuttia. Levyn loppua kohti Cainin kappaleista katoaa muoto, ja samaa tahtia ne muuttuvat itsetarkoituksellisiksi.
Yliyrittämisen paljastavat biisien nimet. Loppukaksikko on Tempest niin kuin Shakespeare ja perään vielä Waco, Texas – paikkakunta, joka jäi historiaan Daavidin oksa -lahkosta, sen tilojen piirityksestä ja 76 ihmistä surmanneesta tulipalosta.
Cainin Tempest kertoo tornadosta, ja sen lopun särövallin alle hukutetut ”forever”-huudot tuntuvat pikemmin kliseeltä kuin levyn ”juonen” kliimaksilta. Sen jälkeen pitäisi jaksaa vielä 15 minuuttia Waco, Texasin monotonista ”puhdistautumista” ennen kuin albumi on lopputeemaansa vaille paketoitu.
”Albumin heikkouksia haluaa antaa anteeksi myös siksi, että Ethel Cainin maailmasta on nähty niin vähän.”
Silti pop tarvitsee Ethel Cainia enemmän kuin Ethel Cain poppia. Sen lisäksi, että Cain on ajankuvamainen hahmo juuri nyt, hänen kaltaisensa vaikutteistaan avoimet artistit toimivat faneilleen portteina menneisyyden tärkeiden suurteosten ääreen. Willoughby Tucker, I Love You voi kasvattaa uutta fanisukupolvea Twin Peaksille ja Low’lle yhtä lailla kuin Perverts saattoi ohjata innokkaimpia Cainin seuraajia Cormac McCarthyn ja Flannery O’Connorin kirjojen pariin.
Albumin heikkouksia haluaa antaa anteeksi myös siksi, että Ethel Cainin maailmasta on nähty niin vähän. Ja syksykin on vasta tulossa.
