Poika kaivaa povitaskusta purnukan ja leuhkii isälleen, että katsos tätä. Faija näyttää kateelliselta: Dali Wax, viiksivahaa – poika kehuu sitä parhaaksi.

Esko ja Kristo Salminen seisovat nokakkain, viikset vahassa, harmaa ja harmaantuva parta iloa väpättäen. Esko joutuu vähän kurkottamaan taputtaakseen jälkikasvua olalle: on se ollut kovilla, rankka vuosi, mutta onnellinen. Kristo ei penää.

Tšehovin Vanja-enon ensi-illasta Kansallisteatterin suurella näyttämöllä on viisi päivää, Kristo Salmisella, 42, on siinä nimirooli. Tšehovin Vanja-enon ensi-illasta Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on neljä päivää, Esko Salminen, 74, näyttelee siinä vanhaa professoria, Vanjan lankoa, tarinan katalysaattoria.

Kristolla on uransa ensimmäinen klassisen näytelmän päärooli maan päänäyttämöllä, jolla Suomen ensimmäinen Vanja esitettiin tasan sata vuotta sitten. Hänellä on myös puolivuotiaat kaksospojat ja esikoispoika, josta juuri tuli ekaluokkalainen.

– Vaimo tässä on isoimman työn tehnyt, aivan uskomattoman. Puhuttiin silloin, kun selvisi tilanteiden päällekkäisyys, että yhteinen juttu on nyt nämä kaksi: lapset ja duunini. Ja ne on hoidettu. Olen hoitanut itseni ja yrittänyt olla niin, ettei minua tarvitse jeesata selviämään. Olen yrittänyt olla avuksi ja ihmisiksi niin, ettei minusta ainakaan olisi haittaa tässä vaiheessa, Kristo sanoo.

Kriston vaimo, Johanna Kokko, 37, on näyttelijä, siksi molemmille oli selvää, että intohimoammatissa ei voi mennä tekemään työtä puolella teholla, ikään kuin harrastamaan teatteria. Yhtä hyvin voisi lopettaa saman tien.

– Mutta totta kai tämä on ollut kovaa. Nyt kun ruuvi on löystynyt ja paine helpottaa ensi-illan jälkeen huomaa, että oho, mua vähän väsyttää. Itse asiassa nyt on kovempi paikka. Samaan aikaan kun on kontillaan, ajattelee, että sain tällaisen mahdollisuuden ajaa itseni ihan tappiin. Nyrkkeilijät ja vapaaottelijat sanovat, että kaikki jäi kehään. Niin jäi, Kristo miettii.

Esko, anekdoottien, sitaattien ja assosiaatioiden mestari heittää viereltä, että Joe Louis sanoi, että kehässä voi aina pakoilla, mutta ei piiloutua.

– Onnellista, että saa kokea tämän hetken, josta on kuullut puhuttavan. Ehkä on niin vahvoja yksilöitä, että ne voivat ja haluavat elää niin, ettei jäljelle jää kuin tuhkaa, kulkevat joka päivä tukka tulessa. Mulle tuhkaksi palaminen on uutta, tilanne johon jouduin, ja se on hieno kokemus, Kristo sanoo.

Esko on  palanut karrelle kerran jos toisenkin. Ja koska ensi-illoista on vasta pari päivää, esitysten kirvoittama kritiikki ja kriitikot vielä hiertävät vereslihalle kärähtäneitä.

Vastaanotto on ollut enimmäkseen ihastunutta, innostunutta siitä, että tarjolla on kaksi huippumiehitettyä esitystä ja täysin erilaista tulkintaa klassikosta, joka taipuu aikaan ja variaatioihin sieluaan menettämättä, jos käsittely on sydämellä ja sivistyksellä tehty.

Mutta yksi keskeinen kritiikki oli julma varsinkin kaupunginteatterin toteutusta kohtaan.

– Tšehov aikoinaan sanoi, että jos uskoisin kriitikkoja, makaisin nyt juopporetkuna katuojassa. Ei uskonut, ei pidä uskoa. Kriitikon pitää rakastaa teatteria samalla tavalla kuin näyttelijät ja ohjaajat, mutta pysytellä valtapeleistä ja intrigeistä erillään, ettei ole omaa lehmää ojassa. Kriitikon ammatti on rapautunut, Esko Salminen sanoo.

Hän jatkaa, että älykäs katsoja näkee ja nauttii siitä, että asian voi nähdä useasta perspektiivistä – eikä varsinkaan Tšehovin kohdalla ole faktista totuutta, tulkintaa, josta voisi sanoa, että tämä on oikein.

Yhdessä he miettivät, että sosiaalinen media, vapaa mielipiteiden vaihto ja kommentointi netissä nakertaa onnellisesti perinteisen kritiikin merkitystä ja asemaa.

Kaupunginteatterin Vanjan ohjasi unkarilainen Tamás Ascher.

– Se oli valtava kokemus! Tuollaista henkilöohjausta en ole saanut vuosikymmeniin. Hän teki työtä näyttelijän läpi, näyttelijä oli se fokus: näyttelijä ei ollut ihmisen vastakohta, vaan elämän lähetti, Esko tiivistää.

He eivät olleet ennen tehneet töitä yhdessä, nähneet toistensa töitä ja tavanneet kyllä.

Kansallisteatterin Vanjan ohjasi ja suomensi Paavo Westerberg, jonka kirjoittamissa ja ohjaamissa näytelmissä Kristo Salminen on viimeisten kymmenen vuoden aikana ollut tavallaan kuin kirjailijan alter ego.

– Me on lapsesta asti tunnettu, suhde ja yhteistyö on kehittynyt vuosikymmenien ajan. Meillä on voimakas yhteys ja maailmankuva on niin samanlainen, Kristo sanoo.

– Kymmenvuotiaina pojat päätti, että Paavo kirjoittaa ja ohjaa ja Kristo näyttelee, kun olivat Totuuden helmessä avustamassa. Ja herrajumala, pikkupoikien haave on toteutunut: keski-ikäisinä he ovat ystävät ja tekevät sitä, mitä haluavat. Se on kuin satua, Esko täydentää tarinaa.

Tämä keskustelu on sikäli vähän hassua, että isä ja poika eivät ole nähneet toistensa esityksiä vielä, odottavat että pöly vähän laskeutuu.

Sukupolvista tässä on kyse muutenkin, kuin vain siksi, että näyttämöillä Eläintarhanlahden kahden puolen sattuu olemaan kaksi sukupolvea Salmisia Vanjoja tekemässä.

Vanja on 47-vuotias, tajuaa, että elämä on jäänyt elämättä, lahjat käyttämättä, nainen rakastamatta. Hänen oikeamielisyyttään on käytetty väärin, hän on raatanut mitättömän ihmisen, professorin, eteen. Professori taas karjuu vihaansa vanhuuden ja sen vaivojen edessä, polvia särkee, hänet on unohdettu ja elintaso laskee.

– En minä mitään sukupolvea ajattele. Tajuan, että olen 74-vuotias, ja on selvää, että jokainen päivä voi olla viimeinen. Vain tyhmä ei tajua sellaista tänä kuoleman syksynä, kun kavereita lakoaa ympäriltä. Näyttelen roolin kuin viimeistä päivää. Olen kaivanut tämän irstaan vanhuksen hahmon persoonallisuuteni äärirajoilta, olen juuri saanut uudet polvet, Esko vitsailee.

– Koskaan en ole yrittänyt olla nuorempi kuin olen, Esko sanoo napakasti.

Poika jatkaa lempeämmin.

– Olen miettinyt tuota ikäjuttua. Tšehovin aikaan 47-vuotias mies oli helvetin paljon vanhempi kuin nykyään. Kyse on siitä, missä kohdassa henkisesti on: ihminenhän voi olla 25-vuotiaana täysi vanhus. Vanja on varmaan sekä oman asenteensa että ympäristönsä synteesi. Mutta karmeinta on se, että suurin syy pettymykseen on hänen oikeudentajunsa: hän on ajatellut, että jos on hyvä ihminen ja tekee oikein, siitä palkitaan. Tuohon ajatukseen olen samastunut ikää voimakkaammin, Kristo sanoo.

– Mutta mä olen nyt 42-vuotias harmaapartainen ukko, jolla on kolme lasta! Paikat spragaa, välilevyt huutaa hoosiannaa. Kun oltiin kaupunginteatterin Vanjan Santerin Kinnusen kanssa Aamutelevision vieraina, katselin meitä siinä kuppilassa, että keitä nämä ukkelit oikein on!

Santeri  Kinnunen  on Esko Salmisen pukuhuonekaveri kaupunginteatterissa, ja toisinaan Esko tulee puhutelleeksi tätä Hessuksi.

– On kuin isänsä Heikki siinä, vaikka totta kai on Santeri. Pojat viettivät lapsina synttäreitä Turun-aikaan milloin meillä, milloin niillä. On se vähän liikkistä ja hassua, että nyt olen Santerin kanssa yhtäkkiä näyttämöllä Vanjassa, isän kanssa tehtiin Kirsikkapuistoa, Esko sanoo.

Kristo on valvonut edellisen yön hampaiden puhkeamista potevan toisen kaksosen kanssa. Aamuvekkarina toimi veli.

– Johannan kanssa naureskeltiin, kun jotkut sanoo, että siinähän kaksi vauvaa menee kuin yksikin. Ei mene. Mutta sen voin sanoa, että enemmän kuin tuplaten on onnea sitten, kun kaikki menee hyvin ja on terveet pojat sylissä.

Kristo hankki toissakeväisellä opiskelukatkolla Lontoossa ison kasan Tšehov-tutkimusta, joka jäi uudessa elämäntilanteessa lukematta – säilyi tietty viattomuus. Hän heittää, että tällaisessa paikassa on hyvä tietää, että aina voi soittaa faijalle, jos täytyy saada tietää jokin juttu. Nahkaselkäinen tietosanakirja auttaa aina.

– Nyt välttelin soittamista, piti tietoisesti säilyttää työrauha molemmilla.

Jos ei ennen ole tajunnut miten täynnä haaveita, aaveita, kuiskauksia, perintöä ja perinnettä Kansallisteatterin suuri näyttämö on, niin ainakin jokainen Ilta Esko Salmisen kanssa -esityksen siellä nähnyt tietää.

– Siellä näytteleminen on ilo, etuoikeus, taakka, kokemus osaksi ketjua asettumisesta. Välillä tajuaa, minkä voiman se myös antaa. Mutta jos sitä vasten ryhtyy tätä duunia tekemään, työ muuttuu niin käsittämättömäksi vuorikiipeilyksi, että pitää siirtyä muihin hommiin, Kristo sanoo.

– Koen olevani uskomattoman onnekas, mutta että olen omalla työlläni sinne tullut. Sillä ei tämä polkuni ole kivetön ollut. Hitaasti olen tullut ja kypsynyt, ja uskon, että tarinassani kaikki ne kivet on tarvittu. Jotkut ovat löytäneet omansa jo parikymppisenä, minun piti kulkea näin.

Esko Salmisesta puhuttaessa ja kirjoitettaessa monelta tahtovat määreet ehtyä ainakin työn määrän ja laadun suhteen, usein myös lahjakkuuden ja antaumuksen edessä.

On siinä pojalla ja kollegalla varjoa, jonka alta pyrkiä omaan valokiilaan.

– Nuorempana yritin tehdä kaikki temput, että en kuulostaisi faijalta. Geneettisesti ajatellen se jättäisi mielettömän kapean käytävän käytettäväksi. Nyt olen hyväksynyt, että näillä mennään ja muutakaan ei voi, sanoo Kristo.

– Jotkut kettuilee, että ei tuolla ole samaa karismaa kuin faijalla, ja jos alkaa kuulostaa samalta, asia kääntyy niin päin, että matkii faijaansa, Kristo jatkaa.

Yhdessä kohdin Kristo on ruvennut ajattelemaan, että kirous on myös siunaus. Hän tekee nykyään aika paljon spiikkejä, viettelee tv-mainoksessa muun muassa Fazerin sinisen kimppuun.

– Noissa spiikkihommissa olen ollut tyytyväinen, jos sanotaan, että kuulostaa ihan faijalta! Ei yhtään haittaa, Kristo nauraa.

Kiireissään isä ja poika ovat nähneet harvakseltaan, mutta puhuneet usein puhelimessa. Kristo sanoo, että faijalle hän soittaa, kun tulee tiukka paikka. Mihin Esko murjaisee, että siis koko ajan, koko ajan.

He istuvat siinä vierekkäin, ravintolan pikkukabinetissa, taputtelevat toisiaan olalle, puhuvat toisiaan suohon, herkistyvät, laulavat pari kuplettia, nauravat, pyyhkivät kyyneleitä, eikä alkoholilla todellakaan ole suurta osuutta asiassa, vaan ensi-iltojen jälkeisellä hybriksellä ja silkalla rakkaudella.

Valtava määrä karismaa ja kumeaa miehen ääntä.

– Uskomatonta ajatella, että mulla on kolme poikaa! Kun on sellainen isäsuhde kuin minulla, iso isä, ja sitten saa kolme poikaa, voi oikein selvittää, mitä se isä-poikasuhde tarkoittaa toiseen suuntaan. Ei ikuisesti voi olla jonkun poika, kun on itse triplaisä! Onnellisesti ja katkerasti rupeaa myös ymmärtämään omia vanhempiaan, tulee perspektiiviä omaan lapsuusaikaan, Kristo toteaa.

Eskolla on vain yksi poika – mutta kaksi ihanaa tytärtä.

– Jos minulla olisi senikäiset pojat kuin mitä tyttäreni nyt ovat, ne todennäköisesti vetäisivät minua turpaan. Mutta tytöt halaa, hoivaa ja ymmärtää, Esko leuhkii.

Kahta päivää aiemmin vietettiin Kriston ja Johannan esikoispojan 7-vuotispäiviä.

– Kun tulin synttäreiltä, olin kuin munille potkittu. Niin täynnä tunnetta näiden elämästä! Katsoa niitä kahta pientä poikaa, tajuta elämän lyhyys ja pituus samalla, se ikuisuus, jonka näkee lapsenlapsissaan.  Olen huolissani lapsenlapsista, lapsista – se on varmaan vanhuutta, Esko raakkuu kuin vaari.

Kristo vierellä sanoo, että älä itketä ja naurata.

Esko Salminen tahtoo vielä siteerata Tšehovin Lokin Ninaa, joka sanoo, että tärkeintä ei ole loisto eikä maine, vaan taito kestää, kantaa ristinsä ja uskoa.

Kristo kroolaa nopeasti syvistä vesistä pinnalle.

– Ovat järkkäämässä, että mentäisiin molemmat Vanja-porukat yhdessä syömään. Kunhan pöly vähän laskeutuu.

Teksti: Raila Kinnunen

Kuvat: Kari Kaipainen