Image

Säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salonen vastasi myöntävästi kahteen sävellystilaukseen: ”Voin mä yrittää”

Säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salonen vastasi myöntävästi kahteen sävellystilaukseen: ”Voin mä yrittää”
Esa-Pekka Salonen sävelsi elokuvamusiikkia Aku Louhimiehen Odotukseen.
Julkaistu: 31.3.2022

Säveltäjä-kapellimestari Esa-Pekka Salonen hörppii San Fransiscossa aamukahvia samalla kun toimittaja Helsingissä siemailee haastattelun lomassa iltateetään.

63-vuotias Salonen on säveltänyt ensimmäistä kertaa elokuvamusiikkia. Aku Louhimiehen ohjaama Odotus saa Suomen ensi-iltansa huhtikuun 1. päivänä. Viime marraskuussa elokuva osallistui Tallinn Black Nights Film Festivalin kilpailusarjaan, jossa se palkittiin nimenomaan musiikistaan.

Tuomaristo kommentoi musiikin ”peilaavan täydellisesti kolmen päähenkilön intohimoja, rakkauksia ja epävarmuuksia”.

Omien epävarmuuksiensa äärellä säveltäjä on vasta nyt, työstäessään elämänsä ensimmäistä urkukonserttoa.

Odotus oli yksi pandemia-ajan projekteistasi. Minkälaisella tilauksella ryhdyit tällaiseen tehtävään?

Aku otti yhteyttä tietäen, että istuin landella Sipoossa katsomassa, kun horsmat kasvaa. Aku sanoi, että olis tämmöinen leffa, huvittaisko sua kirjoittaa siihen musaa. Pähkäilin sitä aikani ja vastasin sitten, että voin mä yrittää.

Olin tehnyt pari vuotta sitten Kansallisoopperassa toteutettuun virtuaaliseen Laila-projektiin musiikkia, jonka säveltäminen oli ihan erilaista kuin mikään mitä olin tehnyt aikaisemmin. Siinä en hallinnutkaan timelinea vaan yritin enemmänkin tehdä tiloja, joiden sisällä kokija voisi luoda oman aikajanansa tai dramaturgiansa. Joudun yleensä säveltäessä miettimään paljon sitä, mitä tapahtuu ja milloin, mutta Lailassa en miettinyt sitä lainkaan.

Leffamusan olemus ei ollut siinä mielessä vieras: se ei voi olla kovin kehittelevää, koska tärkeää on, että asiat palaavat. Tietty musiikki liittyy johonkin tiettyyn aspektiin, tiettyyn tilanteeseen tai henkilöön tai emootioon. Mulla oli sellaista jonkin verran pöytälaatikossa Lailan jäljiltä.

Aku ei käytä musaa samalla tavalla yksi yhteen kuin esimerkiksi Hollywood- tai action-ohjaajat. Sellaista en olisi osannut kirjoittaakaan. Työryhmässä oltiin jopa valmiita leikkaamaan kuvaa musiikin mukaan, mikä teki projektista itselleni mahdollisen lähestyä.

Odotus on rakkauselokuva, triangelidraama, ja intiimi sanan kahdessa merkityksessä: se on pienimuotoinen, ja siinä on paljon romanttisia kohtauksia ja seksiä.

Viime mainitusta syntyi muutamia hupaisia momentteja, koskapa kontrapunktiopintoni eivät tuntuneet kovin hyödyllisiltä tässä yhteydessä. Yritin ehdottaa, että entäpä hiljaisuus, toimisiko sellainen. Aku sanoi että ei kun kirjoitat vaan.

Elokuvan päähenkilö Elli soittaa selloa parissa kohtauksessa elokuvan lopussa. Oliko tämä alun perin mukana käsikirjoituksessa?

Oli kyllä, ja juuri se oli impulssi pyytää sellistiksi nuori, briljantti Senja Rummukainen. Hän kasasi puolestani pienen jousiporukan ikäpolvensa parhaista soittajista, kavereistaan siis. Itsehän en tunne juuri lainkaan tämänikäisiä suomalaisia muusikoita, joten tämä oli hyvä tilaisuus tutustua heihinkin.

Pyysin tietysti mukaan myös Pekka Kuusiston, koska en voi kuvitella tekeväni crossover-projektia ilman Pekkaa.

Lisäksi elokuvassa on sellokonsertostani pari pätkää, jotka Aku halusi välttämättä käyttää. Tein siitä uudet arrit [sovitukset] pienemmälle jengille, ja kaikki tämä äänitettiin sitten studiossa.

Ajattelitko tekeväsi käyttömusiikkia? Oliko säveltämisessäsi tässä mielessä jotenkin erilainen klangi?

No, en yrittänyt tehdä mitenkään erityisen monimutkaista musiikkia. Sävelkieli on kuitenkin suurin piirtein samaa kuin mulla viime aikoina muutenkin on ollut. En yrittänyt luoda niinkään muotoa kuin tiloja, jotka ovat vaihtelevasti etu- tai taka-alalla tai minne ne nyt sitten lopullisessa elokuvassa päätyivätkään.

Kiinnostavaa oli huomata, mitä jää jäljelle, kun leffamusa tietyissä tilanteissa työnnetään hyvin kauas taustalle. En ihan osannut ennakoida sitä, että kaikki sellainen filigraani [koristekuvio] häviää.

Tiedät ilmiön: jos istut ravintolassa, jossa on taustamusaa, niin miksauksesta huolimatta rumpukomppi kuuluu. Leffamusiikissa on samantyyppinen asetelma: joku elementti jää pintaan, vaikka suurin osa katoaisi. Harvemmin jumputus kuitenkaan.

Mitä ajattelit, kun näit lopputuloksen? Elokuvassa on kuitenkin paljon muutakin musiikkia kuin sinun säveltämääsi, muun muassa tarkoituksellisen brutaalia teknoa.

Olen mä nyt leffoja nähnyt. En lähtenyt leikkiin sillä mielellä, että tekisin jotain pyhää korkeata taidetta, jota jouduttaisiin siellä suojelemaan. Lähestymistapani oli mielestäni aika käytännöllinen, ja otin sen ikään kuin mahdollisuutena oppia jotain uutta.

En ajatellutkaan, että olisit suhtautunut siihen ylenkatseellisesti vaan mietin, miltä tuntui kuulla omaa musiikkiaan samassa paketissa hyvin toisentyyppisten elementtien kanssa.

Niinhän käytännössä muutenkin aina käy. Jos kappaleeni soitetaan jossain konsertissa, muut säveltäjät saattavat olla vaikka Brahms ja Stravinsky. Se framing on mitä milloinkin, eikä mulla oikeastaan ole siihen kontekstiin kontrollia sen jälkeen, kun päästän partituurin kädestäni.

Ei se mua mitenkään häirinnyt siis. Kun herrasväki siellä bailaa jonkun 70-lukubiisinkin tahdissa, niin mikäs siinä.

Nyt olet säveltämässä elämäsi ensimmäistä urkukonserttoa.

Kyllä, sellainen on tekeillä. Se on tilaustyö, johon kuuluu Katowicen konserttisali, jossa vihitään käyttöön uudet urut, sitten Berliinin Filharmonikot, Philharmonie de Paris sekä Musiikkitalo, johon myöskin tulee uudet urut, osin kiitos Kaijan [Saariaho]. Taisi olla muutama muukin tilaaja. Sitten se menee ainakin Los Angelesiin ja Hampuriin. Isohko paketti. Kantaesitys on Katowicessa tammikuussa.

Oliko tämä itsellesi mahdollisesti vielä suurempi yllätys kuin elokuvamusiikin säveltäminen?

Olen yrittänyt muistella, miten oikein päädyinkään lupaamaan tällaista… Hyvä ystäväni Ewa Bogusz Moore on Katowicen konserttitalon ja Puolan radion sinfoniaorkesterin johtaja. Hän soitti joskus ennen pandemiaa ja sanoi, että heille tulee uudet urut, nyt kirjoitat urkukonserton. Mä olin että älä nyt, älytön idea. Mutta sitten se juttu lähti leviämään, ja kaikki alkoivat soitella, että hieno homma, meilläkin on urut eikä mitään repertuaaria niille, me tullaan mukaan.

Mulla ei ole mitään suhdetta urkuihin. Nyt tietenkin mietin sitä jokaisena vapaa-aikani hetkenä. En ole kirjoittanut vielä yhtään nuottia, tai no olen, muutaman, mutta varsinaista luonnosta ei ole.

Mistä lähdet liikkeelle, jos mitään suhdetta keskeiseen instrumenttiin ei ole? Onko sinulla nyt urkuripartneri, jonka kanssa testailet asioita? Tämä tuskin onnistuu tietokoneella.

Tunnen molemmat solistit, jotka tulevat soittamaan sitä konserttoa, ja kumpikin antoi mulle aiheesta demon.

Olivier Latry soittaa Pariisin Philharmonien urkuja ja on myöskin Musiikkitalon urkujen konsultti. Hänen kanssaan leikin tunnin verran moderneilla uruilla Pariisissa.

Latvialainen Iveta Apkalna taas on Hampurin Elbphilharmonien urkuri, jolta sain yksityisen resitaalinäytöksen keskellä yötä. Silloinhan urkurit usein harjoittelevat, kun talo on muuten tyhjä.

Tämä synnyttää välittömästi kauhuromanttisia klisee-assosiaatioita…

Sieltä se varmasti tuleekin. Eihän uruilla pääse yleensä kirkoissakaan päiväsaikaan harjoittelemaan vaan silloin, kun paikalla ei ole muita.

Olen vasta vähitellen saamassa jotain tolkkua ajatukseen urkukonsertosta. Pahinta mitä tämän asian kanssa voisi tapahtua on se, että a) en saa sitä valmiiksi tai b) tulee paska biisi. Molemmat ovat erittäin kurjia vaihtoehtoja omalta kannaltani, mutta tällaisessa maailmantilanteessa on vaikeaa suhteuttaa omat pelkonsa ja toiveensa suuren mittakaavan katastrofeihin.

Täytyy yrittää olla vähän realisti.

Kommentoi »