Esikoisromaanisi kantaa nimeä Hetken Pariisi on meidän. Keiden tai kenen Pariisi on suurimman osan ajasta?

Sanotaan, että Pariisi kuuluu kaikille pariisilaisille. Nykyään Pariisi kuitenkin kuuluu erityisesti niille, joilla on valtaa, rahaa ja suhteita. Iso osa kaupungin rakennuksista kuuluu ulkomaalaisille rikkaille, jotka ovat niitä ostaneet. Korttelit porvarillistuvat, ja asuminen on kallista. Mutta yhä on myös kortteleita, joissa on halvempaa asua, joissa vielä näkee elämän kirjoa ja joihin turistit eivät eksy.

Pariisi on ollut muusa ja miljöö läpi historian monille kirjoittajille. Mitä kaupunki on sinulle?

Pariisi on yksi suurimmista rakkauksistani. Jo pienenä jokin Pariisissa kiehtoi minua, enkä osaa vieläkään määritellä, mikä se jokin on. Kun tulin tänne vaihtoon vuonna 2005, tunsin tulleeni kotiin. Tämä on fyysinen ja henkinen kotini, mutta täytyy sanoa, että suhteeni Pariisiin on intohimoinen ja usein ristiriitainen. Välillä on todellakin pakko päästä hetkeksi pois, ja sitten haluan takaisin ja tiedän, etten halua asua missään muualla. Pariisi on tosi kaunis, inspiroiva, täynnä kulttuuria ja historiaa, mutta samalla se on tosi saasteinen, epätasa-arvoinen, eriarvoistava ja täynnä monenlaista kurjuutta.

Olit 23-vuotias saapuessasi Pariisiin. Teit toimittajan töitä mutta ryhdyit hieman yllättäen myös valokuvamalliksi, ensin kavereillesi ja lopulta myös muille. Amerikkalaisessa Interview-lehdessä 2009 olit kuvassa yhdessä Karl Lagerfeldin muusana tunnetun ranskalaismalli Baptiste Giabiconin kanssa. Kuvioon liittyy myös elokuvaohjaaja Wes Anderson, joka ehdotti sinua kuviin. Miten suomalainen toimittaja päätyy tällaiseen tilanteeseen?

Amerikanranskalainen ystäväni Octavia toimi aikoinaan Wes Andersonin henkilökohtaisena avustajana Pariisiissa. Nykyään hän on osatuottajana hänen leffoissaan. Kerran Octavia kysyi minulta, saisiko hän lähettää kuviani – varmaan siis ihan jotain Facebook-kuvia – eräälle lontoolaiselle casting directorille, joka oli Wes Andersonin ystävä. Casting director oli kysynyt Andersonilta, tietääkö hän kiinnostavia pariisilaisia naisia yksiin kuvauksiin, ja Anderson oli sitten tiedustellut asiaa Octavialta. Luotin kaveriini ja sanoin uteliaisuudesta, että lähetä vain. Sitten minut pyydettiin castingiin, menin sinne ja minut valittiin kuvauksiin. Ja sitten minä menin sinne.

Kerroit kokeneesi itsesi ulkopuoliseksi kuvauksissa. Koitko ikinä, että toimittajan identiteetin ja mallin identiteetin välillä olisi ristiriitaa? Mallin töihin liittyy stereotyyppinen oletus siitä, ettei työssä tarvitse ensisijaisesti käyttää aivoja.

Todellakin. Olo suomalaisena toimittajana kuvauksissa, joissa kuvataan pariisilaisia it-tyttöjä, oli täysin absurdi. Jutun yhteydessä minut esiteltiin myös kirjoittajana, ja siinä oli pieni haastatteluni ja nimeni, joten ajattelin, että ei siitä varmaan haittaakaan voi olla. Mutta täytyy myöntää, että pelkäsin, että suomalaiset kollegani saavat tietää, että olen tehnyt tällaisia mallin hommia. Pelotti, että menettäisin kaiken uskottavuuden kirjoittajana. Hävetti, tavallaan. Toisaalta samaan aikaan mietin, että tällaiset stereotypiat on tehty murrettaviksi. Olen niin utelias ihminen, että jos tarjoutuu sellainen tilaisuus, jossa voi päästä mukavuusalueen ulkopuolelle, lähden sinne mielelläni haromaan. Yleensä silloin oppii itsestään ja jostain muustakin. Nykyään olen tosi iloinen, että kehtasin ja uskalsin, koska siitä on ollut esimerkiksi esikoisromaanin kirjoittamisessa tosi paljon hyötyä.

Muuttivatko mallin työt suhdetta omaan ulkonäköösi?

En ikinä ajatellut, että tekisin jotain mallin töitä, siis ikinä. Olen 165 senttiä pitkä, ja minusta oli paljon kiinnostavampaa mennä yliopistoon. Minulla ei ollut kiinnostusta luoda uraa, jossa käytetään ulkonäköä, yhtään sellaista vähättelemättä. Olin aika yllättynyt, että ihmiset olivat kiinnostuneita ulkonäöstäni, kun en itse ajatellut, että voisin tehdä sillä jotain työtä.

Romaanissasi muotiala on yksi keskeinen teema. Kirjoitat siitä myös valtasuhteiden ja seksuaalisen hyväksikäytön näkökulmista, eikä romaanisi anna ruusuista kuvaa muotibisneksestä. Onko se myös totuus?

Romaani kertoo yhden tarinan muotimaailmasta, ja totuus on aina paljon monimutkaisempi. Tavoitteenani oli näyttää, että vaikka ulospäin muotiala näyttää lumoavalta ja hohdokkaalta, todellisuus sen kuvaston takana on aika usein toisenlainen. Ei aina, mutta voi olla. Edelleen muotimaailman rosoista ja rumaa puolta hyssytellään, eikä siitä puhuta tarpeeksi, vaikka moni tietää ongelmista. Kyse on kuitenkin suurelta osin nuorista tytöistä ja pojista, jotka siellä liikkuvat. Valtaapitävät ovat usein paljon heitä vanhempia ihmisiä. #Metoon myötä näistä asioista puhutaan enemmän.

Mallin lisäksi romaanisi päähenkilöitä ovat toimittaja ja taidegallerian omistaja. Teos ei ole autofiktiota, vaikka kirjoitat aiheista, jotka tunnet omakohtaisesti. Miten päädyit kerronnallisiin ratkaisuihin?

Kiinnostavaa, että tätä kysytään nykyään! Olen kiinnostunut autofiktiosta, mutta en ole ajatellut, että kirjoittaisin omaelämäkerrallista kirjaa. Minulle oli selvää, että haluan käyttää mielikuvitustani ja fiktion mahdollisuuksia aikalaisromaanin kirjoittamiseen. Suunnittelin juonta ja henkilöhahmoja useamman vuoden. Valitsin aihepiirin läheltä, koska ajattelin, että minulla on siitä sellaista annettavaa, jota kaikilla ei ole. Pääsin aihepiiriin syvälle, koska olen tutkinut sitä monta vuotta. Aloin kuitenkin miettiä, että missä fiktion ja autofiktion raja menee; autofiktiossahan on jonkinlainen lupaus siitä, että kirjassa on kirjailijan tosielämään pohjautuvia tapahtumia tai että päähenkilö pohjautuu kirjailijaan itseensä. Minun romaanissani on kolme päähenkilöä ja näkökulmatekniikka. Mutta voiko kirjailijaa ylipäätään koskaan erottaa teoksestaan? Jokainen kirjailijahan hyödyntää aina jollain tavalla omia kokemuksiaan fiktion kirjoittamisessa.

Jo ennen romaaniasi olet julkaissut Elisa Rigoulet’n kanssa kaksi feminististä tietokirjaa Ranskassa, ensimmäisen raskaudesta ja toisen vanhemmuudesta. Miksi ranskalaiset tarvitsevat opastusta aihepiiriin?

Raskauteen ja raskaana olevaan naiseen liittyy stereotypioita, jotka eivät vastaa todellisuutta ja joita vahvistetaan raskaudesta kertovassa kirjallisuudessa. Raskaus on myös psyykkinen ja sosiaalinen kokemus, eikä sitä ole siitä näkökulmasta tarkasteltu. Halusimme kirjoittaa kirjan, joka meidän mielestämme puuttui markkinoilta. Sama liittyi sukupuolirooleihin, jotka luovat epätasa-arvoa tyttöjen ja poikien sekä äitien ja isien välille.

Ehkä suomalaisetkin tarvitsisivat sellaiset kirjat?

Ei siitä varmaan haittaakaan olisi. Silti tuntuu, että sukupuolisensitiivisestä kasvatuksesta puhutaan Suomessa enemmän kuin Ranskassa. Ei varmasti tarpeeksi, mutta kuitenkin. Ranskassa tullaan jälkijunassa. Sukupuolisensitiivinen on sana, jota olen selittänyt tosi monelle toimittajalle haastatteluissa. Täällä ajatellaan, että se on sama asia kuin sukupuolineutraali kasvatus.

Romaanisi loppukiitoksissa kiität Pariisia ”ihan kaikesta”. Oletko joskus pelännyt, että Pariisi on klisee?

Pariisihan on klisee. Se on täynnä kliseitä, jos sen haluaa niin nähdä. Mutta minun Pariisini on minulle todellinen, ja se riittää. Tässä tulee linkki ensimmäiseen kysymykseen: Pariisi tavallaan kuuluu kaikille, se voi olla jokaiselle omalla tavallaan todellinen. Minua ei haittaa, että siihen liittyy kliseitä; minun Pariisini on olemassa kliseiden ulkopuolella.