"Intiaani intiaani ratsastaa”, laulaa kuusivuotias Erin päiväkodissa oppimaansa laulua, josta ei ymmärrä sanaakaan. Mutta melodia on niin kaunis, ettei Erin voi olla laulamattakaan. Ja kun Erin laulaa, hänen ei tarvitse edes yrittää ymmärtää tätä outoa vierasta kieltä.

Erin Anttila, 36, vietti varhaislapsuutensa äitinsä synnyinkaupungissa Dublinissa, Irlannissa, nelilapsisen perheen nuorimmaisena. 1980-luvun alussa maa oli köyhä, mutta naapurusto, jossa Erinin perhe asui, oli turvallinen ja tuttu. Naapuriin sai juosta, ja koko asfalttiviidakko oli yhtä isoa leikkikenttää. Viisivuotiaana Erin aloitti lähikoulun, jonne hän osasi kulkea yksin.

Kun Erin täytti kuusi vuotta, perhe muutti isän töiden perässä Suomeen ja Itä-Helsinkiin. Erin puhui tuolloin äidinkielenään englantia. Kukaan kerhossa tai tarhassa ei osannut tätä hänelle tuttua kieltä. Paitsi yksi tarhan tädeistä, joka välillä muisti opastaa Eriniä englanniksi.

Onneksi olivat ne laulut. Ennen koulun alkamista Erin oppii suomen laulamalla.

– Lapsena minun oli lopulta helppo sopeutua Suomeen. Kaipasin Irlannista serkkuja, kavereita ja Sivers-koiraamme, joka jäi serkuille. Ala-asteikäisenä poikkesin muista vain siinä, etten  fanittanut Dingoa tai ymmärtänyt sketsisarjojen  auts-töks-töks-huumoria.

Kaksikielinen tulee myös Erinin esikoispojasta, joka syntyi elokuussa. Erin puhuu lapselle englantia ja muusikkopuoliso Vesa Anttila suomea. Virallisesti vanhempainvapaalle on jäänyt Vesa, mutta käytännössä Erin on vain lavalla erossa pojastaan.

– Kun on niin nuoresta asti kiertänyt keikoilla, on ollut luksusta olla kotona ja keskittyä pieneen ympyrään. Minulla on välillä sellainen olo, että tässä nyt leikin vain kotia. Että nyt tää vaihtais vaippoja ja lähtis kävelylle.

Suomi oli Erinille 17-vuotiaaksi saakka yhtä kuin Helsinki. Sitten Erin ja hänen lapsuudenystävänsä Jonna Kosonen (nykyisin Geagea) ilmoittautuivat Kiitorata-ohjelmaan. Heidän Nylon Beat -yhtyeensä sijoittui kolmanneksi, ja loppu onkin suomalaista pophistoriaa. Duo kiersi kahdeksan vuotta keikoilla ympäri Suomea.

Siinä ajassa ehtivät murteet ja pitäjät tulla irkku-stadilaiselle Erinille moneen kertaan tutuksi. Tosin alkuun ei kulttuurien törmäyksiltä vältytty, kuten erään keikan jälkeen, kun Erin ja Jonna juttelivat oululaisessa baarissa seuraan lyöttäytyneiden poikien kanssa.

– Kuuntelin poikien puhetta ja kuiskasin Jonnalle, että noi on ulkomaalaisia. Jonna jäi kuuntelemaan ja sanoi, että ei, kyllä ne on suomalaisia. Kuuntelin taas ja sanoin, että kyllä ne puhuu suomea oudosti. Siihen Jonna vastasi, että Erin, ne puhuu Oulun murretta.

Erin ja Jonna päättivät yhteistuumin lopettaa Nylon Beatin vuonna 2003, puolen miljoonan myydyn albumin ja liian monen keikkamatkoilla kulutetun kilometrin jälkeen. Oli uuden aika.

Yhtyeen viimeisenä vuonna Erin oli ryhtynyt opiskelemaan musiikin teoriaa avoimessa yliopistossa. Kun Nylon Beat lopetti, Erin alkoi etsiä mahdollisuutta opiskella teoriaa enemmänkin. Sopiva vaihtoehto, vuoden kestävät musiikkiopinnot, löytyi Irlannista. Erin myi asuntonsa, pakkasi omaisuutensa matkalaukkuihin ja muutti puolisonsa kanssa Dubliniin. Pari piti avoimena myös mahdollisuuden, että he lähtisivät jäädäkseen.

Ammatillisesti aika Irlannissa opetti Erinille paljon. Opiskelijakavereiden seurassa Erin ei ollut se ”Nylon Beatista tuttu”. Erin huomasi myös, että hän oli useissa asioissa enemmän suomalainen kuin irlantilainen.

– Irlantilaiset käyvät sellaista höpsöä dialogia, jolla ei lopulta ole muuta merkitystä kuin se, että sanot jotakin hauskaa ja ehkä flirttailevaa. Jos kysyjälle vastaa, että minulle oikeasti kuuluu paskaa, niin kuulijat hämmentyvät. Ehän noin voi sanoa.

Eriniin iski koti-ikävä. Hän alkoi kaivata Suomesta ystäviään ja perhettä – ja sitäkin, että negatiiviset asiat voisi joskus sanoa ääneen. Myös suomalainen hiljaisuus alkoi kaukaa katsottuna näyttää houkuttelevalta.

– Suomessa jo lentokentän rakennusmateriaalit on valittu niin, että ne imevät ääniä. Irlannissa huomasin jatkuvan smalltalkin ja hälinän ympäröimänä, kuinka suomalainen olenkaan. Kaipasin rauhaa ja hiljaisuutta. Sillä, missä on kasvanut, on todella suuri merkitys.

Erin tunnisti Irlannin-vuoden aikana itsessään myös irlantilaisia piirteitä. Suurin ero suomalaisiin on suhtautumisessa sääntöihin. Irlantilaisten mielestä säännöt ovat tehty rikottaviksi.

– Minussa on irlantilaisille ominaista rentoutta, sillä en oikein osaa stressata mistään. Suomalainen ei pysty rentoutumaan ennen kuin on siivottu. Irlantilaiselta tämä onnistuu helposti – niin myös minulta.

Siinä missä Erin arvioi irlantilaisten olevan näennäisesti avoimia, hänestä suomalaiset ovat näennäisesti sulkeutuneita. Kun suomalainen puhuu, niin hän puhuu sitten todella avoimesti myös negatiivisista asioista.

Irlantilaista perhekulttuuria Erinin poika pääsee kokemaan isovanhempien luona perheillallisilla.

– Olemme meluisa perhe. Suomessa lapsia hyssytellään. Kun irlantilainen komentaa lastaan, siitä syntyy kovempi meteli kuin lapsesta. Irlannissa lapset saavat kuulua enemmän. Joskus mietin perhetapaamisissamme, että lapsia voisi vähän hyssytelläkin. Aika näyttää, kumpaa mallia alan itse toteuttaa.

Irlannissa lapset kasvatetaan kunnioittamaan vanhempia. Erinillä oli teini-ikään asti tiukat säännöt, eikä hänellä tullut mieleenkään haistatella aikuisille.

– Suomessa kaverit pitivät minua kilttinä tyttönä. Irlannissa minua pidettiin taas jotenkin jätkämäisenä ja hulluttelevana tyyppinä. Se johtuu ehkä siitä, että siellä sukupuoliroolit ovat selkeämmät kuin Suomessa.

Erinin toi takaisin Suomeen myös musiikki. Ammatillinen läpimurto Irlannissa olisi vaatinut kaiken aloittamista alusta. Helpolla Erin ei tosin päässyt Suomessakaan. Palattuaan hän alkoi tehdä musiikkia englanniksi. Yllättäen hän huomasi, että suomeksi sanoitukset tuntuivat väkevimmiltä.

– Ajattelin, että minä jos kuka teen musiikkia englanniksi. Pystyi kuitenkin ilmaisemaan asiat suomeksi syvemmin ja opin luottamaan itseeni sanoittajana.

Ajatus oli oikea. Soolouran esikoisalbumi, joka ilmestyi neljä vuotta Erinin Suomeen paluun jälkeen, vei hänet takaisin keikoille kiertämään maata. Vuotta myöhemmin hän osallistui Vain elämää -ohjelmaan.

Ei ole vaikea ymmärtää, miksi suomalaiset tv-katsojat rakastuivat Eriniin. Laulaja on maanläheinen olematta tylsä. Hän on äärimmäisen miellyttävä, mutta ei tippaakaan mielistelijä. Erin osaa myös nauraa itselleen, ja hän tekee niin usein.

Vaikka hän on viettänyt lähes koko aikuisikänsä julkisuudessa, kaikesta näkee, ettei se ole hänelle kovin iso juttu. Kun ohjelman aiheuttama mylläkkä oli viime talvena pahimmillaan, Erin vetäytyi kotiin tekemään musiikkia.

– En käynyt ohjelman jälkeen lainkaan keikoilla. En osannut vastata, kun ihmiset kysyivät, miltä hypetys tuntuu. En ollut itse myrskynsilmässä. Tai no, en kauhean mielelläni mennyt ruuhka-aikoina Prismaan.

Erin harkitsi ohjelmaan lähtemistä pitkään. Ohjelman kuvauksissa hän huomasi intuitionsa olleen oikeassa: kokemus oli ainutlaatuinen. Koko tuotantotiimi kyynelehti artistien kanssa. Kameramiehet hytkyivät usein naurusta.

– Tietysti palaute lämmitti. Sanoin silti eräälle ystävälle, että ei ole normaalia saada noin paljon yltiöpositiivista palautetta. Tuollaiset haippijutut ovat minusta vähän pelottavia. Kun pöly laskeutuu, sen jälkeen näkee todellisen tilanteen:  ketkä diggaavat oikeasti.

Erin ei takonut kuumaa rautaa, vaan keskittyi tekemään viime keväänä julkaistua Sä osaat! -albumia. Se myi viikossa platinaa, vaikka Erin itse oli vetäytynyt kotiin äitiyslomalle.

– Ehdin pitää kolme kuukautta vapaata ennen synnytystä. Se oli ehdottomasti oikea päätös, sillä minulla oli levännyt olo, kun poika syntyi.

Vauva-arki on sujunut hyvin. Tulokas on hyvä nukkuja. Erin tekee marras-joulukuussa tiiviin konserttisalikiertueen, ja poika kulkee matkassa. Äidin esiintyessä lasta hoitavat ystävät, Erinin äiti tai hoitaja.

– Minulla ei ollut mitään paineita lapsen saamisesta. Elämä vain oli siinä tilassa, että ajattelimme katsoa, voimmeko ylipäänsä saada lasta.

Parhaillaan meneillään oleva konserttisalikiertue on Erinin ensimmäinen. Baarikiertueelle hän ei olisi halunnut pienen lapsen kanssa lähteä.

– Konserttisali on paljastava. Mietin ensin, pystynkö kannattelemaan yksin lavaa koko kaksituntisen, koska olen ollut vielä vuoden pois keikoilta. Sitten tajusin että hei, olen tehnyt tätä kaksikymmentä vuotta.

Ennen keikkaa Erin haluaa olla paikalla hyvissä ajoin iltapäivällä. Hän meikkaa, imettää ja availee ääntään vuorotellen. Kun hän astuu lavalle tulkitsemaan kappaleitaan, yleisö ei voi olla laulamatta mukana.

Usein Erin ehtii vielä hyräilemään englanninkielisen unilaulun pikkuiselleen hotellihuoneessa.

*****

Erin Anttila (os. Koivisto)

Teksti Emilia Pyykkönen

Kuvat Timo Pyykkö