Erja Häkkinen ei kestä turhasta valittajia: "Inhoan turhaa ruikuttamista ilman järkevää syytä"
Erja Häkkiseen jäi sisäiset jäljet hänen äitinsä kuolinvuoteella. "Viimeisenä päivänä hoitaja sanoi, että nyt Sirkka on lähdössä, autetaan hänet matkaan. En koskaan unohda, miten elämä hiipui äidistä pois." Näin Häkkinen jatkaa lauseita.
Lapsuuteni sitkein haave oli päästä matkustamaan Pariisiin. Se oli alun perin isoisäni unelma. Siitä hän puhui minulle jo ollessani pikkutyttö. 1980-luvun puolivälissä muutin Pariisiin ja menin tapaamaan pappaani ennen lähtöäni. Pappa oli silloin jo sairaalassa. Sanoin, että tulet sitten moikkaamaan minua. Se ei valitettavasti koskaan toteutunut, mutta postikortteja ja valokuvia ehdin hänelle lähettää.
Teini-iässä inhosin erityisesti kurkkupenkin kastelua. Vanhempani kasvattivat kesäisin pihamaallamme Anjalankoskella kurkkuja, mutta jättivät valtavan kokoisen kurkkumaan huolehtimisen minulle, kun he lähtivät kuukaudeksi maalle. Kasteluaikataulu oli todella tarkka, ja inhosin sitä aivan kamalasti.
"Lääkäri soitti ja kertoi, että äitini lähtö oli lähellä. Hyppäsin saman tien lentokoneeseen ja vietin seuraavan viikon äitini vierellä."
Minuun jäi sisäiset jäljet äitini kuolinvuoteella. Oli vuosi 1991, kun sain eräänä sunnuntaiaamuna Suomesta soiton. Lääkäri Kotkan sairaalasta esitteli itsensä ja kertoi, että äitini lähtö oli lähellä. Hyppäsin saman tien lentokoneeseen ja vietin seuraavan viikon äitini vierellä. Viimeisenä päivänä hoitaja sanoi, että nyt Sirkka on lähdössä, autetaan hänet matkaan. En koskaan unohda, miten elämä hiipui äidistä pois. Se oli huima kokemus.
Liikutun yleensä kyyneliin, kun kuulen Maamme-laulun. Olen hyvin isänmaallinen.
Pyydän anteeksi, että olen niin hajamielinen. Mulla on hirveän huono muisti, ja joudun laittamaan kaiken ylös kalenteriini.
"Join pääni täyteen Metsäkylän tanssilavalla 1980-luvun alussa. Kaverini lähtivät ilman minua ja jouduin kävelemään koko 25 kilometrin matkan kotiin.
Join pääni täyteen Metsäkylän tanssilavalla 1980-luvun alussa. Jossain vaiheessa eksyin kavereistani ja istuin tanssilavan vessan lattialle ryypiskelemään. Heräsin, kun siivooja tuli ilmoittamaan bileiden loppuneen. Kaverini olivat lähteneet ilman minua. Sen päälle jouduin vielä kävelemään koko 25 kilometrin matkan kotiin.
Ystäväni ihmettelevät minun kärsivällisyyttäni ja hyväntahtoisuuttani. He sanovat aina, että olen liian kiltti, enkä hermostu mistään.
Ennen oli paremmin ainakin selkeät vuodenajat. Lapsuudessa talvella oli aina lunta ja kesällä paistoi aurinko. Eipä ole enää.
"Ulkomaalaisvihamielisillä ihmisillä ei selkeästi ole käsitystä siitä, millaista on asua maassa, jonka kieltä ja tapakulttuuria et ymmärrä."
Sukurasitteeni on hullu taiteellisuus. Isäni oli mahtava laulaja ja kitaristi, enollani ja serkullani oli oma bändi, ja useampi sukulaiseni on ollut kuvataiteilija. Itselläni kuvaamataidossa oli aina kymppi koulussa. Myös lapseni ovat taiteellisia. Poikani Hugo opiskeli Rotterdamissa vuoden ajan graafista suunnittelua.
Hermoni menevät, kun joku valittaa pelkän valittamisen takia. Inhoan turhaa ruikuttamista ilman järkevää syytä.
Maahanmuuttajille haluan sanoa tervetuloa, mutta maassa maan tavalla. Niin olen itsekin joutunut tekemään. Ulkomaalaisvihamielisillä ihmisillä ei selkeästi ole käsitystä siitä, millaista on asua maassa, jonka kieltä ja tapakulttuuria et ymmärrä.
"Haluaisin vielä opetella lentämään."
Luulin itsestäni liikoja, kun luotin vääriin ihmisiin, ja lähdin heidän kanssaan samppanjabisnekseen 2000-luvun alussa. Siitä olisi tullut maailmanmenestys.
Haluaisin vielä opetella lentämään. Se olisi hieno tunne, ja haluaisin kovasti tietää, uskaltaisinko sittenkään. Ehkäpä se jää kuitenkin haaveeksi.
