Apu

Esko Kovero on muuttunut mies

Esko Kovero on muuttunut mies

Ainoa alkuperäinen Salatut elämät -sarjan näyttelijä Esko Kovero rikkoo rajoja: takana on 17 tuotantokautta, yli 3 000 jaksoa. Outukumpulaisen pojan tie on vienyt sähkölaitokselta monille näyttämöille. Nyt elämäntietä on mukava kulkea 25 kiloa entistä kevyempänä.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Harri Hinkka
Mainos

Kun televisossa alkava uudenlainen päivittäisdraama Salatut elämät vuonna 1999 oli jo lähes täyteen roolitettu, Ismo Laitelan esittäjää yhä etsittiin.

Tuotantoryhmä keksi kysyä koekuvaukseen näyttelijä Esko Koveron Tampereelta, ja samana päivänä allekirjoitettiin sopimus.

– Jokin siinä vain natsasi minulle.

Kotimatkalla Kovero muistelee miettineensä, että kävipä onnellisesti. Vapaalla näyttelijällä oli tiedossaan varma leipä puoleksitoista vuodeksi. Mahdollisuutena oli saada oppia monikameratekniikkakin.

– Lähes kahdesta vuosikymmenestä kukaan ei silloin maininnut mitään. 

Kovero voi nyt naurahtaa sarjan ainoana alkuperäisenä näyttelijänä.

– Kutsuvat minua aboriginaaliksi.

”Nyt minä lähden” -tunnelmaa Koverolla ei ole koskaan ollut. Hän viihtyy edelleen tv-sarjan roolissaan Ismo Laitelana. 

Onko Laitela muuttunut Koveron kanssa samaa tahtia?

– Ainakin hän nykyisin jo vähän ajattelee, mitä sanoo – ettei ihan aina sano, mitä sattuu ajattelemaan. Siis Laitela.

Tammikuussa täyttyi Esko Koveron 17. vuosi Ismo Laitelana.

Missä piilee näyttelijän mielestä selitys hehnkilöhahmon salatun tv-elämän ennätyspitkälle kestolle?

– Leskimies on hyvä hahmo, koska hänet voi heittää erilaisiin kohtalon käänteisiin, ja niin häntä on heiteltykin.

Kun Kovero ajelee kuvauksiin Helsinkiin, hän muuttuu tylsällä moottoritiellä parin tunnin aikana vähitellen Ismo Laitelaksi.

– Sama toimii toisin päin. Ismo jää etelään, kun Esko suuntaa pohjoiseen.

Laihduttajankin kannattaa muistaa olla armollinen itselleen, Esko Kovero tuumaa.

Juhliiko Ismo Laitela 65-vuotissyntymäpäiviään tänä vuonna? Kasvattaako Laitela samanlaisen parran ja viikset, jotka ovat Esko Koverolla? 

Kysymykset ovat turhia, sillä kaikki sarjan juonenkäänteet ovat huippusalaisia.

Esko Kovero intoutuu sen sijaan kehumaan asuinseutuaan. 

– Maailmassa on vain yksi Pispala, ja sinne minut sitoo näyttelemäni Lauri Viidan henki, ja tietysti järviseudun miehenä Pyhäjärvi ja Näsijärvi.

Hienovaraisen hillitysti hoikistunut näyttelijä puhuu myös laihduttamisesta, mutta ei tahdo tehdä siitä numeroa.

Runsaan vuoden aikana Ismo Laitelakin on laihtunut noin 25 kiloa. Onko syy draamasarjan käsikirjoittajissa?

– Ei, vaan minussa, Esko Kovero vastaa.

– Hieman yli vuosi sitten tulin elämässäni pisteeseen, että oli pakko tehdä jotakin. Muutoksen paikka oli paljolti myös ikäkysymys. Kun seisoin peilin edessä, se sanoi, että nyt seis.

Mitään himo- tai jojolaihduttajaa Koverosta ei tullut eikä hän vieläkään aio ryhtyä antamaan dieettineuvoja ylikiloistaan tuskissaan sinnitteleville suomalaisille.

– Aloin vain ajatella, mitä ja miten syön.

Esko Koveron elämänmuutoksessa ensimmäinen ilonaihe oli, kun hän alkoi saada kengännauhat helpommin kiinni.

Puolen tunnin päivittäiselle kävelylenkillekin alkoi löytyä aikaa miehen ohjelmasta.

Sen Kovero yhä tekee, vaikka Pyynikin rinteillä uskollisena lenkkiseurana ollut Sulo-koira isäntänsä suureksi suruksi siirtyi 14-vuotiaana hauvojen taivaaseen.

– Ikävää sentään vaimentaa 21-vuotias Veli-kissa, mutta siitä ei saa seuraa lenkeille Pispalan portaisiin.

Kun Kovero aikaisemmin haki markettien pysäköintialueilla paikan mahdollisimman läheltä ovea, nyt hän jättää autonsa mahdollisimman kauas pääovesta.

– Älytöntä nälkää ei kannata pitää ja sitten hotkia itsensä ähkyyn. Välipalankaan ei ole pakko olla metrin pätkä lenkkimakkaraa, vaan vaikkapa omena. Kaikkea saa syödä kohtuudella, ja ennen kaikkea on oltava armollinen itselleen.

Miten näyttelijän muodonmuutos vaikuttaa roolihenkilön tekemisiin?

– Kyllähän Ismollakin alkoi uusi elämänvaihe, mutta ei sitä tarvitse vääntää rautalangasta näyttämällä välikuvia hikisestä Ismosta kuntosalilla tai Ismosta innoissaan salaattipöydän äärellä.

– Ja Ismohan on suomalainen äijä, niin kuin minäkin.

Millainen äijä Esko Kovero siis on?

– Patriootti ja pasifisti. Isänmaallinen rauhan mies. Isäni Mikko oli Laatokan Karjalasta, Salmin rajapitäjän Miinalan kylästä. Sieltä perheen piti lähteä, ja isän sotaan viideksi vuodeksi.

Kovero on kerran matkustanut luovutettuun Karjalaan sukunsa juurille.

– Kun isä vielä eli, hän sanoi, ettei haluaisi lähteä repimään vanhoja arpia auki. Ainoan reissunsa itänaapuriin hän teki ilman viisumia, käskettynä ja kivääri selässä.

Koveron isä ei sotareissusta enää puhunut, paitsi veteraaniporukassa.

– Minä ylitin rajan viisumin kera, ja heti itänaapuriin astuttuani olin aika hiljaista poikaa. Ympäristön muutos hämmensi, isän kotikylään pääsy jännitti.

Aivan sukutalonsa kivijaloille Kovero ei päässyt, mutta Miinalan kylään kyllä.

– Pakosta siellä mietti tapahtuneita. Isänmaallisena rauhanmiehenä johtopäätös oli harvinaisen selvä: Ei koskaan enää sotaa!

Lapsuudessaan Kovero sai tuta  evakkouden. Kun pikkupoika alkoi kysellä isovanhemmistaan, hänet sihistettiin hiljaiseksi. 

– Vasta Karjalan-matkalla todella tajusin, kuinka vaikeaa oli, kun isän vanhempien viimeiset leposijat olivat jääneet saavuttamattomiin itärajan taa.

Tärkeimmäksi kodin perinnökseen Esko Kovero tunnustaa ortodoksisen uskon.

– Ikoni antaa minulle ajatuksen voimaa ja keskittymisen lahjan. Ikonin kautta saan yhteyden johonkin korkeampaan.

Esko Koverolle oli suuri kunnia olla mukana Pekka Parikan Talvisota -elokuvassa 1989.

– Monesti mietin, että olisipa isäni ehtinyt nähdä filmin.

Näyttelijän isä palasi viisivuotiselta sotareissultaan yli 70 vuotta sitten.

– Heinäkuussa 1944 Karjalan kannaksen tulimyrskyssä kranaatti räjähti niin lähellä isää, että paineaalto vei tajun.

Mutta isä selvisi hengissä, pojan mukaan ”vain muutamat kraapsut kehossaan”.

Kovero haluaisi kerran vielä palata isänsä syntymämaisemiin Laatokan Karjalaan.

– On tärkeää löytää ja tiedostaa juurensa.

Koveron äiti Annikki oli pohjoiskarjalaisia, ja sinne koti sotien jälkeen perustettiin.

– Niukkoihin oloihin. Mutta rakkaus voitti kaiken.

Teatteriharrastus ei tullut Eskolle kodin peruina.

– Sielunrakenteeni vain on sellainen, että tykkäsin esiintyä jo lapsena.

Valistunut suomenopettaja Taavi Lehtolainen kannusti oppikoulussa Koveroa ja kumppaneita kirjoittamaan joulu- ja kevätjuhlien näytelmät ja esittämään ne. 

Ensimmäisiä kertoja teatteriin Kovero pääsi 1970-luvun alussa. Näytelmä oli Jouko Puhakan Hyvästi mansikki, ohjaana muuan Jouko Turkka. Kymmenvuotias Kovero oli teatterista haltioissaan, vaikkei saattanut edes unelmoida, että sama Turkka vuosikymmenen lopussa opettaisi hänelle Teatterikorkeakoulussa roolin oikeata elämistä.

– Olin mukana myös Turkan ohjaamassa Voimamiehessä. Sen vuoksi totisesti tiedän, mitä Turkka-rumba oikeasti on.

Katse tulevaisuuteen pani nuoren Eskon kuitenkin hankkimaan perinteisen ammatin. Hän opiskeli instrumenttiasentajaksi ja pestautui Outokummun sähkölaitokselle töihin. 

Jossakin kyti kaipuu vieläkin sähköisempään. 

– Keväällä 1979 tilasin paperit Teatterikorkeakoulun pääsykokeisiin, lähetin ne ja menin yrittämään.

Retkensä Kovero salasi kaikilta, myös vanhemmiltaan. Töistä hän otti kesälomaviikkonsa jo toukokuussa, ja jotkut kummastelivat sitä.

– Minulla on vain yksi juttu Helsingissä, vastasin uteluihin.

Hän kisasi pääsykokeissa täysin tosissaan, vaikka odotukset olivat matalat.

– Ajattelin minulle alkukarsintojen jälkeen huikattavan, että kiva kun sinulla oli aikaa pistäytyä.

Mutta toisin kävi, ja opiskelupaikka aukesi. Esko Kovero ei tahtonut ensin uskoa, että ”näillä avuilla pääsee ensimmäisellä yrittämällä sisään”.

– Kävin monesti tarkistamassa koululla listasta, että nimeni varmasti on siinä.

– Sen jälkeen ensimmäistä kertaa uskalsin onnellisesti ajatella, että tämä työ on nyt sitä, mitä haluan tehdä ja opiskella.

Teatterikoulun kurssikavereistaan Esko Kovero tahtoo mainita Anton Tšehovin hengessä ”kolme sisarta”, näyttelijät Heidi Heralan, Pirkko Hämäläisen ja Aino Sepon.

– Aino on samoin kuin minä pohjoiskarjalaisia, Joensuusta.

Kun teatterikoulusta lähtemisen aika tuli, suunnaksi oli houkuttelevasti tarjolla Kuopio, mutta Kovero valitsi Vaasan. Kaupunginteatterin ohjaaja Ossi Räikkä oli nuoren näyttelijän mielestä innostava.

Vaasasta Kovero jatkoi Turun kaupunginteatteriin. Mieluisin tehtävä Aurajoen partailla oli Per-Olof Enquistin näytelmässä Kastematojen elämästä.

– Se kertoo satusetä H.C. Andersenin yksityiselämästä, ja sain tehdä nimiroolin.

Iso, maineikas Tampereen Työväen Teatteri huuteli Koveroa seuraavaksi. Houkutteleva kutsu mietitytti pitkään.

– Ei ollut varsinaista syytä muuttaa Turusta. Mutta tuntui, että tämä kortti on käännettävä, ettei vanhainkodissa kaduta. Töitä sai toden teolla tehdä, ja ihmetellä sopii, kuinka yleensä olen yhä täällä enkä silloin joutunut lataamoon.

Kovero irrottautui lopulta oravanpyörästä ja jäi vapaaksi näyttelijäksi.

Aika pian sen jälkeen iski Salatut elämät.

Kasvot totisina Kovero sanoo yhä odottavansa suomalaisilta teatterinjohtajilta kutsua nimirooliin johonkin William Shakespearen kuningasnäytelmään.

Kun Kovero on nyt jumpannut Salkkareita telkarissa vuosikaudet, eikö ole syttynyt kaipuuta näyttämölle?

– Kyllä on. Sirkushevonen kaipaa aina maneesia.

Teksti Hannu Koskela, kuvat Harri Hinkka

Julkaistu: 8.4.2016