Apu

Esko Salminen täyttää 80 vuotta: ”Mutta sehän on kaukana, vielä olen 79-vuotias jäntevä, enkä tiedä mistään muusta”

Esko Salminen täyttää 80 vuotta: ”Mutta sehän on kaukana, vielä olen 79-vuotias jäntevä, enkä tiedä mistään muusta”
Näyttelijä Esko Salminen täyttää 80 vuotta 12. lokakuuta. Arki kulkee kotikulmissa Aino Sepon rinnalla, lastenlasten ukkina. Näin hän kertoi elämästään Avun haastattelussa helmikuussa. Toiveuusinta.
Julkaistu: 10.10.2020

Apu.fi 25.2.2020:

Kuusikymppisenä Esko Salminen oli alamaissa. Tulevaisuus oli pimeän peitossa.

– Se oli vaikea vaihe. Mitä, tässäkö se oli, näinkö se päättyy? Surkea vanha rämä. Polvet tohjona, karmeat kivut ja eläkeikä lähenee, Esko puhelee.

– Kyllä minä nyt paljon paremmin voin. Tulee jokin kummallinen asioiden hyväksyminen – olisi kauheaa, jollei tulisi, kuuluu vain vähäisesti vinon hymyn takaa.

Nyt 20 vuotta myöhemmin polvet on parannettu tekonivelin. Hyviä rooleja teatterissa, elokuvissa, televisiossa on näinä vuosina kertynyt plakkariin iso nivaska. Sopiva määrä työtä pitää vauhdissa.

– Painoin vuosikymmeniä ihan liikaa töitä. Jännällä tavalla on helpottanut se, että ei tarvitse koko ajan olla menossa. Ei tule paniikkia, jos puhelin ei soi. Töitä on tiedossa noin vuodeksi eteenpäin. Se riittää ihan hyvin. Pidemmälle en ole tehnyt päätöksiä, ei saa lukita itseään. Täytyy olla avoin itseään ja elämää kohtaan.

– Ruotsin skådespelare-sanan suomennokseksi ehdotettiin aikoinaan suottajuonittelijaa. On se kumma, että englanniksi on fellow actor, suomeksi vastanäyttelijä: taistoon vain! Miksei sanota kanssanäyttelijä?, Esko pohtii.

Seuraava työ kolkuttelee jo ovella: Kansallisteatterin suurella näyttämöllä huhtikuussa neljästi nähtävä Eskon runot ja pari matkakumppania -esitys. Into on suuri, valintaprosessi on vielä kesken, hyviä runoehdokkaita tunkee mukaan liian kanssa.

Moni tyrkyllä oleva runo kuuluu vanhenevan miehen suusta, ”jostain syystä aika ajankohtaisia”.

Eino Leinoa tulee mukaan ilman muuta. Kansallisteatterin pääjohtaja Mika Myllyaho esityksen pyysi ja Myllyahon kanssaan Salminen keskustelee muodosta.

"Meinaan soittaa Kyllikille yhä joka päivä. On hyvin, hyvin ikävä, erittäin suuri ikävä. Eikä se varmaan kokonaan lähde koskaan pois."

Salmisen seuraavan teatterityön ennakkoesitys odottaa Helsingin kaupunginteatterin suurella näyttämöllä lokakuussa. Se osuu hänen 80-vuotispäiväkseen.

– Tuntuu vähän hassulta, jos sellaisen vain antaisi mennä. Mutta sehän on kaukana, vielä olen 79-vuotias jäntevä, enkä tiedä mistään muusta, Salminen pörhistelee ja ryhtyy siteeraamaan tulevasta synttäripuheestaan pätkää, joka on varsin räävi laina ohjaajalegenda Billy Wilderin 90-vuotispuheesta.

– Kyllikki lopetti 86-vuotiaana, Esko sanoo äkisti.

Kyllikki Forsell oli Suomen Kansallisteatterin tähti vuosikymmenten ajan. Esko Salminen on sitä edelleen.

Kyllikki itse halusi jo pois

Kyllikki Forssell, teatterineuvos, näyttämön tinkimätön ja hurmaava grand dame, kuoli viime lokakuussa 94-vuotiaana. Hän oli Salmisen elämänkumppani kymmenen vuoden ajan noin 50 vuotta sitten ja ikuinen ystävä siitä pitäen.

– Meinaan soittaa Kyllikille yhä joka päivä. Soitettiin aina kahdesti päivässä, aamuin illoin. On hyvin, hyvin ikävä, erittäin suuri ikävä. Eikä se varmaan kokonaan lähde koskaan pois – ei kai ole tarkoituskaan.

Esko jatkaa, että kyllä Kyllikki itse jo halusi pois, sen verran tuskaista oli.

– Olin kuin orpo piru ilman kirjojani, sanoo kahdeksan vuotta Säästöpankinrannan-kodista remonttievakossa elänyt Esko Salminen. Hän on kirja-ahmatti ja sitaattimestari. ”Sitaatti, tuo älyn näppärä korvike”, Esko siteeraa Somset Maughamia.

Suru-uutisen tultua Esko muisteli medialle ystäväänsä tiivistäen, että Kyllikki kuului hänen elämäänsä koko hänen aikuisikänsä.

Vähän hän ihmettelee, mistä tuo määrite tuli. Ehkä sieltä, mistä nousevat nämäkin muistot siitä, miten hienotunteinen Kyllikki oli: ei koskaan rokottanut parikymppistä Eskoa, joka oli kävelevä moka, päästeli suustaan kaikenmoisia ja veti hermostuksissaan muutaman lasillisen liikaa. Kyllikki otti koko paketin.

– Olin 22-vuotias, oltiin lähdössä Moskovaan Kansallisteatterin Seitsemän veljeksen kanssa, ostin asemalta vielä 12 pitkää ruusua ja lähetin Kyllikille. Huomioin häntä – mistähän tuli sellainen kavaljeeri?

"Onni on hetkiä vain, osa elämän murtoviivaa. Mutta niistä saa paremmin kiinni, kun näkee, että onni tulee intensiivisyydestä, siitä että pystyy vuoropuheluun elämän kanssa."

Eskon yhteiskunnalliseen vasemmistolaiseen heräämiseen kariutunut rakkaus muuntui ystävyydeksi, eivätkä he koskaan ottaneet erimielisyyksistään yhteen, tajusivat, ettei kannata.

– Kyllikki – tai Kyltsi, kuten kaikki sanoivat – merkitsi valtavasti koko uusperheelleni. Oli aina olemassa.

Aino ja Esko – 30 vuoden sota ja rauha

Aino Seppo ja Esko Salminen ovat käyneet 30-vuotista sotaa ja rauhaa. Toraavat, toruvat, rakastavat, välittävät toisistaan silmittömästi.

Lievää eripuraa tulee siitä, että Aino, 61, on ikääntymisessä vasta siitä vaiheessa, jolloin aika tuntuu laukkaavaan, Esko jo näkee, että laukkaahan se, ja samalla kaikki verkkaistuu, kestää kauemmin.

– Paljon turhaa häsläämistä jää pois. Vaikka Aino sanoisi, että olen kauhea häsläri, kun lähdetään jonnekin. Voi se olla sitäkin, että lähden harvemmin, ei ole pakollista joka päivä. Joukkotilaisuuksiin menen aina vain harvemmin.

– Helposti käy niin, ettei tule tehtyä mitään ja se veettää. Aino usuttaa, että hae voileipäsi itse, kahvi on keittiössä. Se on ystävänteko, Esko sanailee.

Kaikki vie enemmän aikaa, pukeminenkin, kun selkä parkuu sukkien laittoon kumartuessa.

– Siitä ärtyy aivan kohtuuttomasti, mikä on luonnollista, mutta ihan väärin suuntaa sitä toiseen ihmiseen. Lähimmät ovat vaarassa. En sitä teatterilla näytä, jolleivät pukijat joskus näe.

Hän muistelee, miten kaupunginteatterin Hinta-näytelmän pukijat tulivat katsomaan Kolmea sisarta Kansallisteatteriin ja toivat konjakkipullon ja liköörikarkkeja.

– Olin onnesta kankeana, kun olin juuri ajatellut, että eikö näitä liköörikarkkeja enää ole olemassakaan! Kolmen sisaren esityksen jälkeen istuskelin joskus hetken, otin pienet konjakkituikut siinä, imeskelin muutaman karkin.

"Itseihailu täytyy pitää poissa, se sairastuttaa. Ihmisen pitää rakastaa taidetta itsessään, ei itseään taiteessa. Kaikki lähtee empatiasta."

Vanha mies kiukkuilee. Tiettyjen asioiden toistuminen ärsyttää. Että teatterissa aina keksitään uudestaan ruuti ja pyörä. Ei kannata ärsyyntyä. Loppujen lopuksi aika lyhyt keikka tää elämä, vaikka toisinaan tuntuu, että eikö tämä koskaan lopu? Elämää pitempi yö, pitkä päivämatka yöhön?

Hyvää on se, että onnikin venyy ja viipyy.

– Lapsille sanoin aina, että älkää kuvitelko pysyvää onnentilaa, vaikka joskus mainostankin, että minussa on syvälle juurtunut onnentunne. Valitettavasti onni on hetkiä vain, osa elämän murtoviivaa. Mutta niistä saa paremmin kiinni, kun näkee, että onni tulee intensiivisyydestä, siitä että pystyy vuoropuheluun elämän kanssa. Toisin sanoen, että sä elät. Pysyy elämästä uteliaana.

Kun aika jättää teatteri-ihmisestä, media tietää, että Salmiselta löytyy tieto, perspektiivi, kokonaisuus, muisto. – Johtuu tietysti siitä, että olen näyttelijöiden lapsi, siitä tulee aikajanaa.

Näyttelijän täytyy rakastaa itseään

Vanhenemisessa Eskon mukaan on muitakin hyviä juttuja. Empatian määrä lisääntyy ja on helpompi kiittää toisia.

– Uskaltaa sanoa ääneen. Kun ei ole niin valtava tarve tuoda itseään esille enää, voi ajatella toisia enemmän. Tässä ammatissa täytyy ja saa rakastaa itseään, muuten ei kykene lavalle. Itseihailu täytyy pitää poissa, se sairastuttaa. Ihmisen pitää rakastaa taidetta itsessään, ei itseään taiteessa. Kaikki lähtee empatiasta.

Esko ryhtyy riemastellen kertomaan siitä, miten he, Turun Seitsemän veljeksen kynnelle kyenneet, vierailivat alkuvuodesta Teatterimuseossa esiintymässä.

"Näyttelijöillä on yleensä helvetin hyvä huumorintaju. Sillä venttiilillä ne laskee elämänpaineita ulos, kun olet joka ilta nousemassa näyttämölle vaikkapa tappamaan tai kuolemaan."

Heikki Kinnunen, Arno Virtanen, Juha Muje (1950–2020) ja Esko – Aapo, Timo, Eero ja Juhani. Yleisö ryntäsi kiittämään innoissaan. Veljeksillä oli valtavan hauskaa, kertoivat anekdootteja, kehuivat toisiaan, huumori hölskyi, muistot rönsyilivät.

– Heikki Kinnunen, mikä hieno näyttelijä! Se, minkä takia kaipaan teatteria, ovat nämä ikuiset elämänlähettiläät, näyttelijät ja yhteisöllisyys.

– Näyttelijöillä on yleensä helvetin hyvä huumorintaju. Sillä venttiilillä ne laskee elämänpaineita ulos, kun olet joka ilta nousemassa näyttämölle vaikkapa tappamaan tai kuolemaan – pitää olla luukku, jolla helpottaa näitä.

Salmisella on tapana sanoa, että näyttelijä on komposti, kaiken se kerää. Parikymmentä vuotta sitten hän ennakoi tämän saman keittiöpöydän äärellä, että ”joskus 80-vuotiaana alkaa ehkä tajuta, mihin mikäkin liittyy, langat alkavat kytkeytyä, ai, tämä tuli täältä”.

Onko näin tapahtunut?

– Ei se tietoisesti tapahdu, eikä näitä vieläkään tahdo tonkia. Useimmiten sen huomaa vasta myöhemmin.

Kai sitä loppuun asti tuskailee tiettyjen asioiden kanssa.

– Uteliaisuus on näyttelijälle välttämätön hyve. Ei se liity juoruilunhaluun, vaan siihen että on utelias elämää kohtaan.

Eskon äiti, Kansallisteatterin näyttelijä Kyllikki Väre menehtyi aivoverenvuotoon 39-vuotiaana, Esko oli kymmenen vanha.

Unto Salmisen, entisen SM-tason urheilijan runteli sodassa saatu nivelreuma ja sen raju kipulääkitys. Unto alkoholisoitui, yritti parantua, syöksyi uudelleen ja kuoli 62-vuotiaana.

– En ole eläessäni voinut puhua tietyistä asioista, koska olen luvannut niin nyt jo kuolleille ihmisille, Salminen sanoo.

Lapsista tuli näyttelijöitä

Eskon kaikki kolme lasta päätyivät näyttelijöiksi.

Esikoinen Kristo Salminen irtisanoutui Kansallisteatterin kiinnityksestä, opiskeli personal trainerin ammatin ja on kertonut kirkkain katsein, intoa täynnä uudesta vaiheesta elämässään.

– Se oli rohkea teko, jolla Kripa pelasti monta asiaa. Kauhuissani katselin, mitä selkäkivut hänelle tekivät. Sellainen invalidisoi ihmisen kokonaan. Itselläni on ollut se sama, joten tiedän mistä puhutaan. Kripan Rikhard III:n rooli oli loistava ja kamalan raskas juuri sen selän asennon takia.

– En oikein tiedä mitä sanoa. Tietysti olen hirveän helpottunut, eikä Kristo suinkaan lopettanut näyttelijän uraansa, hänellä on pari kolme kameraduunia kesken. Näyttämötyö orjuuttaa aivan toisella tavalla, isä miettii.

"On asioita, joille ei voi mitään. Turha pureskella niitä sen enempää. On helpompi antaa itselleen anteeksi."

Kun Eskon lapset olivat pieniä, isä paahtoi töitä päivät yöt.

– Nyt olisi enemmän aikaa niille, mutta eihän niillä ole aikaa mulle! Ja lastenlapsia näen harmittavan vähän, Ukki marmattaa.

Kriston ja Johanna Kokon perhe kolmine poikineen asuu Espoossa, Kreeta Salmisen ja Ville Tiihosen neljävuotias tytär piipahtelee useammin. Nytkin Ukki odottelee pikkumimmiä kylään.

Sonja Salmisen aivoista löytyi viisi vuotta sitten kookas aivokasvain. Se leikattiin onnistuneesti, mutta jälkihoito jatkuu yhä. Sonjan sairaus tiivisti perheen, läheisyys näkyy yhä, vaikka kriisivaihe on ohitettu. Iskä sanoo mietteliäästi, että Sonjalla on hieno luonne.

Ainon ja Eskon kumppanuus on yli 30-vuotinen. He ovat hyvä tiimi, monen sukupolven verkostoitujia. Nauru kaikuu ja anekdootit sinkoilevat.

Kun menokenkä kutsuu

Ulko-ovi kolahtaa. Aino Seppo saapuu kotiin kaupunginteatterin harjoituksista. Esko riemastuu, varmaan myös siksi, että kuulustelu katkeaa.

– Nyt on riemuhetki! Pöytään kaikki mitä talo tarjoaa, Esko julistaa ilmiselvästi Pölkyn äänellä. Välkky ja Pölkky -näytelmän Pölkky oli salaviisas herkkusuu.

Nautinnot, ruoka, juoma ja meno muu – miten sujuu niiden suhteen?

– En ole siinäkään päässyt eroon omasta luonnostani. Kun menokenkä kutsuu, mennään. Hyvin harvoin tosin enää, ei jaksa, ei jaksa. Mutta kun lähdetään kavereiden kanssa, niin aina se on sen väärti. Huomisesta viis! Kun läheisin lapsuudenystäväni Katriina Rinne täytti äsken 80, mentiin pitkän kaavan mukaan.

Silloin kun työt eivät pakota liikkeelle, päivärytmi keikahtaa. Elokuvia ja kirjoja kuluu öisen aikaan, aamut venyvät.

– Ramppikuumeen kokee nykyisin aika hurjana. Joskus ihan fyysisenä pahoinvointina, Esko kuvailee harvenneen työtahdin vaikutuksia.

Mutta alitajunta työstää ratkaisuja. Salminen siteeraa Hemingwayta: ”Ei pidä luulla, että liike on aina toimintaa.”

Erakoituminen voisi olla lähellä, jolleivat Aino, lapset ja kaverit patistaisi. Olo on jotenkin kuin välivaiheessa.

– Ajattelee, että kunhan tästä kohenen. Helposti käy niin, ettei tule tehtyä mitään ja se veettää. Aino usuttaa, että hae voileipäsi itse, kahvi on keittiössä. Se on ystävänteko ja jokainen syy liikkumattomuuteen on tekosyy!

”Vanhuus on naamio, jota aika pakottaa pitämään kasvoilla, sisimmässä olemme niitä samoja lapsia.”
Simone de Beauvoir

Tykkäätkö itsestäsi?

– Kyllä mä joskus erehdyn siihen. En jaksaisi itseäni enää soimata. On asioita, joille ei voi mitään. Turha pureskella niitä sen enempää. On helpompi antaa itselleen anteeksi. Ilmeisesti enää myöskään ei tee niin paljon sellaisia asioita, jotka nostaisivat tuon kysymyksen aktuelliksi, Salminen huokaa päristää.

Ulko-ovi kolahtaa uudemman kerran ja eteisestä kuuluu iloinen heleä tervehdys Mummille, että arvaa mitä?

Kreetan saattelema pikkumimmi saapuu neljä sormea pystyssä, sen verran on vuosia ensi viikolla koossa.

On aika lopettaa utelut, Ukki lähtee saattelemaan vierasta pois. Eteisessä hän vannottaa, että kirjoita vielä tämä, Simone de Beauvoirin sitaatti: ”Vanhuus on naamio, jota aika pakottaa pitämään kasvoilla, sisimmässä olemme niitä samoja lapsia.”

Pikkumimmi komentaa:

– Ukki, tuu jo! ●

Esko Salminen

  • Syntyi 12.10.1940 Helsingissä
  • Uraa: Teatterikoulu 1958–1961. Kansallisteatteriin 1961–1969 ja 1992–2008. Helsingin kaupunginteatterissa 1969–1971 ja 1977-1992, Turun kaupunginteatteri 1971–1977, vierailuja muissa teattereissa. Näyttämörooleja lähes 200, filmirooleja noin 80. Kymmeniä radiokuunnelmia vuodesta 1960. Tv-sarjoja kymmenittäin. Lukuisia palkintoja.
  • Elämäkerta: Esko Salminen - Raila Kinnunen: Elämä Eskona 1997, jatko-osa Toinen näytös 2010.
  • Perhe: Puoliso Aino Seppo ja heidän tyttärensä Sonja Salminen, 1991, Aino Sepon tytär Saara Pajala, 1986. Kristo Salminen, 1972, kumppanuudesta Heidi Krohnin kanssa, Kreeta Salminen, 1984, avioliitosta Riikka Korppi-Tommolan kanssa. Neljä lastenlasta, Kristo Salmisen ja Johanna Kokon kolme poikaa, Kreeta Salmisen ja Ville Tiihosen tytär.
  • Ajankohtaista: Kansallisteatterin suurella näyttämöllä huhtikuussa 2020 neljä Eskon runot ja pari matkakumppania -esitystä. Syksyllä 80-vuotispäivän aikaan näyttämöllä Helsingin kaupunginteatterissa.

Päivitetty 9.10.2020 – Haastattelun alkuperäinen versio ilmestynyt 25.2.2020

1 kommentti