Apu

Etelän erämaa



Etelän erämaa

Repoveden jylhissä maisemissa voi kokea villin luonnon rauhaa ja pientä seikkailuakin. Uudessa kansallispuistossa metsät ovat monin paikoin nuoria, mutta ajan myötä puisto muuttuu vääjäämättä yhä erämaisemmaksi.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen

Vain pakkasen pauke puunrungoissa rikkoo hiljaisuuden, kun katselen ympärilleni Lapinsalmen parkkipaikalla Repoveden kansallispuiston portilla.

Pakkasta on 28 astetta. Muita retkeilijöitä ei näy, vaikka on pyhäpäivä ja Repovesi Suomen suosituimpia retkeilykohteita. Pienen pieni hippiäinen pyrähtelee kuusen oksalla etsiskellen syötävää ja tiaisparvi sirahtelee hennosti. 

Muista eläimistä kertovat vain ketun ja jäniksen jäljet järven jäällä.

Keskitalven pakkaspäivänä Repoveden tunnelma on tiheimmillään. Viimeistään siinä vaiheessa kun saavun kahden kallion välissä kulkevalle riippusillalle, alan ymmärtää, että näin väkevää erämaan tuntua ei juuri muualla Etelä-Suomessa voi kokea.

Jatkan matkaani kohti Katajavuorta, jossa kiipeän hengästyttävän nousun jyrkkiä portaita pitkin kalliolle. Vuori kohoaa kymmeniä metrejä viereisen Repoveden pinnan yläpuolelle. Lohkareiden, kelojen ja vanhojen männynkäkkäröiden takana siintää kalliorantainen järvi pienine saarineen ja niemineen.

Kuutinlahden graniittijyrkänne ja louhikko.

Tunnelma ei sentään ole täysin rikkoutumaton: kaukaa idästä kuuluu sarja pamahduksia, jotka tuovat mieleen ukkosen. Siellä on puolustusvoimien hallussa oleva Pahkajärven ampuma-alue, jossa itsekin ammuin kovilla patruunoilla varusmiesaikanani. 

Ampuma-alueen suojavyöhyke rajoittuu kansallispuistoon. Siellä vasta erämaista onkin, sillä liikkuminen alueella on turvallisuussyistä kielletty.

Onneksi kranaattien pauke kestää vain hetken, ja rauha palaa erämaahan. Laskeudun alas vuorelta pitkulaiselle Katajajärvelle. Päiväkausia jatkuneen tukevan pakkasen ansiosta jää kestää hyvin. Pystyn oikaisemaan järven poikki säästäen ainakin kilometrin verran kävelyä matkallani kansallispuiston sydämeen.

Nousu Katajavuorelle.

Parin kilometrin patikoinnin jälkeen saavun kapealle Kuutinlahdelle, jossa on aikanaan tukinuittoon käytetty kanava. Vastarannalla kohoaa huikean kaunis, kymmenien metrien korkuinen jyrkänne. Sellaisia Repoveden kansallispuistossa on paljon.

Jyrkänteen juurella on louhikko, jonka suurimmat kivet ovat yli metrisiä. Ylempänä erottuva sileä graniittinen seinämä hohtaa hienosti punaisena. 

Geologisesti katsottuna Repoveden kansallispuisto on lähes kaksi miljardia vuotta vanhalla Keski-Suomen graniittialueella. Puiston jyrkänteet koostuvat pääosin kovasta kiviaineksesta, joka on halkeillut ja ruhjoutunut veden ja jään aiheuttaman eroosion vuoksi.

Alueen ilmettä määrittävät myös pehmeämmät kivilajit, sillä Viipurin rapakivivyöhyke ulottuu puiston eteläosaan. Yleisvaikutelma on kuitenkin hyvin karu.

Kiipeilijöitä Olhavanvuoren seinämällä lokakuussa.

Repoveden kansallispuisto sijaitsee Kaakkois-Suomessa Kouvolan ja Mäntyharjun kuntien alueella. Varsinaisen kansallispuiston pinta-ala on suhteellisen vaatimattomat 15 neliökilometriä. Siihen tulee toinen mokoma lisää, kun lasketaan mukaan myös puistoa ympäröivä Aarnikotkan metsän luonnonsuojelualue.

Repoveden alue on vaikeakulkuisuutensa vuoksi säilynyt asumattomana, mutta alueen metsiä on hyödynnetty taloudellisesti iät ajat. 

Vuonna 2001 metsäyhtiö UPM-Kymmene lahjoitti merkittävän osan tulevan kansallispuiston maista luonnonsuojelukäyttöön. Monien vuosikymmeniä hellimä unelma Repoveden kansallispuistosta sai vuoden 2003 alussa vihdoin täyttymyksensä.

Eräs heistä on kouvolalainen luontokuvaaja Lassi Kujala. Hän työskenteli pitkään UPM-Kymmenen Kuusankosken tehtailla. Kujala on toiminut myös Kymenlaakson luonnonsuojelupiirin puheenjohtajana. Vähän väliä Lassin Facebook-päivityksissä saadaan ihailla hänen uusimpia Repovesi-kuviaan, joita voi nyt käydä ottamassa levollisin mielin tietäen, että alueen luonto on suojeltu.

Repoveden kansallispuiston perustamista voidaan pitää yhtenä viime vuosien luonnonsuojelun menestystarinoista. Kuvaavaa yhteiskunnallisen ilmapiirin muutokselle on, että kun kansallispuistokomitea ehdotti kansallispuiston perustamista vuonna 1976, ajatus herätti kiivasta vastustusta alueen väestössä.

Vuosituhannen alkuun mennessä asenteet olivat muuttuneet luonnonsuojelulle niin suopeiksi, että laki Repoveden kansallispuistosta saatiin läpi eduskunnassa, paljolti luonnonystävien vaikutustyön ansiosta.

Repoveden kansallispuisto on suomalaista perusluontoa uljaimmillaan: havumetsiä, jyrkkiä ja karuja kallioita, sokkeloisia järvenlahtia. Jääkauden jäljet näkyvät vesistöissä ja niitä reunustavissa louhikkoisissa jyrkänteissä.

Puiston tunnetuin nähtävyys lienee Olhavanvuori. Sen yli 40 metriä korkea, lähes pystysuora kallioseinämä on Etelä-Suomen jylhimpiä. Olhava on kalliokiipeilijöiden suosiossa, ja vuoren juurella oleva lampi tunnetaan kaakkurin pesimäpaikkana.

Myös muut puiston tyypilliset eläinlajit korostavat alueen erämaista luonnetta: varpuspöllö, pohjantikka, pikkusieppo, idänuunilintu, huuhkaja, karhu, ilves ja mavaja. 

Kettu eli repo on itseoikeutetusti puiston tunnuseläin.

Katajavuorelta avautuu näkymä Repoveden saaristoon.

Kansallispuistoon pääsee kolmelta suunnalta. Eteläpuolen Lapinsalmi on retkeilijöiden erityisesti suosima. Pohjoispuolen Saarijärveltä tullessa huomio kiinnittyy nuoriin talousmetsiin. 

Koska Repovesi oli pitkään metsätalouskäytössä, kaikki sen metsät eivät vielä ole ehtineet palautua aarniometsämäiseen tilaan, vaikka metsiä ennallistetaan muun muassa kulottamalla. 

Mutta onneksi aika hoitaa: kun lastenlapsemme ja heidän jälkeläisensä jonakin päivänä astuvat Repoveden kansallispuistoon, he näkevät vielä erämaisemman ja luonnontilaisemman alueen kuin me nyt. ●

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 16.2.2016